Luennolla

Leikittiin tänään Villen kanssa opiskelijoita ja käytiin istumassa yhdellä luennolla. School of Engineering -laitoksella oli meinaan sen verran mielenkiintoinen vieraileva luennoitsija, että tätä on odotettu jo monta päivää. Kaikille vapaata luentoa oli nimittäin pitämässä astronautti Michael Massimino (kuvan vasemmassa reunassa), joka kertoi aiemmin tänä vuonna suoritetusta Hubble-teleskoopin korjauksesta.Avaruussukkula Atlantis oli matkallaan 11. - 24. toukokuuta ja suoritti tehtävänsä menestyksekkäästi, eli vaihtoi Hubbleen muutamia osia. Tämä oli viimeinen kerta kun Hubblea korjailtiin ja nyt NASA aikoo saada siitä kaiken irti niin kauan kuin mahdollista. Massimino näyttikin esityksessään pari esimerkkiä siitä, millaista materiaalia Hubble meille tarjoaa. Aika uskomatonta.
Tunnin mittainen luento oli kyllä ehkä mielenkiintoisin mitä olen minkään yliopiston auditoriossa kuullut. Mies kertoi niin lennon teknisestä puolesta kuin miehistön harjoittelujaksosta ja henkisestä hyvinvoinnista. Mukaan mahtui myös iso liuta ajoittain hupaisiakin tarinoita, kuten vaikkapa siitä, kuka olikaan viimeinen astronautti joka sai kunnian koskettaa Hubblea... Luento oli tosiaan kaikille vapaa, joten mua vähän ihmetytti että auditorioon jäi ihan reilusti tyhjiä paikkoja. Mä en ainakaan olis jättänyt tätä väliin mistään hinnasta.
Kuvat on muuten samoja, mitä Massimino näytti esityksessään, vaikka kävinkin ne penkomassa ekan NASA:lta ja kaksi muuta HubbleSiten Galleriasta. Jos sattuu kaipaamaan lisää mielettömiä ja kerrassaan hengen salpaavia kuvia, kannattaa klikata tätä linkkiä. Sieltä nimittäin löytyy HubbleSiten diashow, jota minä ainakin jaksan tuijottaa suunnilleen loputtomiin.

Kenen häät?

Sillon aikanaan kun suunniteltiin meidän häitä, koukutin itseni Nelosen sopivasti esittämään sarjaan Bridezillas. Sarjassa seurataan pariskuntia hääjärjestelyjen loppuhetkillä, keskittyen morsiamiin joista vähitellen kuoriutuu totaalisia ihmishirviöitä. Se oli maailman rentouttavinta katsottavaa oman (rehellisesti melko olemattomaksi jääneen) häästressin keskellä. Näihin ihmisiin verrattuna meillä oli kaikki kunnossa, enkä ainakaan ollut likimainkaan yhtä kamala kuin ne naiset siinä sarjassa.

Meidän häät pistettiin kasaan alle puolessa vuodessa, enkä ole vielä eläissäni oppinut ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka suunnittelee omiaan jonnekin kahden vuoden päähän. Mihin niin paljon aikaa edes tarvitaan? Toisaalta, ne on varmaan just niitä ihmisiä, joilla pitää kaikki olla just vimpan päälle sellaista, kun on tarhan prinsessaleikeistä asti haluttu ja haaveiltu. Askarrellaan koristeita ja kutsukortteja ja niille kirjekuoria ja väkerretään sormenpäät verillä jotain hääkarkkeja. Mikäs siinä, jos joku siitä tulee onnelliseksi ja kokee että se on oma juttu. Meille se ei ollut. Kutsut tuli painosta ihan valmiina, kirjekuorien kera. Ei tarvinnut kun kirjoittaa osoitteet päälle ja viedä postiin. Pöytiin pistettiin Fazerin Sinisiä kippoihin ja hyvin näytti kelpaavan. Ainoa askarteluksi laskettava oli, kun väännettiin opastekyltit juhlapaikalle. Ja niihinkin käytettiin pahvia, rautalankaa, kontaktimuovia ja jeesusteippiä. Ei tarvinnut pähkäillä mitään ylisöpöjä prinsessahäitä meille.

Me katsotaan aina välillä Bridezillasia täälläkin ja ne on edelleen kaikki ihan pähkähulluja ne naiset. En mä pidä pahana jos joku haluaa massiviiset häät pikkutarkkoine yksityiskohtineen, kyllä saa järjestää just sellaiset kuin haluaa. Mutta sitä mä en ymmärrä, että miten sitä on valmis ajamaan itsensä niin hulluuden äärirajoille, ettei se ole enää kivaa. Ihan hirmu moni niistä sanoo, että onneksi nää häät on nyt ohi, eihän tällaista kestä kukaan. No ei kai, kun suunnitellaan onnettoman huonosti, ylitetään budjetti suuruudenhulluina moneen kertaan, eikä mistään suostuta tekemään yhtään kompromissia. Sit parutaan koko juhlan ajan, kun jossain nurkassa olevassa kukkalaitteessa on yksi ruusu pikkuisen vinossa. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Eikö se harmita sit joskus, ettei edes omista häistään nauttinut yhtään? Mulla oli ainakin omissani ihan tosi kivaa ja toivottavasti oli kaikilla muillakin. Eikö se oo aika kauhee ajatus, ettei omissa häissä olis kivaa?

Mistä tää nyt tuli kaikki mieleen? No lehdessä olevista hääilmoituksista. Täällä tuntuu olevan jotenkin tosi voimakas ajatus siitä, että häät on morsiamen juttu ja sulhaselle vähän sellainen pakollinen paha. Bridezillasissa on monta kertaa nähty ja kuultu morsiamen sanovan että tää on hänen juhla ja kaiken pitää mennä just silleen kun hän haluaa. Se mitä sulhanen haluaa on toissijaista. Yhdessä jaksossa sulho sanoi jossain vaiheessa morsmaikulleen että nää on hei meidän häät, yhdessä pitää päättää. Niin siihen vastasi raivoisa nainen että eikä ole meidän häät, vaan mun häät, silleen tehdään kuin minä haluan! Mietittiin Villen kanssa että tuolla mentaliteetilla olis käynyt kyllä tosi äkkiä niin, että sais ihan yksin niitä häitä sitten viettääkin... Mut kai se sit on täällä jotenkin "normaalia" koska sinnikkäästi ne aina naimisiin päätyy, vaikka sulhaset onkin ihan tossun alla. Tästä muistuttaa myös tosiaan joka sunnuntain lehti, jossa hääilmoitukset julkaistaan. Yhdeksän kertaa kymmenestä kuvassa on vain morsian yksinään (kihlausilmoituksissa on yleensä molemmat). Voisko joku kertoa miksi mä haluaisin hääkuvan vain itsestäni?

Maailman huonoin mainos?

Mainitsin kerran aiemmin mainoksista jutellessani Applen hulvattoman Mac vs. PC -kamppanjan. Nää mainokset on hyvin tehokkaasti nostanut Applen mailikaupalla Windowsin edelle mainontasodassa, eikä Windowsin ns. tavisten kanssa toteutettu mainossarja päässyt edes samaan sarjaan. Nyt on kuitenkin Microsoftin vähän pakko yrittää kovemmin, kun uuden käyttöjärjestelmän, Windows 7:n, julkaisupäivä lähestyy. 7 on pakko saada markkinoitua hyvin, koska Vista on melko universaalisti tuomittu suurimmaksi mokaksi ikinä (pakko kyllä tunnustaa, että mun Vista ei oo mitenkään erityisemmin aiheuttanut ongelmia, vaikka oonkin sen nyt pitkälti hyljännyt omiin oloihinsa ja keskittynyt uuden vauvan paapomiseen...) ja jos seiskakin nyt floppaa, on Microsoftilla ankeat ajat edessä. Tilannetta ei mitenkään helpota se, että Apple toi juuri markkinoille oman uuden käyttöjärjestelmänsä, Lumileopardin, joka mekin otetaan kokeiluun varmasti ihan lähitulevaisuudessa.

Mut niistä mainoksista. Tässäpä on Windowsin uusin yritys päästä mukaan kilpailuun. Ekalla kerralla kun näin, mä vaan tuijotin telkkarin ruutua epäuskoisena. Tokalla kerralla räjähdin jo alkumetreillä nauramaan, enkä pysty naama peruslukemilla tätä katsomaan vieläkään. Siis ihan oikeasti, tämänkö kanssa te nyt lähdette liikkeelle? Jos joku löytää tästä sen hyvän idean mikä markkinointiosastolla on ehkä ollut, voitteko kertoa mullekin?

Postauksia tilauksesta

Tässä vähän kuulumisia työrintamalta, kun oikein erikseen toivottiin:)

Tänään oli taas kertaalleen mun vuoro pitää labraesitys omista tutkimuksista. Kuinkas ollakaan havahduin asiantilaan perjantaina iltapäivän loppupuolella. Joku näsäviisas voisi tähän sanoa, että kannattaisi ehkä joskus vilkaista työkalenterin seuraavaa viikkoa jo ennen viikonlopun viettoon lähtemistä... Niin tai näin, päädyin sitten valmistelemaan esitystä hyvissä ajoin sunnuntaina, perjantaina ja lauantaina kun ei pallopeleiltä kerinnyt. Onneksi seminaari oli vasta puolen päivän aikaan, niin ehdin viimeistelemään diaesityksen töissä. Miten ihmeessä mattimyöhäiset pärjäsi ennen vanhaan? Nytkin otin digikameralla viimeisen esitykseen laitettavan kuvan vielä puoli tuntia ennen yleisön eteen astumista. Yleisöä oli muuten selvästi kesäistä enemmän, kun mukana nyt oli myös liuta perusopiskelijoita. Ja oli joukkoon eksynyt yksi vieraileva proffa San Antoniostakin. Liekö sitten vieraskoreutta vai edellistä parempi esitys, mutta tällä kertaa kukaan ei nukahtanut kesken kaiken. Esittipä joku jopa jonkun kysymyksen esityksen päätteeksi. Aktiivista yleisöä siis.

Työt alkaa pikkuhiljaa siirtyä suunnittelu- ja kehittelyvaiheesta varsinaisten tutkimusten puolelle. Parhaillaan valmistan näytekappaleita tulevia rustonkasvatuskokeita varten. Ja muovin valmistus jatkuu ahkerasti, vaikka joudummekin elämään kädestä suuhun. Olemme tyhjentäneet raaka-aineen valmistajan tehdasvarastot (Euroopassa) kokonaan ja odotamme seuraavaa satsia kärsimättömänä. Tästä samaisesta muovista minä valmistan lähiaikoina näytekappaleet myös toiseen koesarjaani, jossa tutkitaan kasvutekijöiden vaikutusta luun paranemiseen.

Töissä taitaakin olla lähiaikoina entistä kiireempää, mutta kyllä minä aion silti ottaa vähän lomaa, kun vieraita on taas tulossa. Tervetuloa siis munkin puolesta!

p.s. Dallas Cowboys meni ja voitti meidän harmiksi tämäniltaisen futispelin Carolina Panthersia vastaan:(

"Yhdeksän kuukautta kesää..."

Aattelin vaihteeksi raportoida säätiedoista, kun tulevat vieraat halusi tietää millaista vaatetta pakata mukaan. Lähdetään nyt vaikka siitä, että edellisten vieraiden kanssa tehdyn kiertoajelun opas kertoi Houstonissa olevan kaksi vuodenaikaa: yhdeksän kuukautta kesää ja kolme kuukautta helvettiä. Helpottuneina kerrottakoon, että alamme hiljalleen siirtyä sinne kesän puolelle...

Säätiedotuksissa puhutaan uudesta viileästä rintamasta, jonka pitäisi osua meidän kohdille suunnilleen huomenna, lämpimän ja kauniin viikonlopun jälkeen. Viileä rintama tarkoittaa sitä, että lämpötilä pysyy suurimmalti osin alle yhdenksänkymmenen äffän, mikä suunnilleen 32 ceetä vastaa sillä tutummalla asteikolla. Jep, kovin on viileää. Viilenemistä edesauttaa se, että täällä on satanut aika paljon. Ja vaikkei sataiskaan, niin on kuitenkin varsin pilvistä, eikä aurinko pääse porottamaan ihan niin tukalasti.

