Synttärijuttuja

Tänään, vihdoinkin, on Villen ihan oikea syntymäpäivä. Suunnilleen tällainen keko paketteja odotteli poikaa aamulla tyynyn päällä, kun se palasi hampupesulta.
Yleensä oon sitä mieltä, että lahjat pitää paketoida itse, mutta koska paketoin kuitenkin omakätisesti niistä kaksi, annoin Sephoran tyttöjen hoitaa tuon kolmannen. Ja aika hienon paketin tekivätkin. Siitä laatikosta paljastui vähän hyvää tuoksua, Calvin Kleinin Man, josta myös synttärisankari ainakin väitti pitävänsä. Toisesta paketista kuoriutui puolestaan kirja, ensimmäinen osa Michael Moorcockin Elric-tarinoita.
Kuvassa näkyy myös päällimmäisenä hulvaton kortti (kuvan saa klikkaamalla isommaksi, jos haluaa katsoa tarkemmin), jonka sisällä on teksti "On syntymäpäiväsi, tee jotain hullua!" Kannessa ilmiselvästi hulluja puuhannut, hieman kärsinyt pupu, ritsa ja ehkäpä sattumalta rikkinäinen mehiläispesä... Kortin puputeema sopi loistavasti yhteen kolmannen paketin sisällön kanssa. Kerroin joskus aikaisemmin, kuinka Volkswagen Golf on täällä puolen merta nimeltään Rabbit. Siksipä myyvät oheistuotteidensa joukossa myös hauskaa pupu-paitaa. Sellainen siis oli pakko hankkia osaksi synttärilahjaa, koska meidän vanha auto kumminkin oli Golf. Ja ehkä etenkin koska (ja nyt kaikki imelyyksiä sietämättömät sormet korviin ja silmät kiinni, palataan asiaan taas kuvan jälkeen...) minä kutsun Villeä hirmu usein Pupuksi.
Pitkällisen lahjomisen jälkeen valmistettiin synttäribrunssi, joka päättyi vielä kakkukahvitteluun. Leivoin nimittäin äkkiseltään tällaisen ihanuuden.
Ai ette uskoneet vai? No kaupasta se on ostettu, mä mitään tuollaista osais tehdä...Mutta hirmu hyvä kakku, siitä riittänee vielä vähän huomiseksikin, eli varsin herkullinen viikonloppu meillä siis menossa. Tänään juhlitaan Villen lisäksi myös Halloweenia ja me ollaankin vähän illemmalla suuntaamassa Discovery Green -puistoon isoon Halloween-tapahtumaan vähän katsastamaan paikallista menoa.Raporttia luvassa varmasti myöhemmin.

Hyvää Pyhäinpäivää! (Ja Villen synttäriä kans!)

Synttärikortti

Ville sai eilen jokseenkin yllättävän synttärikortin, nimittäin meidän automyyjältä Steveltä. Oon ehkä ennenkin ylistänyt kyseisen autoliikkeen loistokasta palvelua, mutta en olisi uskonut että se venyy ihan tällaiseen. Siis joo, tiedän ilmiön missä yritykset lähettää vaikkapa nyt joulukortteja asiakkailleen ja yhteistyökumppaneilleen, mutta mun kokemuksen mukaan ne on aina sellaisia massapostitusjuttuja, joissa ei ole yhtikäs mitään henkilökohtaista. Tämä kortti sen sijaan oli rustattu kirjekuorta myöten käsipelillä ja sisällä luki suunnilleen seuraavasti:
Loistavaa syntymäpäivää, toivon että te molemmat viihdytte Houstonissa ja nautitte autostanne. Vielä kiittäen, Steve
Mitäs mä sanoin, aika huippu kaveri!

Kuusi kuukautta ja rapiat

Olin ihan unohtaa joka kuukausittaisen raportin, kun oltiin 25. päivä niin Tähtien Sodan lumoissa. Mutta puoli vuotta on jo tosiaan tullut täyteen ja edelleen on ihan kivaa. Eiköhän tässä siis ihan koko vuodesta selvitä varsin mallikkaasti. Meidän tämä syksy onkin ollut mukavasti vieraiden rytmittämä, kun ekat vieraat käväisi elokuussa ja nyt pari kuukautta myöhemmin oli taas kyläilijöitä. Tästä pari kuukautta eteenpäin on joulu ja me puolestaan vieraillaan Suomessa. Ja kevätpuoli varmaan meneekin sitten jo oikein vauhdikkaasti, etenkin kun sinne helmikuullekin on jo saatu yksi vierailu sovitettua. Hyvin siis menee, mutta menköön.