Kun vähitellen livutaan kohti lokakuuta, laskevat lämpötilat vähän lisää. Kovin paksuja vaatteita ei silti tarvitse kaivaa esiin (tai vieraiden pakata mukaan), koska alle kahdenkymmenen asteen ei elohopea oletettavasti laske kuin korkeintaan yöaikaan. Katsellaan sit talvikuukausina uudestaan, silloin voi lämpötila laskea jopa kymmenen asteen tietämille.

Pöllöt

Oltiin tosiaan eilen katsomassa jalkapalloa, tällä kertaa yliopistojoukkueiden pelaamana. Vanderbilt Universityn joukkue Commodores pisti meidän Pöllöille pataan aika reilulla marginaalilla, ja päivän lehti paljasti peliraportissaan ettei Owlseilta juuri paljon parempaa etukäteen odotettukaan. On ne joskus mestaruuksiakin voittanut, mutta viime vuosina menestys on ollut sitten hiukan heikompaa. Pelissä oli kuitenkin kivaa, eikä sitä tunnelmaakaan puuttunut. Me opittiin esim. Owlsien kannatuskäsimerkki ja treenattiinkin sitä sitten muun katsomon mukana varsin ahkerasti.Itse pelin lisäksi me tykättiin suunnattomasti Ricen orkesterista, joka aina pelikatkoilla ilahdutti esityksillään. Tanssiryhmän lisäksi joukkuetta kannusti myös sellainen perinteinen huutosakkiryhmä. Sellainen, missä ketkutetaan vähemmän ja tehdään enemmän sellaisia melko hienoja juttuja, kuten heitellään ihmisiä ja rakennellaan ihmispyramideja. Melkoista hurlumheita siis, ihan kuten meille etukäteen luvattiin. Puoliaikashowssa keskityttiin tekemään pilkkaa vastustajan yliopistosta, silleen pienesti ja hellästi.Kyllähän tuota kelpaisi mennä katsomaan uudestaankin. Etenkin, kun sinne voi lähteä ihan sen hetkisen fiiliksen ja säätilan mukaan. Stadion kun ei käytännössä koskaan ole täynnä, joten mukaan mahtuu varmasti. Eikä lipuistakaan tarvitse huolehtia, kun meidän Rice ID-korteilla pääsee sisään ihan ilmaiseksi. Ens lauantaina ne pelais Tulsaa vastaan. Pitäisköhän mennä katsomaan?

Sopiva otsikko tähän

Saatiin eilen viesti, ettei meillä muka olisi vaadittavaa kotivakuutusta meidän asunnossa. Siis häh, tää asiahan on selvitetty jo ennen kuin meidän vuokrasopimus edes alkoi. Meidän suomalainen kotivakuutus on tilapäisesti laajennettu kattamaan meidän täällä vuokraama kämppä ja sellaisilla korvaussummilla, että näiden minimivaatimukset täyttyy melko reippaastikin. Tästä on vakuutusyhtiöltä saatu dokumentti, joka on sähköpostilla aikanaan toimitettu oikeaan osoitteeseen. Ja nyt ne sanoi, että meidän asunnon kohdalla ei ole merkintää siitä että vakuutusta olisi. Pöh, mää sanon. Mut nyt meillä on kotonakin toimiva printteri, joten ei tarvi enää mennä pelkkien sähköpostien varassa. Napattiin siis dokumentista paperiversio matkaan ja lähdettiin toimistolle selvittämään asiaa. Varauduttiin vatvomaan asiaa oikein ajan kanssa ja urakalla, mutta toimistolla kaveri katsoi paperia ja sanoi että selvä, se ei oo varmaan ikinä sieltä sähköpostista kulkeutunut meidän kansioon ja hän laittaa tän nyt sinne. Ja sillä selvä. Okei, hieno homma. Nyt odotellaan koska seuraava huomautus tulee, kun ne ei usko että Suomessakin on vakuutusyhtiöitä...

Kun asia selvisi niin nopeasti ja vaivatta, päätettiin lähteä tuhlaamaan sekä asian selvittelyyn kerättyä tarmoa että rahaa Ikeaan. Tähtäimessä oli toinen paistinpannu ja vähän lisää lautasia, koska lautaset loppuu aina kesken ennen tiskikoneen täyttymistä ja paistinpannuja on nyt vaan kiva olla varakappale kanssa. Ylimääräisenä ostoksena Ville innostui ostamaan varakappaleen myös leikkuulaudalle ja sit meidän hieno hedelmäkulho sai pikkusisaruksen. Eli aika vähin tavaroin päästiin sieltä ulos. Shoppailuhaluja oli kuitenkin vielä, joten suunnattiin Walmartiin ostamaan mulle Houston Texansien pelipaita! On muuten hieno. Ja aika melkoisen paljon edullisempi kuin Texansien fanikaupasta ostettuna... Mut on se silti virallinen NFL-paita, eikä mikään huono kopio. Ja pääsee muuten päälle kun mennään viikon päästä peliin.

Peliin lähdetään tänäänkin, meinaan katsomaan miten college-jalkapallo pärjää liigalle. Rice Owls pelaa kauden ekan kotipelinsä ja odotettavissa on melkoista hurlumheita. Villen yksi työkaveri jo lupaili että tunnelma on vielä railakkaampaa kuin liigapeleissä, kun katsomo täyttyy ensisijaisesti opiskelijoista. Kuulostaa hauskalta, me kerrotaan sit millaista oli (vaikka siskokulta jo olikin sitä mieltä että jalkapallosta jauhaminen sais riittää...). Toivotaan että Pöllöt pelaa hyvin!

Toinen mahdollisuus

Annettiin tänään baseballille uusi mahdollisuus (raportti ekasta kerrasta täällä) hurmata meidät ja lähdettiin katsomaan kun Cincinnati Reds tuli kylään. Ja turpaan tuli taas, niin että korvissa soi... Lopputulema oli inhimillisen näköinen 10-4, mutta Reds takoi jo toisessa vuoroparissa viisi juoksua tauluun, eikä kotijoukkueen loppukiri alkanut kuin vasta toiseksi viimeisessä vuoroparissa. Mutta kivaa oli silti.

Tällä kertaa meidän paikat oli yläkatsomon eturivissä, suunnilleen kolmospesän kohdilla. Siis varsin potentiaalinen sijainti laittomaksi lyödyn pallon nappaamiseen, mutta yksikään ei osunut sopivasti hollille. Muuten niitä kyllä tuntui lentelevän katsomoon ihan ennätyksellistä tahtia, mutta meillä ei vaan kai sit käy tuuri. Sellainenkin harvinaisuus nähtiin, että yksi kaveri yleisöstä nappasi kopilla kiinni pallon sijasta mailan. Redsien lyöjältä lipesi ote ja maila lähti kauniissa kaaressa sivurajaa pitkin. Eturivin kaveri nappasi kopin ja koko yleisö villiintyi. Ja sit, ihan maailman epäreiluiten, kaverilta otettiin maila takaisin. Siis mun mielestä jos heittää mailansa katsomoon niin on turha tulla vikisemään. Ei voi olla sun ainoa maila. Riemu vaihtui koko katsomossa valtavaksi buuauskonsertiksi, jollaista ei mikään pelitapahtuma voisi edes saada aikaan. Ja niin vaan kävi, että kolmannen palon jälkeen kun Redsit oli vaihtamassa ulkovuoroon, kävi lipsuvasorminen pelaaja toimittamassa eturivin kaverille mailan takaisin. Hyvä hyvä, niin sen pitikin mennä. Oli meinaan ansaittu maila.

Yksittäisten ilahduttavien tapausten lisäksi me saatiin koko ilta nauttia siitä, että kauniin sään kunniaksi Minute Maid Parkin katto oli auki. Se tosiaan aukeaa sivulta niin alhaalta, että oli melkein kuin olis ulkokentän katsomossa istunut. Asiaa varmaan auttoi se, että oltiin sen verran ylhäällä tänään, mutta illan pimetessä oli kovin mukavaa avotaivaan alla, tuulen vähän heilutellessa hiuksia. En tiiä vaikuttiko raitis ulkoilma vai meidän ylempänä olevat paikat, mutta muutenkin tuntui tänään olevan tunnelma korkeammalla kuin viimeksi. Tai sit se oli jotain perjantai-illan riehakkuutta...

Saatiinpa vielä pelin jälkeen nauttia vähän ilotulituksistakin. Se on tuolla kuulemma tapana, perjantai-iltaisin aina kotipelin jälkeen. Nää oikeasti rakastaa ilotulituksiaan ja panostaakin niihin hurjasti. Ei se nyt yhtä komea esitys ollut kuin esmes sillon itsenäisyyspäivänä, mutta kyllä tääkin sellasen keskiverron suomalaisen uuden vuoden lykkii pöydän alle koska tahansa.

Viisi kuukautta

Kylläpä aika rientää. Vai tuntuuko musta vaan siltä? Meneekö aika nopeammin Texasissa kuin Suomessa? Kummallinen ilmiö sinänsä, tuntuu samanaikaisesti siltä, että justhan me vasta tultiin ja siltä, että mehän ollaan oltu täällä jo vaikka kuinka pitkään. Kaipa se johtuu siitä, että ollaan kotiuduttu sen verran hyvin, niin sit asiat tuntuu tutuilta ja turvallisilta, vaikka oikeasti ne onkin kohtuullisen uusia. Erikoista. Se on kanssa erikoista, että varsinainen koti-ikävä ei ole iskenyt missään vaiheessa. Alunperinhän me epäiltiin että sit alkuasettumisen jälkeen kun arki alkaa, sitä jonkunlaista koti-ikävää potisi, mutta ei vaan kyllä olla huomattu. Ihmisiä toki on ikävä, mutta onneksi suurin osa pitää kivasti yhteyttä edelleen. Lisää vaan! Asiaa auttoi varmasti myös se, että meidän ensimmäiset vieraat kävi ilahduttamassa meidän eloa ja toi mukanaan tuulahduksen kotia. Kyllä me siis pärjätään, etenkin kun seuraavat tuulahdukset ja vieraat tulee jo noin kahden viikon päästä. Halataan kun tavataan!

Kuvia tulevaisuudesta

Syksyllä televisiokanavat marssittavat ruutuun uuden uljaan ohjelmistonsa ja näitä jännittäviä aikoja eletään ihan parhaillaan. Ruutuun palaa iso joukko vanhoja suosikkeja uusien tuotantokausien voimin, kuten tosi-tv:n aatelia edustavat Survivor ja Amazing Race. Niiden lisäksi syksy tarjoaa ihan tuoretta tuotantoa uutuussarjojen muodossa. Ja sit on niitä uutuuksia, jotka on vähemmän tuoreita ja enemmän mikrossa lämmitettyjä. Beverly Hills 90210:n uudesta versiosta, katu-uskottavammin (hah!) ja pelkistetymmin nimetystä 90210:sta alkaa jo toinen kausi, kun taas sen "sisarsarja" Melrose Placen uusiolämmitys aloitti juuri ekan kautensa. Marraskuussa alkaa pyhäinhäväistys nimeltä V, jonka alkuperäisversio on muistini mukaan ainoa ohjelma joka on aiheuttanut mulle pienenä painajaisia. Uteliaisuus pakottanee meidät kuitenkin vilkaisemaan että millaista jälkeä ovat saaneet aikaan. Ehkä.

Syksyn uutuuksista isointa kohua etukäteen aiheuttanut ja ehdottomasti kaikista kiinnostavimmalta vaikuttava FlashForward puolestaan alkoi tänään. Sarjan premissi on erijännä: kaikki maapallon ihmiset menettivät tajuntansa täsmälleen samaan aikaan kahden minuutin ja seitsemäntoista sekunnin ajaksi. Tänä aikana valtaosa heistä näki välähdyksen omasta tulevaisuudestaan, noin puoli vuotta ajassa eteenpäin. Joseph Fiennesin esittämä FBI-agentti näki itsensä tutkimassa tapahtumaa, jonka ansiosta hän päätyi johtamaan tutkimuksia. Erinomaisen mielenkiintoista. Sen lisäksi että sarjassa pyritään selvittämään mikä, tai kuka, ilmiön aiheutti, pohditaan myös tulevaisuutensa näkemisen vaikutuksia. Tarkoittaako tämä, että tulevaisuus on ennalta määrätty? Jos tietää missä on puolen vuoden päästä, toteuttaako tulevaisuutta tiedostamatta omilla valinnoilla, vai toteutuuko se väistämättä? Jos näkee tulevaisuutensa, voiko muuttaa sitä, vai vievätkö juuri muutokset kohti nähtyä tulevaisuutta? Entäpä ne ihmiset, jotka eivät nähneet mitään?