Tänään on päästy oikein kunnon syysmyrskyn keskelle ja vettä on sadellut koko päivän, vuorotellen pientä tihkua ja massiivisia kaatosateen puuskia. Kaikkea tätä on säestänyt hurjana puhaltanut tuuli, jonka varoitettiin yltyvän vaarallisiin voimakkuuksiin. Ja niin tosiaan, tornadovaroitushan siitä sitten iltasella annettiin, mutta pahin silmäke meni onneksi eri osasta Houstonia, niin meille riitti lähinnä vaan sitä voimakasta tuulta. Sateiden sanottiin yltyvän vielä yöksi ja huomisaamuksi, mutta sitten iltaa kohden hellittää. Viikonloppuna pitäisi olla oikein kaunista ja aurinkoista, että päästään juhlimaan Halloweenia ilman sääongelmia.

Sellainen jännä ilmiö muuten, että näille myrskyisille sadepäiville on luvattu lämpimämpiä ilmoja kuin mitä kauniina päivinä on. Tänäänkin esimerkiksi elohopea kiipesi kaiken sateen ja tuulen keskellä noin kolmeenkymmeneen asteeseen, mutta viikonlopulle sen pitäisi laskea takaisin jonnekin kahdenkymmenen kieppeille. Hyvin hämmentävää, koska sitä on Suomessa tottunut että sateet ja syysmyrskyt nimenomaan laskisi lämpötilaa, ei nostaisi sitä. Mut niin se vaan täällä menee. Kaikenlaista.

Kalenteri

Villen synttärit lähestyy uhkaavasti ja eilen mies sai postissa pienen paketin. Synttärijuttujahan sieltä paljastui, eikä tuo malttanut olla niitä avaamatta. Toisaalta, ei paketissa missään lukenut ettei saisi kurkata sisältöä etukäteen, joten olisin varmaan avannut itsekin...

Marketta ja Seppo lähettivät tosi kivan synttärikirjeen, joka piristi meidän molempien päivää. Varsinaisena synttärilahjana Villeä odottaa kotiSuomessa lahjakortti jolla pääsee ihan itse hummaamaan ja valikoimaan jotain kivaa. Mutta oli paketissa vielä jotain muutakin, nimittäin ihan hirmu hauska Volkswagen-kalenteri.
Se etsii vielä vähän paikkaansa, kun meiltä löytyy seiniltä jo parikin kalenteria (tämä Muumi-kalenteri on makuuhuoneessa ja sit on myös Pariisista jo viime vuoden puolella ostettu Monet-kalenteri), mutta kyllä tää johonkin päätyy aivan varmasti! Hienointa on se, että tätä voi käyttää monta vuotta, kun se ei ole mitenkään viikonpäivien päälle. Se on toki toisaalta myös heikkous, mutta päivämäärää ainakin mä yleensä olisinkin ensisijaisesti tarkistamassa. Ja sehän tästä loistaa oikein kauas, kunhan vaan muistaa aina siirtää aamuisin rinkulaa.

Vieraita muistellessa

Vieraiden lähdöstä on pian viikko vierähtänyt ja ollaan täällä Andyn kanssa muisteltu kuinka mukavaa heidän kanssaan olikaan. Paljon tuli taas tehtyä ja koettua vajaan kahden viikon aikana. Vaikka suurin osa nähtävyyksistä oli meille ennestään tuttuja, oli niitä kiva esitellä ihmisille joille kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Texasissa kun kaikki on suurempaa. NASA, Galveston ja Houstonin downtown ainakin kuuluivat omiin suosikkeihini. Eikä sitä silti koko aikaa tarvinnut olla menossa pää kolmantena jalkana. Hauskaa oli myös kotosalla uima-altaan äärellä tai korttia pelatessa. Meidän tämän hetkinen monopoli-innostuskin on selvää jatkoa vieraiden kanssa vietetyille peli-illoille.

Keittiöön vieraista jäi muistoksi jääkaappi täyteen ruokaa ja herkkuhyllykin notkuu. Uutta kananmunanleikkuria on myös käytetty ahkerasti mennä viikolla. Parasta on kuitenkin uusi ovimagneetti, jossa koko poppoo komeilee NASA:ssa otetussa kuvassa.

Seuraavat vieraatkin ovat jo ehtineet ostaa lentolippunsa Houstoniin. Vastavuoroisuuden nimissä me olemme kuitenkin ensin tulossa Suomeen käymään, eli jouluna nähdään.

Uusi raketti

NASA laukaisi uuden Ares I -rakettinsa hetki sitten Floridan Kennedy Space Centeristä. Raketin olisi tarkoitus korvata avaruussukkulat, jotka ovat poistumassa käytöstä. Ares I:n kaveriksi tulee vielä isoveli Ares V, mutta suunnitelmat ovat tällä hetkellä varsin epävarmat, johtuen aiemminkin puheena olleista rahoitusongelmista. Presidentti Obaman päätöstä NASA:n tulevasta budjetista odotetaan täällä Houstonissa jännittyneissä tunnelmissa.
Sillä välin, onnea matkaan Ares!
Kuva NASA:lta.
Lisäys: Videon Ares I:n ensimmäisestä matkasta voi nyt käydä katsomassa NASA:n sivuilta.