Sarjaa on jo etukäteen verrattu hittisarja Lostiin, eikä vertaukset ihan tuulesta temmattuja ole. Ekassa jaksossa oli selkeästi havaittavissa samankaltaista jännitettä ja ennalta-arvaamattomuutta, mitä Lostkin edusti silloin alkuaikoinaan, kun se vielä oli hyvä. Näyttelijälistalta löytyy myös samoja nimiä, parin jakson päästä mm. Dominic Monaghan ilmestyy kuvioihin. Pilotin perusteella ei voi vielä muodostaa kauhean tarkkaa mielipidettä, mutta kiinnostuksen se ehdottomasti herätti. Tätä me jäädään varppina katsomaan. Mä pidän erityisesti siitä, miten sarja ei ilmiselvästikään ole vain toimintadraama, vaan siinä seurataan myös sitä miten eri ihmiset erilaisia tulevaisuudenkuviaan käsittelevät. Kuten yksi hahmoista ekassa jaksossa totesi toiselle, vähemmän miellyttävän tulevaisuuden nähneelle ystävälleen, "Sinä pelkäät että näkemäsi tulevaisuus toteutuu. Minä pelkään että se ei toteudu."

Selvillä vesillä

Virallista hurrikaanikautta on vielä pari kuukautta jäljellä, mutta meidän riski jäädä myrskyn kouriin alkaa olla häviävän pieni. Historia tuntee nimittäin ilmeisesti ainoastaan kolme hurrikaania jotka ovat Texasiin asti yltäneet syyskuun 24. päivän jälkeen. Kahden jäljellä olevan kuukauden aikana myrskyjä saattaa toki ilmaantua, mutta niiden odotetaan suuntaavan ennemminkin koilliseen kuin meidän suuntaan, joten näyttäisi kovasti siltä, että meiltä jää hurrikaani tyystin kokematta.

Tämä kausi on ollut hyvin hiljainen hurrikaanien ja trooppisten myrskyjen suhteen muutenkin. Samat sääolosuhteet, jotka aiheuttivat ennätyskuuman kesän, ovat epäotolliset hurrikaaneille, minkä takia myskyjä ei ole päässyt syntymään yhtä paljon kuin tilastollisesti yleensä syntyy. Paikallisia tämä ei kyllä harmita lainkaan, viime vuotisen Iken muistot elävät sen verran voimakkaasti ettei uusia myrskyjä kaivatakaan. Hyvä niin, vaikka toisaalta olishan sellainen pieni ja vaaraton ollut kiva lisä uusien kokemusten listaan. Vähän kuten silloin, kun Japanissa koettiin pieni maanjäristys. Se oli jännää!

Turpeat huulet

Valitus jatkuu vielä hetkisen, koska just nyt ei mee ihan putkeen. Sorruin nimittäin turhamaisuuden puuskassa ostamaan paketillisen hampaiden valkaisuliuskoja, joita käytetään puolen tunnin ajan aamuin ja illoin kahden viikon ajan. Ja sit pitäis hampaiden hohtaa. Usein valkaisujutut saattaa vaurioittaa hammaskiillettä, mutta nämä liuskat eivät sitä tee, joten uskalsin ostaa. Tänään olis ollut viides päivä kokeilua, mutta jätin sit ne laittamatta. Aamulla meinaan herätessä huomasin, että mun huulet on tosi turvonneet. Ja nyt on niin kovin tyhmä olo.

Pohtiessani turbohuulteni aiheuttajaa arvioin valkaisuliuskat todennäköisimmäksi syylliseksi. Muut vaihtoehdot lienevät uusi yskänlääke tai kurkkupastillit, kun en tietääkseni ole syönytkään mitään mahdollisesti allergisoivaa. Ajatusta syyllisestä vahvisti se, että liuskojen tuoteselosteessa kerrotaan niiden mahdollisesti aiheuttavan joillekin ihmisille ienärsytystä, missä tapauksessa kehotetaan pitämään muutaman päivän tauko ja kokeilemaan uudelleen. Jos ärsytys palaa, liuskojen käyttö tulee lopettaa kokonaan. Ikenet on ihan kunnossa mulla, mutta eiköhän se sama ärsytys voi sitten ilmetä huulissakin. Joten nyt on liuskat pannassa, enkä ole varma palaanko niitä testaamaan uudestaan. Sen siitä turhamaisuudesta taas sai.

Nyt oon yskäni lisäksi kärvistellyt koko päivän tuskaisten huulieni kanssa. Ne on sisäpinnoiltaan kohtuullisen arat ja ärtyneen oloiset, jonka lisäksi kutisevat niin maan pirusti. Enkä tietenkään voi mitenkään hinkata syyhyä pois, kun se varmasti vain pahentaisi asiaa. Kaiken huipuksi huulet näyttää siltä, kuin olisin lyönyt niihin maksimiannoksen kollageenia tai jotain, eli melkoiset pusuhuulet löytyy täältä. Harmi vaan, ettei niistä oikein siihen pusutteluun ole just nyt, kun sen verran aristaa. Mutta eiköhän tää tästä. Tyhmästä päästä kärsii koko naama.

Alkais jo riittää...

Mä en ihan tosissaan jaksais tätä yskää nyt enää kauheasti kauempaa. Miksi sen täytyy aina iskeä, miksei mun flunssa vois vaan parantua ilman tätä viheliäistä köhävaihetta? Jos sais valita, olisin sitä varsinaista flunssaa ottanut mieluummin nää ylimääräiset päivät, sen verran rasittaa jatkuva köhiminen.

Yskä on oikeasti ärsyttävintä kaikesta. Siinä ei auta mikään määrä tahdonvoimaa kun kurkkua kutittaa niin tuhottomasti, että se yskä vaan tulee väkisin. Ja sit kun yskii koko päivän, tuntuu kurkku lopulta siltä kun olis raastinraudalla vähän hinkattu. Puhumattakaan siitä, että koko aika yskiminen aiheuttaa ainakin mulle ihan järkyttävää päänsärkyä, etenkin silloin köhimisen hetkellä, mutta riittävän pitkään jatkuttuaan se on aika pitkälti kokoaikaista. Kuka tällaista kestää?

Pahoittelen massiivista valitusta, mutta harmittaa oikeasti ihan vietävästi. Ja Villen ostama yskänlääkekin on ihan ennätyksellisen pahan makuista...

Leirielämää olohuoneessa

Meillä ollaan melko yksimielisiä siitä, ettei televisio lähtökohtaisesti kuulu makuuhuoneeseen. Aina silloin tällöin, ihan vaan välillä, on kuitenkin hauska tuoda vaihtelun vuoksi makuuhuone television luo. Kotosalla Suomessa näin kävi vähän vahingossa kerran, kun meidän sänky hajosi. Roudattiin sitten patja olohuoneen lattialle, kun sinne sai parhaiten raivattua tilaa, ja vietetiin leirielämää kunnes saatiin uusi osa valmistusvirheisen tilalle. Ja katsottiin telkkaria sängystä, koska olohuoneessa ei juuri muualle mahtunut, kun patja täytti pitkälti koko vapaan lattian.

Tänään ei sentään siirretty sänkyä olohuoneeseen, mutta päätettiin testata vihdoinkin meidän vuodesohvaa. Se on kuitenkin kiva tietää, että miten se vaikka avataan, ennen kuin sitä tarjotaan tuleville vieraille mahdolliseksi yösijaksi. Hienosti toimi ja kyllä tässä nukkumaankin pystyy, vaikka patja onkin naurettavan ohut ja jouset painaa jonkin verran läpi. Mut jos ei montaa yötä tarvii nukkua, niin eiköhän sitä sit pärjää, ainakin vähän paksunahkaisemmat yksilöt. Ja ehkä me voidaan ilman vieraitakin leireillä taas pari päivää ja katsoa telkkaria sängystä. Etenkin kun yöksi voi sitten siirtyä televisiovapaaseen ja, mikä tärkeintä, pehmeäsänkyiseen makuuhuoneeseen.

Liftari

Kun NASA:n avaruussukkulat tulee kotiin, ensisijainen vaihtoehto on laskeutua Floridaan, Kennedy Space Centeriin, mistä lennot myös laukaistaan. Kun Discovery oli tulossa kotiin visiitiltään kansainväliselle avaruusasemalle, sääongelmat pakottivat sukkulan turvautumaan kakkosvaihtoehtoon, joka on Edwards Air Force Base Californiassa. Sinne Discovery sitten laskeutuikin kuluvan kuun 11. päivä. Avaruussukkula pitää kuitenkin saada kotiin Floridaan, joten siinä kohtaa täytyy sitten vaan liftata kyyti. Onneksi NASA:lla on modattu Boeing 747, joka muutaman välitankkauksen avulla sitten kuljettaa avaruussukkulan toiselle puolelle maata.
Kuva NASA:lta

Piti...

Piti mennä tänään leffaan, kuten meillä on sunnuntaisin ollut tapana, mutta en kehannut lähteä sinne kähisemään ja pilaamaan kaikkien elokuvanautintoa yskänpuuskillani. Piti mennä shoppamaan Villelle mm. uusia shortseja, kun sen vuosikausia vanhat liki kirjaimellisesti räjähti käsiin (tai jalkaan), mutta jatkuvan köhimisen uuvuttamana en jaksanut edes harkita ostostelua. Joten meille ei jäänyt mitään muuta vaihtoehtoa, vaan oli aivan välttämätöntä viettää vapaapäivää katsellen jalkapalloa.

Ja arvatkaa mitä. Texansit voitti pelin! Älyttömän jännä peli oli kyllä Houstonin verivihollisia, Tennessee Titanseja vastaan, mutta niin ne vaan taisteli tiensä voittoon. Viimeisellä neljänneksellä mä roikuin jo puoliksi sohvalta ulkona, kun elin niin voimakkaasti mukana. Hyvä Texans, tällaista lisää!! Ja koska jenkkifutis nyt vaan on osoittautunut älyttömän viihdyttäväksi lajiksi, katseltiin vielä iltapeli New York Giants vs. Dallas Cowboys. Kunnon houstonlaisina kannatettiin luonnollisesti raivokkaasti Giantseja. Ei sillä, että houstonlaisilla pitäisi olla erityisiä sympatioita New Yorkia kohtaan, vaan koska aina tilaisuuden tullen pitää olla Dallasia vastaan... Se olikin varmasti meidän vankkumaton tuki, jonka ansiosta Giants voitti pelin (33-31, potkumaalilla kun pelikellossa oli aikaa jäljellä neljä sekuntia).

Mahdetaankohan me vielä saada yliannostus tästä jalkapallosta? Tarjontaa ainakin riittää, koska legendaarisen maanantai-illan jalkapallo-ottelun lisäksi sunnuntaisin televisio tarjoaa yleensä kolmekin matsia, koska se on kuitenkin se päivä kun suurin osa kierroksen peleistä pelataan. Vaan ei huolta, ei me oikeasti aiota ihan joka sunnuntaita kykkiä telkkarin edessä, kahden viikon päästä me esimerkiks mennään katsomaan peliä ihan livenä... ;) Mutta jos ei muutakaan tekemistä satu olemaan, tai taudin vuoksi juuri muuta jaksaisi tehdäkään, on futispeli kyllä harvinaisen mielenkiintoista katsottavaa. Ja koko ajan mielenkiintoisemmaksi muuttuu, kun aletaan vähitellen ymmärtämään pelin hienouksia aina vaan enemmän pääpiirteisten sääntöjen lisäksi. Taisin järkyttää äitikultaa jonkun verran muutama päivä sitten, kun julistin jenkkifutiksen kiinnostavammaksi katsoa kuin jääkiekon. Ja se on muuten mun suusta paljon sanottu.