Unelias päivä

Me ollaan ihan koukkuunnuttu meidän uuteen Monopoliin ja täällä on ollut melkoiset turnaukset käynnissä joka päivä sen ostamisen jälkeen. Meille käy ihan tosi usein just näin, että joku uus peli tai vastaava tempaa täysin mukaansa ja sitä sit pelataan päiväkausia hurjalla innolla. Ja sit se innostus siitä hiljalleen hiipuu ja peli jää vähäksi aikaa kaappiin, kunnes sen joskus myöhemmin löytää uudelleen ja pelaa jälleen innokkaasti. Edellinen suursuosikki jonka kanssa tahkottiin päiväkaupalla oli Menolippu (siinä rakennetaan rautateitä), joka valitettavasti on Suomessa varastoon pakattuna. Ollaankin ajateltu että pitäisi suunnata kauppaan etsimään joku kokonaan uusi peli, jota voidaan testata sitten kun Monopoli ei enää houkuttele ihan näin paljoa.

Joskus peli-innostus on saanut valtaansa niin voimakkaasti, että pelin päättyessä tajutaan aikaa vierähtäneen vaikka kuinka ja kellon kipittäneen lukemiin puolenyön toisella puolen. Sit väsyttää aamulla. Ja kun näin kävi pari iltaa putkeen, väsytti tänään aamulla niin paljon, että Ville päätti mennä vähän myöhemmin töihin (joustavassa työajassa on kerrassaan loistokkaita puolia) ja käännettiin tyytyväisinä kylkeä. Ei olis kannattanut, ainakaan minun, koska siinä vaiheessa kun Ville sitten nousi, olin saanut itseni sellaiseen horteeseen, ettei silmät kerrassaan suostuneet aukeamaan. Torkuin siinä sitten siihen asti, että Ville lähti töihin ja pakotin itseni nousemaan. Valvotusta illasta huolimatta unta tuli siis aivan varmasti riittävästi.

Ja kuitenkin, koko päivän olin suunnilleen nukahtamisen partaalla, yhdessä vaiheessa jopa huomasin juuri nukkuneeni puoli tuntia. Silmät lurpsui ja olo oli kerrassaan vetämätön. Eikä tosiaan pitäis olla tässä kohtaa kiinni mistään unen puutteesta. Olenkin siis tullut siihen tulokseen, että mulla on varmasti ajoittainen narkolepsia. Ilmenee satunnaisesti, oikeuttaa päikkäröintiin.

Kylki rytyssä

Otsikko ei sentään onneksi viittaa meidän muruun, mutta melkein näin kolarin matkalla hakemaan Villeä töistä. Itse tilanne meni näköhavaintojen puolesta tosiaan ohi, mutta kuulin sen aivan elävästi. Ei ole muuten kiva ääni, kun pelti osuu toiseen ja rytistyy.

Ajelin kohti Villen työpaikkaa lievästi ruuhkaisissa tunnelmissa hieman isompaa katua, kun havaitsin liikenteen käytännössä seisovan yhden pienemmän poikkikadun kohdalla. Risteyksessä sijaitsee koulu jossa ilmeisesti oli joku tapahtuma, joten oikealle oli kääntymässä paljon autoja. Niin paljon, että kaista oli tukossa kun edellä olevat autot eivät mahtuneet kääntymään pois tieltä. Kadun keskimmäinen kaista on sitä varten, että kummasta tahansa suunnasta tulevat, vasemmalle kääntyvät autot voivat siihen ryhmittyä, mutta nyt sitä käytettiin risteyssuman ohittamiseen. Minäkin arvioin tilannetta hetken, ja päätin kiertää jonon vasemmalta, muiden suoraa menijöiden tavoin.