Köh köh

Takapakkiahan sitä sitten tuli, tosin en usko että eilinen ulkoilu varsinaisesti vaikutti asiaan. Mulla nimittäin ihan joka ikinen kerta flunssan kanssa taistellessa nuha menee lopulta yskäksi, eikä tähän tullut poikkeusta nytkään. Villen mielestä tämä on muuten hirmuisen outoa, että vaikka on jo ihan terveeseen suntaan menossa, niin aina se yskä sieltä vaan puskee. Mulla on aina käynyt niin, joten en osaa mitenkään epänormaalina sitä pitää. Mutta podetaan nyt sitten turkasen kipeää kurkkua ja ärsyttävää yskää vielä hetken verran ja toivotaan, että Ville löytää mulle apteekista jonkun siedettävän yskänlääkkeen.

Kipeän oloa piristi lehdestä löytynyt vielä kurjempi kohtalo, jäi nimittäin yksi identiteettivaras kiinni aika erikoisen sattuman kautta. Tavaratalossa työskentelevä nuori nainen oli viikkoa aikaisemmin saanut selville, että hänen nimellään on avattu useita luottokortteja ja niille on kerätty tuhansien dollarien edestä velkaa. Poliisit näyttivät naiselle turvakamerasta kuvaa, mutta rosmo ei näyttänyt lainkaan tutulta. Viikkoa myöhemmin näytti, kun ilmestyi tavarataloon avaamaan liikkeen omaa luottotiliä ja asioi epäonnekseen juurikin tämän naisen tiskillä. Tämän huijarin vangitseminen johtikin sitten oikein identiteettivarasliigan pidätyksiin, olivat vastuussa liki neljänkymmenen henkilöllisyyden varastamisesta. Nauru saa yskittämään, joten tämän uutisen ansiosta köhinkin sitten liki viis minuuttia...

Rumpusoolo

Tauti alkaa sen verran hellittää, että uskaltauduin pois neljän seinän sisältä (siis muutenkin kuin Villen töistä kotiin -kuskina...) ja lähdettiin katsomaan taiko-rumpuesitystä Millerin ulkoilmateatteriin. Perinteisiä japanilaisia taiko-rumpuja paukutti ryhmä nimeltä Kaminari Taiko ja esityksessä oli mukana myös pari ilma-akrobaattia New Yorkista, ImaginAerial-ryhmästä, sekä klassisen japanilaisen tanssin mestari Takahamaryu Mitsujuroku.

Tämä video on Kaminari Taikon esityksestä Millerissä muutama vuosi sitten:

Täältä voi puolestaan käydä katsomassa pienen kokoelmavideon ImaginAerialin Silks-ohjelmasta, joka oli sekin aivan mielettömän vaikuttava elämys. Nyt vaan toivotaan ettei ulkoilu aiheuta taudin suhteen mitään takapakkia, eiköhän tää viikon poteminen riittäis ihan hyvin.

Huonoja elokuvia

Katseltiin eilen illalla Starship Troopers, koska Ville jostain käsittämättömästä syystä halusi nähdä sen uudelleen, muisteltuaan pitäneensä siitä ensimmäisellä kerralla. Ok, voin minä sen katsoa toisemmankin kerran, koska minulla on kuitenkin elokuvasta varsin lämpimiä muistoja, tosin ajalta ennen kuin sen näin. Starship Troopers nimittäin aikanaan auttoi minut läpi mediatutkimuksen sivuainekokeesta, joten vaikea sitä on täysin vihatakaan. En nyt tarkalleen muista miten pääsykoen kirjan artikkeli meni, enkä jaksa asiaa tarkistaa, mutta siinä joku itseriittoisista "mediatutkijoista" käsitteli havaintojaan elokuvasta nerokkaimpana satiirina suunnilleen ikinä ja muisti vielä mainita, kuinka hän ystävineen mietti elokuvateatterissa kaikkia niitä muita katsojia, jotka nauroivat elokuvalle vääristä syistä. Hän ystävineen luonnollisesti ymmärsi mistä elokuvassa oikeasti on kyse, ja voi miten fiksua sen huumori todellisuudessa olikaan. Minä artikkelia käsittelevässä pääsykoe-esseessäni saatoin jokseenkin kärkevästi esittää sellaisen mahdollisuuden, että elokuva on juuri niin pöljä kuin äkkiseltään vaikuttaakin, mutta suuri mediatutkija on aivan liian älykäs nauraakseen halvalle huumorille joka massoihin vetoaa, joten naurun syy piti selittää analyysillä satiirista. Olen siitä asti halunnut uskoa että se oli juuri se essee, joka tuuppasi pääsykokeen pisteet rajan yli ja minut sisään laitokselle...

Joku aika pääsykokeen jälkeen sitten katsoin vihdoinkin kyseisen elokuvan (pääsykoevastauksen voi nimittäin hyvin kirjoittaa trailerin perusteella), eikä essee kyllä kaduttanut yhtään. Siis ihan oikeasti, mitä voi odottaa elokuvalta jonka ylivoimaisesti kuuluisin kohtaus on se, missä tytöt ja pojat on yhteissuihkussa? Ei se, että ohjaaja sanoo joka haastattelussa elokuvan olevan satiiri tarkoita, että se oikeasti siinä onnistuisi. Eipä sillä, Paul Verhoeven on muutenkin eri jännä ohjaaja, siinä ei kyllä ikinä tiedä mitä saa. Mies on vastuussa legendaarisista leffoista kuten RoboCop ja Basic Instinct, puhumattakaan Total Recallista, joka sentään on moderni klassikko. Mutta sitten listalta löytyy Starship Troopersin lisäksi esimerkiksi Showgirls, joka ihan aidosti saattaa olla kaikkien aikojen huonoin elokuva.

Oli miten oli, sinniteltiin sit tosiaan leffa läpi eilen, eikä mun mieli muuttunut kyllä vieläkään. Ville sen sijaan elokuvan päätteeksi myönsi, että olihan se melkoisen kökkö. Epäili vielä kehittäneensä muistikuvan hauskasta elokuvasta koska ei halunnut myöntää itselleen maksaneensa täyshintaista lippua susihuonoon leffaan. Ei se mitään muru, kaikille meille sattuu näitä. Oon minäkin käynyt elokuvissa katsomassa vaikka Blair Witch Projectin jatko-osan...

Golfia kampuksella

Ricen kampuksella suhaa jatkuvasti kymmeniä golfkärryjä, joilla kai lähinnä huoltohenkilöstö yms. kulkee paikasta toiseen. Joihinkin kärryihin mahtuu neljä henkeä kun taas joissain takapenkit on korvattu pienellä lavalla tai tavarankuljetuslaatikoilla. Sähkökäyttöiset menopelit on aika kätevän oloisia vekottimia nopeaan siirtymiseen rakennusten välillä. Etenkin kesän kovimmilla helteillä olen usein katsellut kateellisena vierestä kun golfkärry paahtaa ohi. Siksipä kärryajelu onkin kohonnut korkealle listalla vuoden aikana koettavista asioista.

Bioengineering-laitoksen muutettua kampuksen laidalle uuteen rakennukseen on suunnitelmissa ollut hankkia myös tutkijoiden käyttöön kulkupelejä, joilla kampuksella käyntejä voisi helpottaa. Huhua on ollut niin golfkärryistä, polkupyöristä kuin Segwaystakin. Saas nähdä josko puheet jossain vaiheessa muuttuisi todeksi. Täytyy sanoa että Segway olisi noista vaihdoehdoista ehkä hupaisin, mutta valitettavasti täysin hyödytön tavaroiden tai useamman ihmisen kuljettamiseen.

Tänään mä sitten vihdoin pääsin sellaisen golfkärryn kyytiin! Olin kävelemässä kampukselta kohti meidän BRC-rakennusta ja jouduin väistämään sivuun kun takaa lähestyi kärry. Kuski kuitenkin yllättäen pysähtyi mun kohdalla ja kysyi että kelpaako kyyti, kun selvästi ollaan matkalla samaan suuntaan. Kelpasihan se ja hyppäsin kärryn takapenkille selkä menosuuntaan. Yllättävän kovaa vauhtia kärry kulki; arviolta 20-30 kilsaa tunnissa. Taas ollaan siis yhtä kokemusta rikkaampi.

Kuivausrumpu tuottaa sukkia

Kaikki varmaan tietää miten pesukoneet selviää syömällä pahaa aavistamattomia sukkia. Meidän pesukone ei tällaista harrasta, mutta kuivausrumpu sen sijaan sylkee niitä ulos. Pestiin eilen illalla pari koneellista pyykkiä, jotka Ville kävi sitten hakemassa pyykkituvasta kuivausrummun pysähdyttyä. Laiskurit ei kuitenkaan jaksanut viikata niitä heti vaatehuoneeseen, vaan homma jäi tälle päivälle. Kun sitten kävin viikkauspuuhiin huomasin, että heti pyykkikorin päällä, selkeästi näkyvissä, on pari sukkia jotka eivät varmasti meidän talouteen kuulu. Sukat olivat oikein somat, sellaiset kelta-valko-vaaleanpunaiset, joissa oli myös kukkia ja luki isolla Tuesday. Koon puolesta meidän siroja neliykkösiä huomattavasti sopivammat vauvaikäiselle omistajalle. Mikä mysteeri tämä olikaan, sillä minä kurkkasin kuivausrumpuun ennen meidän pyykkien latomista sisään, eikä siellä silloin mitään ylimääräisiä sukkia ollut. Ja miten Ville on onnistunut nostamaan kaikki kuivat vaatteet pyykkikoriin sukat pinon päällä ilman että on niitä huomannut? Kerrassaan kummallista. Ville kävi sitten töiden jälkeen viemässä sukat pyykkituvan pöydälle. Toivottavasti ne löytävät takaisin kotiin, olisi niin kovin ikävää jos pikkuihmisellä ei olisi tiistaille sopivia sukkia.

Urheiluhullut

Kuten blogista on voinut lukea, meistä on tullut ihan urheiluhulluja. Ollaan käyty sekä futis- että baseballmatsissa ihan livenä ja molempia on nähty myös telkusta. Täytyy sanoa että futis on näistä kahdesta lajista paljon katsojaystävällisempää. Koko ajan tapahtuu ja jännättävää riittää riippumatta siitä kummassa päässä kenttää peli on meneillään. Stadionilla tunnelma on katossa, kun taas televisiossa saa nauttia lähikuvista ja hidastetuista uusinnoista. Molempi parempi siis. Baseball taas oli yllättävän rauhallista herrasmiespeliä, jossa ei kentältä kuulunut sen paremmin valmentajien, pelaajien kuin tuomarinkaan komentoja. Kaikki hoitui käsimerkkien avulla ilman "turhaa mesoamista". Meinasi siis mennä välillä jo tylsän puolelle. Onneksi yleisöä sentään välillä yllytettiin kannustushuutoihin, vaikka aika laimeaksi sekin jäi ihan lopun ratkaisuhetkiä lukuunottamatta.

Valitettavasti vaan Houston ei taida olla kovin hyvä futiksessa (Texans). Eilisessä televisiomatsissa täpärästi tappiolle jäänyt Oakland Raiders tulee Texanseja vastaan vajaan kolmen viikon päästä, ja meillä on liput matsiin. Nähtyjen esitysten perusteella Texansit saa tehdä ihmeitä pärjätäkseen. Ollaan kuitenkin Andyn kanssa samaa mieltä siitä, että omaa joukkuetta tulee kannattaa myös tappion hetkellä. Ei oikein ymmärretä täkäläisten tapaa poistua pelistä ennen loppua, jos tappio näyttää varmalta. Samaa asiaa kommentoi ratikkapysäkillä Astrojen pelin jälkeen myös joku Californiasta tänne muuttanut kaveri. Antoi ymmärtää että kyseessä on ihan vaan texasilainen ilmiö, että täällä ollaan huonoja häviäjiä. Me kyllä kannatetaan omia vaikka turpaan tulisikin.

Sairasvuoteelta terveisiä

Pari viikkoa sitten oli hetken sellainen olo kuin flunssa tekisi tuloaan, mutta epätyypillisesti maltoin lepuutella sen verran ettei tauti tullutkaan. Nyt sitten tuli, enkä eilen jaksanut juuri sohvalta nousta. Mutta mikäs siinä oli sairastaessa, kun Ville ihanana teki hyvää ruokaa ja toi vielä kaupasta jätskiäkin. Ja maanantaisin tulee telkkarista jalkapalloa, niin sitä oli kanssa ihan hauska töllöttää. Me aletaan olla ihan futiskoukussa, tuleekohan Suomeen palatessa vierotusoireita..?