Just keskikaistalle päästyäni sen kuulin, ikävän pamauksen josta ei voinut erehtyä. Pari sekuntia myöhemmin näin pienen autoraasun, joka oli pysähtynyt vastaantulevien kaistalle, kylki totaalisesti rutattuna. Autosta kömpi ulos hyvin nuoren näköinen poika, joka selkeästi oli täysin poissa tolaltaan ja itki vuolaasti. Tässä vaiheessa risteys oli entistä enemmän tukkeessa ja minä vasemmalle kääntyvien kaistalla, joten päätin sitten kääntyä. Edelläni ajanut auto oli kääntynyt samalle poikkikadulle ja pysähtyi, mutta minä päätin jatkaa matkaa. Mitäpä hyötyä minusta olisikaan ollut, kun en kerran edes nähnyt mitään, kuulin vaan. Samalle poikkikadulle oli itsensä kääntänyt myös kolarin toinen osapuoli, keski-ikäinen mieshenkilö Dodge Ram pickupilla (ei tosin ihan noin uudella ja kiiltävällä, kuvan auto ei siis liity tapaukseen..).
Veikkaan tilanteessa käyneen niin, että poika oli tulossa koulun suunnalta ja Dodge-kuski menossa suoraan, samaan suuntaan kuin minä. Ja sit he on ajanut risteykseen yhtä aikaa, epäonnisin seurauksin. Vauhtia ei varmasti ole ollut kuin nimeksi, mutta autojen hirmuinen koko- ja painoero pelasivat Dodgen eduksi, koska harvinaisen lysyyn pojan auton kylki meni. Onneksi kukaan ei kuitenkaan ilmeisesti loukannut, pelti kun on aina peltiä vaan.
Kuva Dodgen sivuilta.

Tähtien sotaa

Kun suunnilleen koko muu maailma käänsi kelloja, me herättiin sunnuntaihin vielä tiukasti kesäajasta kiinni pitäen. Jostain mulle tuntemattomasta syystä, jota en sitten jaksanut sen enempää selvittääkään, paikalliset ovat päättäneet lykätä talviajan omaksumista viikolla. Selvä se, meidän ekstratunti odottaa sitten ensi sunnuntaiaamuna.

Hyvä vaan ettei tarvinnut mitään kelloja siirtää, niin tiedettiin ainakin mihin aikaan alkoi meidän illan ohjelma, mentiin nimittäin katsomaan Star Wars in Concert. Tässä projektin traileri, suosittelen katsomaan!

Villen yhden työkaverin ystävätär soittaa orkesterissa käyrätorvea, joten työkaveri lupasi hankkia kaikille halukkaille liput ryhmähinnalla ja kyseli sitten kiinnostuneiden perään sähköpostitse. Ville pisti postin minulle ja kysyi että huvittaisko. Jaa että huvittaisko? Juu ei... Esitys oli Toyota Centerissä, joka on sekä Houston Rocketsien (koripalloa) että Aerojen (jääkiekkoa) koti, eikä mikään ihan pieni tönö olekaan. Areenan käytäville oli levitelty aika mahtava Tähtien Sota -aiheinen näyttely, jossa tosiaan oli niin asuja, rekvisiittaa kuin mallinukkejakin.
Ja ihmisiä, joka paikassa oli mieletön tungos, joten vähän joka kuvasta piti rajata pois jonkun tuntemattoman suuruuden päätä, tai muita ruumiinosia. Tai sit, jos ei jaksanut rajata, niin jätin välillä päälaet vaan paikoilleen...
Käytävillä myös kierteli elokuvista karanneita tuttuja hahmoja, joiden kanssa pääsi halutessaan poseeraamaan. Mulle tää tarkoitti lisää epämääräisiä pikaisesti hutaistuja kuvarajauksia...
Itse musiikkiesitys kesti reilut kaksi tuntia väliaikoineen päivineen, ja liki koko sen ajan mulla meni kylmiä väreitä. Esityksessä käytiin läpi kaikkien elokuvien tarina ja kertojana toimi elokuvissa C-3PO:ta esittänyt Anthony Daniels. Ihan siviilivaatteissa kylläkin, eikä yhtään metallinhohtoisena.
Aivan uskomaton esitys päättyi raivokkaisiin seisaaltaan annettuihin suosionosoituksiin, jotka palkittiin encorella. Ja oli muuten ensimmäinen sinfoniaorkesterin esittämä encore mitä oon ikinä nähnyt... Soittivat sitten uusiksi The Imperial Marchin, joka on vaan niin hieno, ettei mitään rajaa. Mahdollisesti parasta elokuvamusiikkia koskaan.

Peli-ilta

Eilisen siivousurakkaan kuului mm. kolme koneellista pyykkiä, joista meidän jo aikaisemmin hieman kärsinyt "pyykkikori" ei enää selvinnyt. Ikeasta aikanaan hankittu viritelmä oli pienesti ratkennut saumasta jo ajat sitten ja eilen sille sitten kävi ihan lopullisesti kalpaten, kuten kuvasta voi havaita. Tuon ylempänä (tai vasemmalla, miten sitten katsookin) olevan repsottavan osan kuuluisi luonnollisesti olla kiinni siinä kahvassa, kuten toinen puoli onkin. Lähdettiin sitten tänään metsästämään uutta pyykkikoria ja löydettiinkin oikein mallikelpoinen yksilö (tuossa vasemmanpuoleisessa kuvassa, siis tuo paljon hienompi).
Useamman päivän pähkäilyn jälkeen päätettiin sitten ihan oikeasti käydä ostamassa se Nintendo DS, kun oli siitä kuitenkin ihan tosi paljon hupia vieraiden täällä ollessa. Ja kun hintakaan ei kovin paha ollut, niin pakkohan se oli langeta. Mutta jottei menis ihan vaan pelikoneen hakkaamiseksi, ostettiin myös sosiaalisesti hieman hyväksyttävämpää peliviihdettä, elikäs siis klassisista klassisin Monopoli.
Monopolin parissa meidän lauantai onkin sitten vierähtänyt oikein rattoisasti. Kolme tiukkaa vääntöä, joista minä voitin ekat kaksi ja Ville sen kolmannen. Sit ei Ville halunnut pelata enempää (kai nyt, kun oli vihdoinkin vaivalla saanut edes yhden voiton...), joten vaihdetaan sit siihen Nintendoon. Hauskaa meillä on molempien kanssa. Tää viimeinen kuva on muuten siitä tokasta pelistä. Villen kortit ja rahat on kuvassa oikealla puolella ja kuten havaita saattaa, tilanne on aika toivoton...