Eka, toka, kolmas, palo

Tehtiin tänään taas jotain molemmille uutta ja ihmeellistä ja käytiin katsomassa baseballia Minute Maid Parkissa. Kotijoukkue Houston Astros hävisi täpärästi Pittsburgh Piratesille, mutta hauskaa oli silti. Baseball oli vähän kuin pesäpalloa olis katsonut, mutta ei kuitenkaan. Tutulta se kuitenkin tuntui, vaikka eroavaisuuksiakin on melko paljon.
Kaikki varmasti tietää että baseballissa syötetään ihan eri tavalla, kun pallo viskataan lyöjää kohti. Huippusyöttäjän kädestä lähtiessään pallo saattaa kiitää jopa yli 200 kilsaa tunnissa, joten lyöjän osuminen palloon on suunnilleen miljoona kertaa hankalampaa kuin pesäpallon lempeässä ylös vippauksessa. Kolmesta hudista (tai jos jättää lyömättä suoraan ja siis kelvolliseen syöttöön) tulee palo ja suurin osa paloista tapahtuukin just kotipesässä ilman että lyöjä pääsee koskaan edes etenemään. Muutenkin paloja tulee ihan eri tahtiin kuin pesiksessä, kun esimerkiksi koppilyönneistä palaa aina. Siksipä baseballia pelataankin yhdeksän vuoroparia (jos ne päättyy tasan niin jatketaan vuoropari kerrallaan kunnes peli ratkeaa), eikä peli siltikään kestä kohtuuttoman kauan. Vaihtoja on usein, jopa ilman että lyövä joukkue on kertaakaan edennyt ykköspesää pidemmälle. Kuten kuvistakin näkee, pesät kierretään nätisti vastapäivään ringissä, eikä silleen siksakkia kuten pesiksessä.
Syöttöjen lisäksi toinen näyttävä eroavuus pesäpalloon on takalaittomien puuttuminen. Se kun on silloin homerun, eli kunnari. Eikä sitä pysäytetä tylsästi kolmoselle, vaan juostaan silleen lönkötellen ja tuulettaen koko lenkki yleisön hurratessa villisti. Paitsi sitten kun kunnari oli vierasjoukkueen. Silloin ei hurrattu.
Yleisesti ottaen baseball oli yllättävän hidastempoista katsottavaa. Kuten sanottu, suurin osa paloista tehtiin suoraan kotipesään syöttötilanteessa ja kun osumista ylivoimaisesti suurin osa päätyi kopiksi, vaihtuivat puolet tiuhaan ilman suurta määrää näyttäviä etenemisiä. Pirates teki kaksi juoksua joista toinen kunnarilla, Astros löi yhden kunnarin. Pelistä puuttui kokonaan se mukaansa tempaava riemu ja riehakkuus mitä koin kun oltiin katsomassa sitä futista, enkä heti kärkeen ymmärtänyt lajin suunnatonta viehätystä. Ihan kivaa, muttei mitenkään erikoisen ihmeellistä. Kunnes sitten (kahden ja puolen tunnin jälkeen) viimeisen vuoroparin aikana yleisö yhtäkkiä päätti elää mukana ja sitä tunnelmaa löytyikin yllättäen ihan roppakaupalla. Astrot menivät viimeiseen sisävuoroon kahden juoksun takaa-ajosta ja aloittivatkin sen komeasti sillä kunnarilla. Harmillisesti kiri ei riittänyt, mutta hienosti ne yritti. Sitä mä vaan mietin, että miksei yleisö kannustanut samalla tavalla jo aiemmin? Miksi piti jättää ihan viime hetkeen se joukkueen tukeminen? Eikö olisi kannattanut hurrata niille kovasti jo aiemmin, kun niillä olisi ollut paremmin aikaa tasoittaa ja vaikka mennä johtoonkin? Mutta pelin loppuvaiheilla alkoi tosiaan mulle kuitenkin se viehätys aukeamaan, niin ehkäpä me löydetään itsemme Minute Maid Parkista vielä uudestaankin.
Baseball on muuten kaikkien numeroihmisten unelmalaji, koska siinä kirjataan tilastot aivan kaikesta mistä vaan voi kuvitella. Ja sit lyömässä olevan pelaajan tilastot lyödään valotaululle kansan ihailtavaksi. Pienellä päättelyllä me keksittiin noista suurin osa, mutta osa oli pakko luntata hyvän ystävämme Googlen avulla. Nyt ihan rehellisesti ja käsi sydämellä, osaisko joku lunttaamatta sanoa mitkä kaikki tilastot Quinteron taululla kerrotaan?
Kuvan saa klikattua isommaksi jos haluaa katsoa tarkemmin.

Fanitusta

Käytiin tänään vihdoinkin katsomassa Inglourious Basterds ja sillä uhallakin että kuulostan elokuvanörttifanitytöltä totean, että Quentin Tarantino se vaan osaa. Älyttömän mielenkiintoinen ja viihdyttävä "mitä jos" tarina Tarantinolle tyypillisellä laatutasolla toteutettuna, minä tykkäsin kyllä ihan täysillä. Ihan äkkiä ei tule mieleen toista nykyohjaajaa joka ymmärtäisi musiikin käyttöä elokuvassa samalla tavalla, jonka lisäksi on ilo seurata miehen genrerajoja rikkovaa kerrontaa. Saispa tuo tehdä noita leffojaan vähän tiuhempaankin tahtiin, vaikka hyvää kyllä malttaakin odottaa.

Ärsyttäviä ihmisiä

Minä oon jo jonkun aikaa viettänyt päiviäni Ricen kampuksen kirjastossa. Tällä itsekurilla (tai sen puutteella) ei kotona juurikaan saa mitään aikaan, joten neljän seinän sisältä poistuminen isompien seinien sisään ja huomattavasti korkeammalla olevan katon alle on osoittautunut työtahtia tehostavaksi liikkeeksi. Kirjastossa on ihan mahtavat yleiset tilat, josta löytyy lukuisa määrä ihanan isoja pöytiä; niihin mahtuu levittämään kaikki muistiinpanot sun muut ilman mitään ongelmia. Ja vaikka lukukausi onkin jo alkanut, pöytiä riittää mainiosti, eikä koskaan ole liian täyttä. Tehokkuuden parantumisen lisäksi systeemissä houkuttelee mahdollisuus yhteisiin lounaisiin Villen kanssa. Ei siis valittamista. Paitsi tänään, kun kaikki ärsyttävät ihmiset parveilivat samana päivänä ulos koloistaan ja kokoontuivat minun lähelläni kirjastossa...

Ensin aamupäivällä sain yllättäen seuraa pöytääni. Istuskelin kaikessa rauhassa kulmapöydässä, joka on muodostunut suosikikseni ja olen aina iloinen jos se on vielä vapaana kun saavun paikalle, kun heppu käveli paikalle ja sanaakaan sanomatta istui alas ja levitti tavaransa toiselle puolelle pöytää. Ok, kuten sanottu pöydät on isoja, mutta olisi sitä kai voinut edes kysyä että sopiiko siihen tulla. Ja muutenkin, lähellä oli myös vapaita pöytiä, eikö olisi ollut kivampi mennä sellaiseen, kun pojalla kuitenkin oli melko paljon tavaraa mitä levitellä? Asia ei kuitenkaan häirinnyt minua mitenkään valtavasti, enemmän ihmetytti, kunnes paljastui ettei kaverin tarkoitus selvästikään ollut saada mitään aikaan. Oli sillä kannettava tietokone siinä auki ja kyllä se vähän sillä jotain tekikin, yhteensä korkeintaan viiden minuutin ajan. Muu aika meni levottomaan hyörimiseen ja pyörimiseen, äänekkääseen huokailuun ja kiivaaseen tekstiviestittelyyn (värinähälytys ei muuten ole sama kuin äänetön, vaan kuuluu kyllä ihan kivasti, etenkin aivan koko ajan väristessään). Tämä jo vähän ärsytti, mutta ei yhtä paljon kuin ne pari puhelua. Onneksi tyyppi kuitenkin tajusi aina hetken puhuttuaan lähteä jatkamaan juttua jonnekin muualle, vain palatakseen hetken päästä takaisin pyörimään.

Kaverilla oli mukana myös sellaiset omituiset varvassukkamaiset kengät, missä on siis joka varpaalle oma kolo. No niitähän piti sitten sovitella pariinkin otteeseen ja käpytellä hyllyjen välissä testaamassa. Ja sitten niitä piti vähän säädellä paremmaksi kiristelemällä ja löysentelemällä tarranauhoja. Sekin ääni muuttuu yllättävän rasittavaksi kun se toistuu neljännenkymmenennen kerran kolmen minuutin sisään. Lopulta kaveri sai taas yhden tekstiviestin, yritti soittaa jonnekin, ja kun kukaan ei vastannut, keräsi ärtyneen näköisenä kamppeensa ja poistui paikalta. Tervemenoa, toivottavasti ei kohdata enää!

Lounastaukoon asti olikin sen jälkeen kaikki hyvin, mutta sieltä palatessa oli suosikkipöytä jo viety. Olisin tietty voinut minäkin tunkea varattuun pöytään, mutta kun oli vapaitakin, niin menin mieluummin sellaiseen. Ei olis ehkä kannattanut, koska takaoikealla olevassa pöydässä oli mutisija. Tiiättekö miten jotkut ei osaa lukea liikuttamatta huuliaan? Tää tyyppi luki ääneen, tai silleen kuiskaten. Jos pitää veikata, epäilen että se suunnitteli jotain puhetta tai esitelmää, koska aina välillä se hiljeni ja kirjoitti koneellaan kiivaasti, ja sit taas nojasi taaksepäin ja jatkoi kuiskaten lukemista. Se kuuluu yllättävän hyvin kun on muuten hiljaista, vaikka mulla oli kuulokkeissa musiikkiakin taustahälyä peittämässä.

Vielä mutisijaa paremmin kuului muuten ihan viereisessä pöydässä istuvan hepun hyräily! Onneksi se hyräili aina välillä vaan, mutta kyllä se vähän hämmensi. Se ei kuitenkaan viihtynyt siinä kovin kauaa ja mutisijakin lähti jossain vaiheessa pois. Mutta sit myöhään iltapäivällä, kun meidänkin kotiinlähdön aika lähestyi, tajusin että hyräilijä oli jossain vaiheessa palannut siihen viereiseen pöytään. En ollut edes huomannut että se oli sama heppu, kun tällä kertaa se ei hyräillyt. Paitsi sitten kun se oli vissiin lopullisesti lähdössä, niin se hyräili taas koko sen ajan mitä tavaroiden pakkaaminen kesti. Ja kun se oli aikaisemmin hyräillyt silleen hiljakseen, ettei kauemmissa pöydissä varmaan edes kuultu, nyt se hyräili ihan täyteen ääneen jotain ponnekasta marssimusiikkia.

Voisko joku kertoa mistä näitä tyyppejä oikein tulee? Mä yritin esittää että kyse on jostain perjantai-levottomuudesta, mutta Ville oli vankasti sitä mieltä että poikkeus oli tämä, eikä viikottainen ilmiö. Ehkä, mutta jos tää toistuu niin mä en enää perjantaisin uskalla lähellekään kirjastoa. Eikä siinä kai muuten nyt niin mitään, mutta miksi ne kaikki halusi just mun viereen? Oonko mä friikki-magneetti?

Postimaksuja

Käväisin tänään taas postissa pistämässä yhden synttärilahjan matkaan ja ajattelin kertoilla vähän lisää paikallisen postin toiminnasta, vaikkei aihe ehkä juuri muita kuin työkavereita kiinnostakaan. Aiemminhan oli puhetta siitä, että jokaiselle maalle on oma lähetyskoodinsa (kun Suomessa on yksi yhteinen "postinumero" kaikille ulkomaan paketeille). Tämän eroavaisuuden lisäksi kohdemaa, sekä iso liuta muuta tietoa, kirjataan asiakkaalle jäävään kuittiinkin. Esimerkiksi minun tänään saamassani kuitissa oli kaksi tuotetta, joista toinen oli tuttuun tapaan postin lähetyspussi. Toinen olikin sitten itse lähetys ja piti sisällään seuraavat tiedot:

• maa, johon paketti on matkalla
• paketin virallinen nimike (Suomessa puhuttaisiin esim. Priority tai Economy maksikirjeestä), eli sellainen ja sellainen kansainvälinen lähetys
• paketin paino

Uskomattoman informatiivisen kuitin lisäksi todistin jälleen kerran itselleni kuinka oikeassa olenkaan ollut sanoessani että paketin lähettäminen täältä Suomeen on huomattavasti halvempaa kuin Suomesta tänne. Tarkistin oikein postin sivuilta hintalaskurista että mitä olisi pitänyt pulittaa toiseen suuntaan samasta lähetyksestä ja hinta olisi ollut liki kaksinkertainen! Vielä siinäkin tapauksessa, että olisin Suomessa valinnut hitaamman toimitusmuodon ja yrittänyt säästää rahaa, olisi hinta ollut korkeampi kuin täältä lähettäessä. Mutta sitähän ei kai kukaan kiistäkään, etteikö Suomen posti Itella olisi suhteellisen kallis...

Pitkä työpäivä

Labran välineistö on korjattu ja muovitehdas pääsi käynnistymään tänään. Se tarkoitti sitä että Ville-raukan työpäivä venyi varsin pitkäksi ja mies soitteli kyydin perään vasta puoli yhdeksän aikaan illalla. Valitettavasti minä en ole sellaista kodin hengetär tyyppiä jolla olis ollut ruoka valmiina odottamassa, etenkään kun ei ollut etukäteen mitään tietoa monelta Ville pääsee töistä lähtemään. Siispä pistäydyttiin kotimatkalla lähikiinalaisessa hakemassa herkkuruokaa. Nyt on vatsat täynnä ja siis hyvä heittäytyä sohvalle leffaa katsomaan. Ja huomisen kun vielä kestää niin onkin taas viikonloppu!

Paula Abdulin korvaaja

American Idolin faneina ollaan mielenkiinnolla seurattu tulevan kauden tuomarikuvioita. Neuvottelut Paula Abdulin kanssa menivät puihin, joten häntä ei enää sarjassa nähdä. Harmillista, koska nainenhan on ajoittain ollut harvinaisen sekaisin ja puhunut mitä sattuu, tarjoten näin enemmän viihdettä kuin osa kilpailijoista. Lisäksi Abdul on harvinaisen kiltti tuomari, joten on ollut hauska seurata miten hän on yrittänyt sanoa jotain lohduttavaa ja kannustavaa sille kaikista surkeimmallekin laulajakokelaalle. Mutta tänään lehdessä kerrottiin kuka Abdulin korvaa, eikä mua ainakaan harmita enää. Veikkaisin meinaan että Ellen DeGeneres saattaa tuoda sarjaan kohtuullisen paljon uutta viihdearvoa.

ANTM

Mulla on vapaapainin lisäksi toinenkin tv-heikkous jota Ville ei pysty ymmärtämään: Suomen televisiossakin esitetty America's Next Top Model, jonka 13. kausi alkoi tänään ja joka on hömppäasteikolla ihan kärkiluokkaa, mutta ah niin viihdyttävää. Uusimman kauden erikoispiirre on se, että sarjaa luotsaava ex-huippumalli Tyra Banks on päättänyt tarjota malliuran mahdollisuutta myös lyhyille typyille. Kilpailijaksi kelpuutettiin tällä kertaa vain alle 170 senttiset, kun yleensä sitä pienemmillä numeroilla ei ole markkinoille mitään asiaa (paitsi jos sattuu olemaan Kate Moss). Hupaisa ja innovatiivinen idea, vaikkei luonnollisesti todellisuudessa merkitsekään yhtään mitään mitä tulee mallialan mahdollisiin muutoksiin. Eipä taida yksikään aikaisemmasta kahdestatoista voittajasta olla varsinaista huippumallin statusta saavuttanut, mutta hauska ohjelmaa on silti katsoa.

Sarjaa siis esitetään keskiviikkoisin, mikä sattumalta (tai sitten vähemmän sattumalta...) on myös meidän virallinen herkkupäivä. Mallikokelaiden katsominen muuttuu välittömästi vielä paria astetta viihdyttävämmäksi, kun sitä voi tehdä joku paheellinen herkku nenän edessä. Siispä tänään käperryin jäätelökipponi kanssa sohvalle tarkistamaan uuden kauden kisailijat Villen ottaessa päikkäreitä vieressä. Oikeasti mä luulen että se kyllä seurasi kanssa, silmäkulmasta vilkuillen ja korvat höröllä. Se ei vaan kehtaa tunnustaa.

Työryhmän lausunto

Aikaisemminkin täällä mainittu NASA:n tulevaisuutta ja rahoitusta pohtinut työryhmä on antanut lausuntonsa, eikä lopputulos juuri yllätä. Ilman lisärahoitusta NASA ei tällä hetkellä kykene saavuttamaan niitä tavotteita joita sille on asetettu. Työryhmän arvion mukaan 3 miljardin dollarin korotus vuosibudjettiin riittäisi, mutta irtoaako tuollainen summa nykyisessä taloustilanteessa onkin ihan eri asia. Asia jakaa kongressissa mielipiteitä, mutta jako ei mene puoluerajan mukaisesti. Siispä koko homma on täysin auki, eikä presidentti Obamakaan ole vielä ilmaissut kantaansa.

Jos rahaa ei liikene, NASA:lla ei juuri vaihtoehtoja ole. Avaruussukkulaohjelmaa todennäköisesti jatketaan noin puolella vuodella, kuten myös osallistumista kansainvälisen avaruusaseman toimintaan. Mutta esimerkiksi kuuhun ei ole mitään asiaa noin kahteenkymmeneen vuoteen, kaukaisemmista määränpäistä puhumattakaan. Jos taas kaivatut rahat myönnetään, NASA voi alkaa täydellä teholla kehittämään uusia Ares-rakettejaan ja potkimaan Constellation ohjelmaa eteenpäin.

Tulevat käänteet kiinnostavat ihmisiä etenkin täällä Houstonissa, joka kuitenkin on kiistatta NASA:n varsinainen koti ja jos NASA:lla menee huonosti, näkyy se myös Houstonin tilanteessa. Jäämme siis mielenkiinnolla odottamaan millaisia päätöksiä hallinnossa tehdään, mutta ei liene kenellekään enää mikään yllätys, että minä kannatan voimakkaasti NASA:n budjetin kasvattamista. Eikä kyse ole edes pelkästään avaruuden valloittamisesta, vaan yleisestä tieteen viemisestä eteenpäin.

Muovitehdas tekeillä

Meillä alkaa töissä tällä viikolla aikamoinen suururakka. Meidän pitäisi tuottaa yhteistyökumppaneille, ja vähän itsellekin, kymmenen kiloa muovimateriaalia tulevia kokeita varten. Labran mittakaavassa tavaraa syntyy kuitenkin vain neljänneskilon erissä ja yhden satsin valmistaminen kestää neljä päivää. Pikaisella laskutoimituksella homma vaatii siis hulppeat 160 työpäivää. Tuotannon maksimoimiseksi muovia aletaankin syntetisoimaan kahdessa samanaikaisessa erässä ja työhön on valjastettu kaikki liikenevät kädet, minä mukaan lukien. Tälläkin tahdilla työ kestää parikymmentä viikkoa, edellyttäen että kaikki menee putkeen. Hommaa ei tosin yhtään auta se, että muovin raaka-ainetta on rajoitetusti saatavilla. Sitä tarvitaan yhteensä 20 kiloa, kun me juuri saatiin sitä neljän kilon erä reilun kahden kuukauden odotuksen jälkeen. Sillä ei päästä kuin vasta vähän alkuun. Saas nähä kuin käy.

Alunperin muovitehtailun piti alkaa tänään. Hommaa jouduttiin kuitenkin siirtämään loppuviikolle, kun valmistusprosessin seurantaan tarvittava mittalaite on rikki ja varaosaa odotellaan. Tämä tietää vuorostaan viikonlopputöitä joillekin tutkijoille; onneksi ei kuitenkaan minulle, jolle muovin valmistus on vain sivuprojekti.

Numeroista sanoiksi

Paikalliset tykkää sijoittaa valtavia mainoskylttejä isojen teiden varsille, mikä nyt varsinaisesti ei ole se kaikista esteettisin mainostuksen muoto. Chroniclessa onkin pariin otteeseen arvosteltu kylttiviidakkoja ja esitetty toiveita että niistä päästäisiin eroon. Tehdään Houstonista nätti, nähkääs. Eiväthän nuo plakaatit järin viehättäviä tosiaankaan ole, mutta suuri huvituksen aihe aina välillä. Paikalliset nimittäin tykkää myös kertoa puhelinnumeronsa sanojen kautta. Siis tää systeemi, että a-b-c = 2, d-e-f = 3 ja sitä rataa, kyllä te tiedätte. Teoria tämän käytännön takana on luonnollisesti se, että sana on helpompi muistaa kuin epämääräinen numerosarja, etenkin kun kyseinen sana on yleensä joko firman nimi suoraan, tai ainakin jollain tapaa liittyy siihen. Joskus ne on ihan hillittömän hupaisia.

Villen suosikki on tähän mennessä ollut yritys, joka mainostaa tekevänsä ihokarvojen poistoja laserhoidoin. Heidän mainoskyltissä puhelinnumero lukee näin: (suuntanumero)-R-U-Hairy (= Oletko karvainen?). Aika nokkelaa. Myös lakifirmat kunnostautuvat näppärien numerovalintojen tekemisessä ja erään firman numero onkin suuntanumeron jälkeen 5297848. Siitä saa sanan lawsuit (= oikeusjuttu)...

Ylivoimaisesti paras tuli kuitenkin vastaan matkalla New Orleansiin ja sai minut melkein tukehtumaan kahviini. Lakifirma jälleen kyseessä, mainostivat valtavalla kyltillä jossa seisoi että Tarvitsetko avioeroa? Soita (suuntanumero)-Freedom (= vapaus). Naurettiin tätä Villen kanssa vaikka kuinka pitkään, mutta myönnettävä on, että mainosstrategiana tuo on aivan nerokas. Minä muistan sen ainakin vielä pitkään, vaikkei meillä eroaikeita olekaan. Mutta niistä joilla on, saa firma varmasti paljon asiakkaita. Hauska ja mieleenpainuva mainonta kun tehoaa yleensä parhaiten.