Kuvaräjähdys

Multa jäi blogin kanssa puuhailu aika minimiin vieraiden täällä ollessa, enkä esimerkiksi laittanut kuvia kuin yhden. Vaikka enhän mä kuvia mitenkään erityisen paljoa käytä muutenkaan (Pitäiskö muuten, tykkäisittekö nähdä niitä enemmänkin?), mutta nyt tuli vieraiden kanssa touhuillessa nappailtua aika hauskoja otoksia. Niin päätin sitten tehdä tällaisen kunnon kuvakoosteen viimeisestä parista viikosta.

Aloitetaan nyt siitä, että lupasin tenaville pistäväni seuraavan kuvan tuohon edelliseen kirjoitukseen, minkä Iitu oli tehnyt. Ja tietenkin unohdin, anteeksi. Mutta käynnistäköön se nyt tosiaan tämän kuvakavalkadin, eli Iitu ja Emppu ja hervottoman kokoinen käärme Houstonin akvaariossa.
Sen uskomattoman upean vuokra-autonkin lupasin esitellä ja tässähän tuo poseeraa meidän oman murun vieressä. Ei mitään huomattavaa kokoeroa... Mutta ihan tosissaan, tuolla oli aika mahtava ajella ympäriinsä ja kyllä oli mieli aika haikea sekä itsellä että siskokullalla kun se vuokraamoon käytiin eilen palauttamassa.
Vieraat pääsivät tutustumaan Ricen kampukseen ja äitikulta sai hellää pilkkaa osakseen tenavilta, jotka nauroivat että jokainen puukin pitää erikseen ikuistaa. Mutta ymmärtäähän sen, kun on näin komeita puita joilla on vielä komeammat oksat. Mä olen muuten ihan samanlainen matkoilla ja otan ihan älyttömästi valokuvia. Tämä on siis äitikullan nappaama otos.
Galvestonissa käytiin kahteen otteeseen, kun lapsien mielestä meressä uiminen lokakuussa oli kerrassaan maailman hauskinta. Ja olihan se, vaikka enemmän se olikin aalloissa hyppimistä kuin varsinaista uimista.
Innostuivat keräämään rannalta myös vähän matkamuistoja. Lupasivat tehdä jonkun kivan asetelman, katsotaan sitten joululomalla ovatko oikeasti saaneet aikaiseksi...
NASA:ssakin käytiin ja sieltä yhden kuvan tosiaan jo laitoinkin tänne. Tässä vielä toinen, jossa porukan nuorimmat koskettaa aitoa kuukiveä (kuvan otti äitikulta).
Matkalla eläintarhaan törmättiin iguanaan, jota pääsi silittämäänkin. Huomatkaa myös Empun uusi, äärettömän tyylikäs Texans-paita. Tämänkin kuvan nappasi äitikulta (minen ehtinyt kuvaamaan kun silitin liskoa kanssa).
Eläintarhassa Iitu puolestaan nappasi hirmu suloisen kuvan vartiovuorossa olevasta mangustista.
Ja äitikulta kuvasi kuinka myös nämä vieraat pääsivät maistamaan hupaisaa pallojäätelöä. Tässä kuvassa näkyy hienosti myös Iitun Texans-paita, joka on myös tosi mahtava.
Kuten aikaisemmin mainitsin, onnistuin kerrassaan loistokkaasti käännyttämään "sylipalloa" vastustavan siskokullan molemmat tenavat tosifaneiksi. Paitojen lisäksi Emppu nimittäin valikoi uudeksi koulurepukseen harvinaisen komean yksilön, jota tuttu logo koristaa (kuvassa myös mun ja Villen uusi pallo). Päässä pikkukaverilla on Italiasta tuliaisena saatu Ferrari-lippis, jota ei päästä juuri pois otettu.
Houstonin akvaariossa Emppu silitti haita. Kotimatkalla juteltiin että ei ole varmaan moni kaveri Suomessa päässyt tekemään samaa, johon poika hieman huolestuneesti kysyi, mitä jos ne ei usko? Ei hätää, äitikulta otti tilanteesta paljon kuvia. Joten huomio kaikki mahdollisesti epäileväiset Empun kaverit, tässä teille todistusaineistoa.
Matkaan mahtui myös paljon shoppailua, neljä meistä esimerkiksi sai uudet Converset. Kuvasta puuttuu siskokullan kengät, jotka on muuten samat kuin nuo minun, mutta mustat. Iitu valkkasi itselleen tuollaiset hauskat kaksiväriset ja Empun kantapäissä on pääkalloja. Kuvassa myös ne Iitun uskomattoman hienot talvisaappaat ja minun uusimmat klopottimet.
Mun ostokset jäi vieraihin verrattuna tosi vähäisiksi (tai no, yhdet farkut, kahdet kengät, pari pitkähihaista ja yksi toppi on kyllä ihan kohtuullinen määrä..), mutta tämän paidan melkein kannoin kassalle. Melkein sen takia, että äitikulta nappasi sen viime metreillä omaan pinoonsa ja ilmoitti sen olevan korvaus hyvänä oppaana toimimisesta. Mikäs siinä sitten, kiitos vaan kovasti. Paita on Ralph Laurenin, mutta onneksi se oli varustettu alennuslapulla, niin ei ollut liian kallis. Siinä on tosi kivan mallinen kaula-aukko hauskoilla napeilla ja siskokulta osti muuten samanlaisen. Pitää siis tästä lähtien koordinoida, ettei olla vaatesamiksia.
Siinäpä niitä, valokuvia parilta viime viikolta. Tänään ohjelma jatkuu isolla siivousurakalla, kun eilinen menikin lähes kokonaan sohvalla löhöillen. Meidän ei muuten tarvitse mennä ruokakauppaan suunnilleen kahteen viikkoon, kun vieraat jätti jääkaapin täyteen kaikkea hyvää. Ihan uusi kokemus meille, jotka on kahden kesken tottuneet siihen ettei ruokalistaa juuri etukäteen suunnitella, vaan valikoidaan joka päivä sen mukaan mitä sattuu tekemään mieli. Johtaa siihen, ettei jääkaapissa yleensä ole kauheasti mitään varastossa, mutta nyt tosiaan on. Aika hauskaa.

Lasten suusta...

Lentoseurannan mukaan vieraat ovat laskeutuneet Suomen kamaralle turvallisesti noin puoli tuntia sitten, joten on hyvä hetki julkaista seuraavat tunnelmat.

Mitä parhain loma!

Nyt ollaan nähty paljon ja kaikkea ihmetelty oikein ihmettelemällä. Ja tännehän me voitais jäädä pidemmäksikin aikaa. Kaikkea ollaan nähty ja paljon ollaan kokeiltu ja testattu. Parasta koko reissussa on ollut se, kun astuttiin koneesta ulos ja kaikkien turvatarkastusten jälkeen nähtiin Tarja ja Ville meitä vastassa! Nyt pian kuitenkin joudutaan täältä lähtemään ja sanomaan vain haikeasti hei hei ja nähdään pian! Jouluun ei onneksi ole pitkä aika ja se aika hurahtaa nopeasti. Kohta taas on joulu ja on meidän vuoro mennä lentokentälle Suomeen käymään tulleita Matkalaisia vastaan.

No tästä reissusta on elävästi jäänyt mieleen tietysti kaikkien kokemusten jälkeen Tarjan ja Villen iloiset ja nauravat kasvot, jotka aina meitä jaksoi ymmärtää. Mitä nyt joskus saattoi hiukan pinna palaa… Shoppaamassa kun oltiin Villekin jopa aina jaksoi olla aktiivisesti mukana vaikka ei itse mitään aina ostanutkaan. Ja vaikka Ville kävi töissä tällä jälkimmäisellä viikolla, niin silti aina ajateltiin, että mitähän Ville sanoisi, jos olisi mukana.

Ja aina on ollut hauskaa. Aamupalapöydässäkin aina jotain keksitään niin, että naurunpurskauksia kuuluu useimpienkin suusta. Ja kortit on kuluneet oikein todenteolla. Joka ilta on pelattu milloin maijaa milloin paskahousua. Ja uusia makunautintoja on myös löydetty esimerkiksi sinistä mountain dew:tä.

No paljon asiaa riittäisi eikä niitä voi harmi kyllä tähän kaikkea kirjoittaa. Empun mielestä parasta oli kaikki. Kaikki! Minäkin kyllä pidin kaikesta mutta eniten parasta oli nähdä Tarja ja Ville pitkästä aikaa. Ja nyt meidän pitää jättää nämä kaksi tänne keskenään ja odottaa että taas nähdään. Ikävä tietenkin tulee mutta skypen kautta kun ollaan yhteydessä niin kai se siitä luonnistuu.