New Orleans

Mulla on taipumus ihastua melkein kaikkiin kaupunkeihin mihin pääsen matkustamaan, eikä New Orleans todellakaan ollut poikkeus, vaan taidan olla aikast rakastunut. Ranskalaiskorttelissa näkyi useita "vuokrataan" tai "myytävänä" kylttejä, enkä ihan sataprosenttisesti vitsaillut kun sanoin Villelle aina sellaisen nähdessäni että otetaanko tuo. Ne talot, se tunnelma, voisin oikeasti viettää siellä ehkä suunnilleen ikuisuuden. Pakotin Villen jo lupaamaan että uusi vierailu on mahdutettava Jenkkivuoden ohjelmaan, eikä tuo onneksi vastaan pistänyt. New Orleans on ihana!
Villen työkaveri suositteli meille kohtuullista ja edullista hotellia, josta sitten varattiinkin huone kahdeksi yöksi. Pienehköhän tuo huone oli, eikä meille sattunut edes ikkunaa, mutta hinta osui kohdilleen ja sijainti, se oli kyllä ihan paras mahdollinen. Meitä kun reissulla kiinnosti ihan eniten juurikin French Quarter, joka rajoittuu yhdestä reunastaan Canal Streetiin. Meidän hotelli oli korttelin verran Canal Streetin toisella puolella, siis korttelin päässä ranskalaiskorttelista. Erinomaista, sanon minä.
Hotellin hintaan kuului pienimuotoinen aamiainen, joka pikavilkaisulla vaikutti kyllä aika onnettomalta. Mutta tuohan ei meitä haitannut, sillä oltiin jo etukäteen päätetty että mepä syödäänkin aamiaista jossain kivassa kahvilassa juurikin siellä ranskalaiskorttelissa. Sellainen myös löytyi aika näppärästi, ihan huikean kaunis sisäpihan kahvila, jossa oli mukava istua aamukahvilla tuoreen croissantin ääressä. Virkistäytyneenä oli hyvä jatkaa ranskalaiskortteliin tutustumista, eli keskityttiin käpyttelemään vaan ympäriinsä. Siellä on niin kaunista etten osaa sanoin kuvailla. Siispä päätin ripotella raporttiin kuvia, mutta ei niistäkään saa sitä tunnelmaa välittymään.
Käytiin katsomassa myös Mississippi-jokea. Oli muuten hauska hetki kun ajomatkalla tultiin joesta yli. Olinhan minä tietoinen siitä, että siitä pitää yli tulla jos Houstonista New Orleansiin mielii päästä, mutta jotenkin tämä tieto ei kuitenkaan ollut aivan täysin iskostunut päähän. Siispä raivokkaat riemunkiljahdukset, kun huristelin valtavaa siltaa pitkin ja kyltti kertoi että alla virtaa Mississippi. Enhän minä ollut ikinä edes sitä nähnyt ja nyt ajelin siitä yli! Ja kotimatkalla vielä uudestaan. On se siis totta mitä sanotaan: hulluilla on halvat huvit...
Parin tunnin ulkoilun jälkeen ilmastoidut sisätilat houkuttelivat, jonka lisäksi me ilmeisesti halutaan nähdä kaikkien vierailukohteiden akvaariot. Ajoitus oli loistava, sillä meidän nauttiessa sisätiloista oli ulkona varsin intensiivinen rankkasadekuuro. Sit kun me lähdettiin akvaariosta, paistoi taas aurinko. Mutta siellä akvaariossa oli kiva kierrellä ja niilläkin oli ihan mukava kokoelma haikaloja. New Orleansin rauskujakin sai silittää, mutta ne ei kyllä kaivannut sitä hellyyttä likikään yhtä paljon kuin Houstonin akvaariossa. Silitettäväksi asetettu nurse hain poikanenkin tuntui olevan lähinnä unessa, eikä eväänsä liikauttanut kun sitä vähän rapsutin. Ei ihan kilpaillut New Orleansin akvaario Galvestonin massiivisen ja kerrassaan upean akvaarion kanssa. Siellä kaikki altaat olivat valtaisan kokoisia ja otuksilla tilaa uiskennella, jonka lisäksi niitä sai kurkkia useista eri kulmista ja kerroksista. New Orleansin saukkoaltaaseen näki vain pinnan alapuolelle, joten saukon noustessa kiven päälle, ei siitä näkynyt vilaustakaan. Mutta kivaa oli silti, eikä jääty sateen jalkoihin.
Akvaarion jälkeen käveltiin vielä vähän lisää ranskalaiskorttelissa ja käytiin Canal Streetillä syömässä matkalla hotellille. Pienen lepohetken jälkeen suunnattiin takaisin ulkoilemaan ja perehtymään French Quarterin iltaelämään. Löydettiinkin oikein kiva baari, jossa soitti Pat Casey and The New Sound, funkkisjazzia. Viihdyttiin siellä poikien setin loppuun asti ja siirryttiin sitten eteenpäin, etsimään vähän iltasyömistä. Sitä löytyi toisesta elävää musiikkia tarjoilevasta kohteesta, mutta valitettavasti kaverien setti loppui vain muutama biisi meidän saapumisen jälkeen. Siihen asti olivat kuitenkin ihan tosi hyviä.
Ville tilasi muuten iltapalakseen friteerattua alligaattoria! Minäkin maistoin sitä pikkuisen palasen ja olimme yksimielisiä siitä, että alligaattori on suhteellisen sitkeää. Eikä käytännössä maistu kauheasti millekään, ainakaan taikinakuoren maun läpi. Mutta saipahan mies yhden makuelämyksen lisättyä listalleen ja masut täynnä me jatkettiin matkaa, kunnes väsymys pakotti lopulta siirtymään takaisin hotellille.
Sunnuntaina me kirjauduttiin ulos hotellista, mutta saatiin jättää tavarat vielä heille säilytykseen. Siispä aamiaiselle siihen samaan ihanaan kahvilaan missä edellisenä aamunakin nautittiin croissantit ja vielä viimeiset kierrokset ranskalaiskorttelissa. Vierailtiin mm. Marie Laveau'n House of Voodoo'ssa, josta Ville osti muistoksi kynttilän, jonka pitäisi aktivoida luovuutta. Piipahdettiin myös yhdessä monista matkamuistomyymälöistä ja valikoitiin kiva kortti jääkaapin oveen. Se on yksi meidän reissausperinteistä, Turussakin jääkaapin ovi on aina ihan täynnä erilaisia kortteja ja magneetteja.
Vielä ennen lähtöä me mentiin ajelulle New Orleansin kuuluisalla St. Charles streetcarilla. Linjalla on liikennöinyt ratikka vuodesta 1835 lähtien, niin vetureiden kuin hevostenkin voimin. 13 mailin mittainen historiallinen reitti on ihan loistava tapa nähdä useampi puoli New Orleansia ja ihastella aivan uskomattoman upeita rakennuksia. Kaupungin arkkitehtuurissa on jotain aivan uskomattoman vetoavaa ja ainakin minun esteettisiin mieltymyksiini pienet ränsistymisen merkit istuvat täydellisesti. Ajan kuuluu näkyä New Orleansissa, enkä juurikaan jaksanut niitä ihan täydellisyyteen restauroituja taloja katsella, kun vieressä on juuri sopivasti vuosien patinoima ihanuus. Ranskalaiskorttelin suositteleminen olisi niin itsestään selvää etten viitsi edes vaivautua, joten me suositellaan todellakin ajelua St. Charlesin ratikalla. Loistava saittari ei juuri lompakkoakaan verota, kun matkalle tulee hintaa $1.25 suuntaansa. Täydellistä etenkin niille, jotka meidän tavoin haluaa muuten keskittyä ranskalaiskortteliin.
Tulipas tästä ihan megapitkä raportti, mutta en halua sitä osiinkaan pilkkoa. Jaksoiko joku lukea kerralla loppuun asti..? Jos jaksoi niin korostettakoon vielä että minä rakastuin New Orleansiin ja jos joku joskus tarjoaa tilaisuuden sinne päästä, menkää ihmeessä. Voitte sit tulla meille kylään, kunhan saadaan ostettua se ihana asunto French Quarterista. :)

Labor Day

Olen ehkä ennenkin ilmaissut arvostuksemme pitkiä viikonloppuja (ja niitä seuraavia nelipäiväisiä työviikkoja) kohtaan. Tultiin eilen illalla takaisin kotiin ihan mahtavan New Orleansissa vietetyn viikonlopun jälkeen ja siltikin tänään on yhä vaan vapaapäivä. Huippua! Vapaapäivää vietetään koska on Labor Day, vähän kuin näiden versio vapusta. Siis vuodesta 1882 lähtien vietetty työntekijöitä kunnioittava ja muistava juhla, jota nämä eivät kuitenkaan halua viettää useimpien muiden maiden tapaan toukokuussa, koska se muistuttaisi ikävästi Haymarketin mellakasta (Chicagossa, toukokuussa 1886), jossa työntekijöiden lakkoa tukevassa tapahtumassa kävi vähän huonosti ja useampi ihminen kuoli. Amerikassa juhla on siis yhä syyskuun ensimmäisenä maanantaina, kun Haymarketin tapahtumien vuoksi sitä ei haluttu linjata kansainvälisen perinteen mukaiseksi.

Meille tämä kaikki tarkoittaa kuitenkin vain ensisijaisesti ylimääräistä vapaapäivää, joten siirrynkin tästä siitä nauttimaan. Illalla luvassa vielä kattavaa raportointia New Orleansista, kunhan ehdin tarkastaa olisiko kameraan sattunut jotain julkaisukelpoista kuvamateriaalia.

Suunnistusta

Kaksi väsynyttä mutta onnellista matkaajaa on löytänyt tiensä New Orleansiin. Matka sujui varsin mallikkaasti, kerran käytiin tankkaamassa sekä auto että matkustajat. Aivan viime hetkillä, meille niin tyypilliseen tapaan, piti tietenkin ihan vähän vaan käydä eksymässä. Mutta kerrankin minä, täysin suuntavaistoton ja eksyessään hermostumiseen taipuvainen tapaus, sain paremman idean kuin kartturina kunniakkaasti toimiva Ville, jonka ansiosta eksymisestä selvittiin puolet lyhyemmässä ajassa kuin Villen ehdottamaa reittiä. Huomatkaa että rapsutan omaa selkääni asiassa vain ja ainoastaan siksi, ettei näin ihan oikeasti käy ikinä. Mutta nyt kävi ja hotelli löytyi. Me ollaan hei New Orleansissa, beibe!!

Viikonloppuloma

Nää lähtee nyt ajelemaan rengaspaineistetulla autollaan reilun kolmen ja puolen sadan mailin päähän New Orleansiin. Ville on kidnapattu perjantain kunniaksi ihan naurettavan aikaisin työpaikaltaan ja laukut on pakattu ja valmiina autoon kannettavaksi. Tervehdyksiä seuraa mahdollisesti myös tien päältä, mutta kunnon kuulumisia raportoidaan todennäköisesti vasta sitten kun ollaan kotona taas. Tämä paluu tapahtuu sunnuntaina, mutta koska maanantaikin on vielä vapaapäivä, voipi olla että menee myöhään. Hauskaa viikonloppua kaikille muillekin!

Aiheellinen vikailmoitus

Vein sit tänään meidän murun lähimpään merkkihuoltoon että saatais valo sammutettua. Eikä se mikään anturivika ollut, kun liian alhaiset rengaspaineet. Huollon kaveri kysyi multa että koska on viimeksi katottu ja minä tietenkin vastasin että just eilen, tietenkin, kun valo syttyi. Ja että mies sanoi että kunnossa ovat. Totesi siihen että he nyt alottaa kumminkin katsomalla ne uudelleen, kun ketään mitenkään väheksymättä saattaapi vika kuitenkin löytyä sieltä. Katsokaa pois vaan, vastasin, ja jatkoin vielä perään että jos vika oikeasti on siellä, niin mies saa kuulla hellää ja rakastavaa pilkkaa vielä aika pitkään. Tämä kaveria kovasti nauratti.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin nauratti varmaan vielä vähän lisää, kun se tuli lyömään mulle avaimet takaisin kouraan ja ilmoitti että paineissahan se ongelma, ei pala valo enää. Pikkuisen siinä itseäkin hymyilytti ja taisin jotain sanoa siitä että soitanpa heti miehelle töihin. Sen verran kaveri vielä lohdutti, että tämä on kuulemma tosi yleistä. Heillä on sen verran herkät anturit, että jos paineistaa siihen mihin on määrä, niin ajossa saattaa just sen verran laskea lämmitessään että valon saa syttymään. Siksi he paineistaa ihan aavistuksen yli. En tiiä puhuiko ihan puutaheinää, mutta lohdulliselta se kuitenkin kuulosti. Varmaan meni heti mun lähdettyä kahvihuoneeseen nauramaan...

Sen verran mä kuitenkin kaiken hellän ja rakastavan pilkan keskeltä Villeä puolustaisin, että ne huoltoaseman vempaimet oli kyllä oikeasti ihan tosi oudot. Ikuna nähnyt sellaisia, enkä itsekään olisi varmaan osannut niillä satavarmaksi oikein katsoa. Mutta enhän mä sitä mennyt huoltokaverille sanomaan, olis vielä nauranut mullekin. Nyt saatiin hyvää juttua aikaan Ville-raukan kustannuksella ja toivottavasti yhtä hyvää palvelua tarpeen vaatiessa myös vastaisuudessa.

Virheilmoitus

Tapeltiin joskus alkuvuodesta meidän vanhan auton kanssa kun siinä oli yksi vikailmoitusvalo jonka anturi oli rikkisärki. Eli siis, valo syttyi säännöllisin väliajoin mutta sen varoittamaa vikaa ei kuitenkaan koskaan löytynyt. Rampattiin korjaamolla useampaan otteeseen tutkituttamassa tilannetta, kunnes lopulta lupasivat että nyt ei syty enää. Eikä syttynytkään, sen paremmin meillä kuin uudella omistajallaankaan (ainakaan meidän parhaiden tietojen mukaan). Mutta voi että miten se ärsytti. Siinäkin vaiheessa kun hyvin tiesi että kyseessä on anturivika, oli jotenkin hermostuttavaa ajella jatkuvasti autolla jonka kojelaudasta tuijottaa pieni varoitusmerkki. En tykännyt.