Teitä, Tarja ja Ville, lähtiessä kovasti ikävöiden: Iitu

Kiitos ihana, meilläkin on ikävä teitä!

Hei hei vieraat, kiva kun kävitte!

Kuskattiin kyläilijät tänään lentokentälle ja sanottiin heipat jouluun asti. Loppupäivä ollaankin rentouduttu kotosalla ihan kahdestaan ja hämmästelty kuinka hiljaista täällä onkaan. Viiden vieraan kanssa oli ajoittain melkoista kaaosta, mutta myös paljon hauskaa ja hupia. Kiitos siis hirmu kivasta lomasta! Riitta ja Olli kirjoittivat oman vierailunsa päätteeksi tunnelmiaan, joten pyysin myös näitä jälkimmäisiä vieraita jatkamaan tätä perinnettä. Julkaisen nyt ensimmäisen kirjoituksen samalla, kun vieraat huristavat jossain Atlantin yläpuolella, toivottavasti ilman suurempaa turbulenssia tai muita epämukavuuksia.

Vieraiden tunnelmia!

Silmät suurina katseltiin kaikkea, kun tultiin koneesta ulos. Jo koneet olivat uusi tuttavuus useimmille meistä, ei kuitenkaan missään vaiheessa pelottanut, vähän vain jännitti. Ilma oli kostean kuuma ja kaupunki ihmeellisen vihreä, jopa keskellä pilvenpiirtäjäaluetta oli puita ja kukkia paljon. Siellä tunsi itsensä ihan pieneksi, niiden korkeiden talojen keskellä.

Meitä on täällä pidetty kuin piispaa pappilassa. Nähty on vaikka mitä ihmeitä ja koettu paljon hauskaa. Mieli on täynnä niin paljon uutta asiaa, että on vaikea jäsentää niitä tähän. Vasta myöhemmin oikein ajan kanssa muistellessa ne selkiytyvät, mutta jotain kuitenkin laitan tähän näitä tunnelmia.

Parasta kaikessa kuitenkin oli nähdä Tarja ja Ville siellä lentokentällä vastassa ja nyt onkin haikea mieli, kun pitää kohta vilkuttaa Hei! Hei! Onneksi Jouluun ei enää ole kovin pitkää aikaa!

Rauni ja Mauri

Pari päivää

Lähdettiin eilen vielä ihan naisporukassa downtowniin vaateostoksille, kun vierailla oli taaloja vielä jäljellä. Macy'silta nuo osti vaikka mitä, ja vasta ihan viime hetkillä yksi myyjistä kysyi että eikö meillä ole ostospassia ollenkaan. Ei oo, mikä sellainen on, ikinä kuullutkaan? Mukava nainen sitten selvitti, että ulkomaiset turistit ovat oikeutettuja hakemaan passia näyttämällä asiakaspalvelupisteestä ostospassin, jolla saa kaikesta kymmenen prosentin alennuksen. Harmittelin sitten etten tästä tiennyt mitään, kun oli niitä kasseja tosiaan jo kertynyt, mutta nainen jatkoi että hän voi hyvin tehdä kaikista palautuksen ja ottaa sitten uudestaan tarjouksen kanssa. Kaaoshan siitä seurasi, kun he alkoi purkaa jo tehtyjä kauppoja ja minä kipitin äitikullan kanssa yläkertaan noutamaan ostospassia. Se on viisi päivää voimassa, ja tosiaan oikeuttaa alennukseen missä tahansa Macy'sin liikkeessä. Nytpä osaan tuleville vieraille vinkata asiasta.

Ville onnistui selviämään vain puolikkaalla työpäivällä, joten miesväki tuli sitten perässä omalla autolla downtowniin ja mentiin koko porukka katselemaan Houstonia yläilmoista, sieltä pilvenpiirtäjän 60. kerroksesta. Maisemien ihailun päätteeksi iski nälkä, ja ruokaa etsittiin Houstonin Hard Rock Cafesta. Oli vähän turistiolo, mutta ihan hauskaahan siellä oli käydä. Sieltä jatkettiin Houstonin akvaarioon, jossa ei ollut oikeastaan ketään muuta. Kesälomat kun on ohi ja oli vielä arkipäiväkin, niin aika rauhassa saatiin kiertää. Houstonin akvaario kalpenee kyllä Galvestonin akvaarion rinnalla, mutta on siellä sellainen erikoisuus että kannattaa käydä. Saa nimittään tosissaan silittää niitä haita (ja rauskuja kanssa). Emppu oli tätä ehtinyt odottaa jo melkoisesti, mutta hetken lopulta koittaessa ei poika heti meinannut uskaltaa työntää käpäläänsä samaan altaaseen haikalojen kanssa. Yhteistuumin kokeillessa ne sormet kuitenkin hiljalleen meni aina lähemmäs ja lähemmäs, kunnes lopulta ottivat haihin kiinni. Ja siitä se sitten lähti. Poika totesi että vaikka ensin ei meinannut uskaltaa, nyt kun on silittänyt yhtä, uskaltaa ihan hyvin silittää niitä muitakin. Akvaariokierroksen jälkeen mentiin haijunalla ja tenavat saivat vielä hyöriä pihalla sekä karusellissa että maailmanpyörässä. Ihan yksityiskyyti oli joka laitteessa, kun paikka tosiaan oli totaalisen tyhjä.