Tänään kun oltiin lähdössä yliopistolle jäi auton startattua kojelautaan palamaan pieni keltainen merkkivalo. Nääh, ei ole edes punainen, kyllä tällä voi hyvin ajaa. Minä suhailin kohti kampusta ja Ville selasi ohjekirjasta että mikäs valo sitten mahtaa olla kyseessä. No, sehän on alhaisesta rengaspaineesta varoittava valo. Mutta mikä parasta, jos se palaa yksistään (kuten nyt oli), kyseessä on anturivika. Oikeasta virheestä on kyse vain jos valon yhteydessä palaa myös erikseen sanallinen ilmoitus alhaisesta rengaspaineesta. Jumaliste, neljä kuukautta vanha auto ja nyt jo tämän ongelman kanssa saa tapella! Ja mitä asiasta kertoo se, että ne on oikein osannut varautua anturivirheeseen antamalla sille ihan oman valokoodin? Käytiin sit kumminkin töiden jälkeen huoltoasemalla tarkistamassa paineet, mikä oli kyllä ihan oma operaatio sinänsä. Laitteet oli ihan erilaiset kun mitä ollaan kumpikaan koskaan nähty, mutta Ville väittää vakaasti tulkinneensa hommaa lopulta oikein, eikä ongelmaa kuulemma ole. Saa nähdä, meillä on meinaan huoltoaika huomenna aamupäivästä. Siellä voi olla yksi tosi kiukkuinen naisihminen jos ongelmaan ei löydy ihmisten aikaan ratkaisua...

Liikkuva patsas

Käytiin tosiaan reilu viikko sitten katsomassa luonnontieteellisen museon Terra Cotta -näyttelyä, mutta jäi silloin kertomatta yksi hauska yksityiskohta. Tarkoituksella, kun aattelin säästellä yllätystä myös tuleville vieraille jotka näyttelyyn ehkä haluaa, mutta tänään lehdessä kerrottiin että yllätys poistuu maanantaina. Harmi sinänsä, olis ollut kiva nähdä lisää ihmisten reaktioita. Näyttelyssä nimittäin seikkaili myös taiwanilainen performanssitaiteilija, joka kiertää sotilaiden mukana ympäri maailmaa. Pääasiallinen työnkuva kattaa viattomien ihmisten säikäyttelyä, missä kaveri oli kyllä erinomaisen lahjakas.

Jarry-lempinimellä tunnettu heppu on maskeerattu niin uskottavasti Terra Cotta sotilaan näköiseksi, etten mitään epäillyt ensivilkaisulla. Siinä se pönötti korokkeella yhden huoneen kulmassa, ja vieressä oli vielä selvitys patsaiden restauroinnista ja yksityiskohtien uudelleenluomisesta. Joten luonnollisesti päättelin, että patsas on moderni restauraatio (ei se sentään ihan originaalista olisi mennyt) ja menin katsomaan lähempää. Ja jumatsuikka että oli pitkä se askel jonka harppasin taaksepäin kun patsas yhtäkkiä kääntyi kohti. Siis ihan tosi uskottava maskeeraus, ettei voi edes kuvitella. Seuraava täti joka uhriksi joutui säikähti niin, että kiljaisi ääneen ja pudotti laukkunsa...

Ilkikurisena ihmisenä en tietenkään halunnut pilata Villeltä yllätystä, enkä missään nimessä olla näkemättä kun he patsaan kanssa kohtaavat, joten palasin edelliseen huoneeseen vähän hoputtamaan. Haluaisin muuten edelleen korostaa että kun Ville kysyi mitä siellä oikein huudettiin, vastaus "yksi nainen pudotti ilmeisesti laukkunsa" ei ollut vale. Putosi se! Ville ei sentään pudottanut mitään, mutta kyllä sekin aika reilun matkaa hyppäsi taaksepäin. Riitta joutui myös uhriksi hetkeä myöhemmin, mutta Olli ei osoittanut mitään mielenkiintoa patsasta kohtaan. Mikä tietysti oli suuri pettymys, kun me Villen kanssa kulman takaa hihitellen kurkittiin ja odotettiin että miten siinä käy. Ihan tylsää.

Aina välillä liikkumatta seisoskelu kävi liian raskaaksi ja Jarry kuljeskeli ympäri näyttelyä. Oli käynyt Olliakin koputtelemassa olkapäälle kun herra ei muuten tosiaan kiinnittänyt patsaaseen mitään huomiota. Ja Ville-raukka säikähti vielä toiseenkin kertaan, kun Jarry parkkeerasi ihan kylkeen kiinni Villen keskittyessä lukemaan yhtä infotauluista. Oli kuulemma vähän taas hätkähtänyt kun oli sivulleen vilkaissut. Mutta vaikka pulssi hetkellisesti nousikin kun ekan kerran kohdattiin, oli sen jälkeen hauska seurata muiden ihmisten reaktioita. Enkä voi tarpeeksi korostaa kuinka täydestä patsas liikkumattomana pysytellessään meni. Hauska idea ja täydellinen toteutus muutenkin aivan uskomattoman tyylikkäästi kasatussa näyttelyssä.

Rouvien lounaalla

Ricen yliopiston kansainvälisten asioiden toimisto järjestää joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona "kansainvälisten leidien lounastilaisuuden". Perinne on alkanut vuosia sitten, jolloin tarkoitus oli, että vierailevien tutkijoiden ja opiskelijoiden puolisot pääsisivät pois kotoa ja tutustumaan muihin vaimoihin. Sittemmin ajat ovat muuttuneet ja mukana on myös niitä tutkijoita ja opiskelijoita. Ainoa kriteeri osallistumiselle on kansainvälisyys ja sukupuoli; miehet eivät ole tervetulleita.

Silloin aikanaan kun oltiin kampuksella rekisteröitymässä minut kutsuttiin lukuvuoden viimeiseen lounastapaamiseen, mutta en päässyt paikalle, kun piti järjestellä kaikkea mahdollista uuden kämpän tiimoilta. Mutta nyt syksyn ensimmäiselle lounaalle minäkin menin mukaan (nyt saa nauraa: Andy rouvien lounaalla...). Tosin viisi minuuttia myöhässä, koska Ville neuvoi ensin väärään paikkaan. Lounasta olisin toki saanut sieltäkin, sillä päädyin johonkin opiskelijaruokalaan, minne oli mailin mittainen jono. Päättelin kumminkin ettei tämä ole se lounas mihin tähtäsin, joten eikun ulos ja koko rakennuksen ympäri. Myöhemmin Ville valitteli ettei hän voinut tietää, kun ei ole siellä koskaan käynyt. No pitikö sitten niin itsevarmana sanoa että tuolta sinne mennään, kun itse olin kartasta katsonut että eri suunnasta. Pöh.

Myöhästyneenäkin pääsin kumminkin sisään ja sain vielä sen lounaslautasenkin käteeni. Tuoleja ei valitettavasti riittänyt kaikille, joten parkkeerasin itseni yhden pöydän ääreen seisomapaikalle. Pyrin jopa olemaan sosiaalinen ja vaihdoin pikaiset "mitä kuuluut" yhden kiinalaisen tytön kanssa. Hän ei kumminkaan sen enempää halunnut ilmeisesti mun kanssa jutella, vaan siirtyi nopeasti toiseen päähän huonetta juttelemaan muiden kiinalaisten kanssa. Tunnustan että siinä vaiheessa tuli sellainen olo että pitäiskö vaan paeta paikalta, mutta ruoka oli vielä syömättä, niin jäin sit kumminkin.

Paikalla oli esittäytymässä Houston Greeters organisaation edustaja, jonka kerrottua heidän toiminnastaan kaikki saivat esittäytyä koko joukolle. Sitten kansainvälisten asioiden toimiston ihmiset kertoivat vähän omista jutuistaan ja pian sen jälkeen suurin osa ihmisistä lähti pois. Minä päätin kuitenkin olla lannistumatta kokemuksestani kiinalaisen tytön kanssa, vaan suuntasin nyt vapautuneelle sohvalle, jossa päädyin juttusille yhden ranskalaisen tytön kanssa. Oltiin muuten ainoat eurooppalaiset koko porukassa; aasialaisia oli suurin osa, ja hirmusti myös latinoja. Typy oli oikein mukava ja reilun vartin verran siinä vaihdettiin kokemuksia, jonka jälkeen kello olikin niin paljon että poistuttiin paikalta. Mukaan sai vielä pienen pussillisen suklaata ja jenkkilippu-viuhkan (?). Viuhka on kyllä näillä helteillä ihan hyvä ajatus, mutta en mä ehkä kuitenkaan ole vielä valmis tunnustamaan väriä ihan sillä tasolla...

Alunperin ajatus "Ladies luncheonista" oli pienesti pelottava, mutta kyllä mä ehkä voisin paikalle mennä sitten ensi kuussakin. Vähän jo sovittiinkin sen ranskalaisen tytön kanssa että nähdään sitten siellä, tosin suurimmalti osalti sopimus menee kyllä small talkin piikkiin. Mut ehkä sit se jutustelu sujuu jo vähän paremmin, nyt oli kyllä pikkasen takkuilevaa välillä. Suomalaiset ja ranskalaiset kun ei kummatkaan tuossa jutustelun jalossa taidossa perinteisesti loista, mutta ihan hyvin me mun mielestä pärjättiin.

Propelihattu leikkii

Loma on tältä erää ohi ja työt on taas alkanut. Vieraiden kanssa tuli tehtyä paljon kaikkea kivaa ja kyllä lomaa olisi voinut jatkaa pitempäänkin. Onneksi ensi viikolla on Labor Day eli nelipäiväinen työviikko tiedossa.

Tällä viikolla ei kuitenkaan laiskotella. Tänäänkin jouduin tekemään rankkoja uhrauksia tieteen nimissä. Tarvitsin meinaan koemateriaalien valmistusta varten pientä metallilieriötä. Sellaista ei nyt kuitenkaan labrasta löytynyt, joten aivoriihi pystyyn. Tuloksena pieni ahaa elämys ja matka kohti aulan automaatteja. Siinähän niitä lieriöitä oli lasin toisella puolella riveissä, mutta jäin nuolemaan näppejäni kun lompakosta ei löytynyt sopivaa rahaa. Matka jatkui sitten kadun toiselle puolelle kauppaan, jossa runsaudenpula meinasi laittaa tutkijapolon pään sekaisin. Pitkän harkinnan jälkeen päädyin sitten Sprite tölkkiin, se kun näyttää diaesityksissä vähemmän kirjavalta kuin moni muu;)

Väkisellä sitten hörpin tölkin tyhjäksi (tää on se uhraus osa), että pääsin väkertämään itselleni lieriötä. Timanttisahalla purkista kansi ja pohja pois, ja lieriö on valmis. Leipäveitsellä vielä muotoilin styroksista lieriön sisään tukipalan/akselin, jonka avulla se saadaan kiinni porakonetta muistuttavaan pyörittäjään. Jeesusteippiä ei tällä kertaa tarvittu, mutta ehkä sitä voisi näön vuoksi johonkin kohtaan laittaa.

Kelpaiskohan tää juttu Niksi-Pirkkaan? Kamera ei valitettavasti ollut tänään matkassa, joten joudutte turvautumaan villiin mielikuvitukseen lopputuloksen visualisoimiseksi.

Neljä kuukautta ja risat

Me ollaan viihdytty Houstonissa nyt jo yli neljä kuukautta, varsinaisen "merkkipäivän" vierähdettyä vieraiden kanssa museoimassa. Edelleen tuntuu siltä että aika kuluu hirvittävän nopeasti, kun jo kolmannes (!) meidän vuodesta on takanapäin. Suurilta vastoinkäymisiltä ollaan onneksi vältytty, eikä se possutautikaan ole iskenyt. Toisaalta, mulla on nyt jo toista päivää sellainen olo kuin olisi flunssa tuloillaan, joten ehkäpä se on sitä nyt. Ei vaan, eiköhän tää ihan tavallista syysflunssaa liene, josta toivottavasti pääsen lepäilemällä eroon hyvinkin pian. Nyt olis syytä alkaa hiljalleen toteuttamaan niitä meidän suuria suunnitelmia erilaisista viikonloppumatkoista, että ehditään kaikkialla käymään. Ensimmäiseksi kohteeksi ollaan alustavasti puhuttu New Orleansia, johon toivottavasti päästään suuntaamaan vielä tämän kuun aikana. Se olis kivaa se!