Akvaariosta marssittiinkin hakemaan auto, mutta ihan viime hetkellä muistin että minunhan oli ajatus kidnapata siskokullan tenavat kotimatkan ajaksi. Me nimittäin aamupäivällä matkattiin downtowniin julkisia käyttäen, niin pitihän Empunkin päästä se kokemaan. Ville tipautti meidät kyydistä ihan ratikkapysäkin kohdalla niin päästiin vähän seikkailemaan. Oli kuulemma hauska matka, niin hyvä että muistin tämän suunnitelman kun oltiin vielä keskustassa.

Iltasella lapset kidnapattiin uudestaan, kun äiti ja isä kutsui ne nautiskelemaan vierasasunnon valtavasta sängystä. Täällä meidän vierashuoneessa raukat joutuu nukkumaan lattialla ilmapatjalla, niin vaihtelu houkutteli kovasti ja tenavat lähti naapuriin yöpymään. Me siskokullan kanssa otettiin vapaudesta kaikki ilo irti, korkattiin viinipullo ja parannettiin maailmaa liki aamuun asti. Tänään sit nukutti melkoisesti, mutta onneksi äiti ja isä jaksoivat viihdyttää muksuja ja veivät ne uima-altaalle riehumaan niin että me saatiin vaan kääntää kylkeä.

Iltapäivän puolella vein porukan vielä siihen ah niin ihanaan valtavaan kenkäkauppaan, johon etenkin Iitu ihastui aivan kerrassaan. Kassajonossa tuo vielä katseli lahjakorttitelinettä ja huokaisi, että jos mä asuisin täällä, niin haluaisin kyllä aina synttärilahjaksi lahjakortin tänne. Eipä silti, kelpais tuo mullekin... Naisväki teki taas hienoja löytöjä, Iitu sai tosi makeat talvisaappaat, äitikulta nilkkurit ja siskokulta shoppasi itselleen jopa kahdet kengät. Ilman kassia en päässyt kaupasta ulos minäkään, mutta se johtui enimmäkseen siitä, että liikkeen kanta-asiakkaana mulla oli kaksi kymmenen dollarin aleseteliä, joista toinen oli just menossa vanhaksi. Järkiostos siis, eikä yhtään turhaa kenkien hamstrausta.

Huomenna nuo jo lähteekin takaisin kotia kohti, joten ilta meni pitkälti pakkauspuuhissa ja muissa järjestelyissä. Siskokulta kävi vallan epätoivoiseksi tavaramääränsä kanssa, kun se on jokseenkin paljon lisääntynyt täällä ollessa. Kumpikaan tenavista ei ole kuulemma saanut tänä syksynä edes koulua varten yhtään mitään uutta, kun kaikki on säästelty siihen että ostavat sitten täältä. Ja ostivat kanssa, paljon hyviä perusvaatteita molemmille (ja taisi siskokulta aika paljon kaikkea kivaa saada itselleenkin). Sovittiin sitten että lainaa meiltä yhtä matkalaukkua, niin otetaan se sitten joululomalla käydessä takaisin. Ihan hyvä diili, me kuitenkin ollaan oltu niin kilttejä, että saadaan varmasti ihan tosi paljon joululahjoja. Kätevää että sit on ylimääräinen laukku Suomessa odottamassa, millä saadaan ne kaikki kuljetettua.

Merelliset peliaddiktit

Emppu kysyi tuossa pari päivää sitten pienellä äänellä että voitaisko me mennä sinne mereen uimaan vielä uudestaankin. Jos täysin ilmaisella huvilla saa tenavan onnelliseksi, niin tietysti me voidaan. Niinpä tänään kun Ville joutui palaamaan työpöytänsä ääreen lomaviikon jälkeen, me muut pakkauduimme autoon ja käänsimme nokan uudemman kerran kohti Galvestonia. Ilma ei ollut ehkä ihan yhtä lämmin kuin viimeksi, mutta merivesi oli silti varsin miellyttävää. Ja tällä kertaa minäkin nappasin uimakamppeet mukaan, joten olen vihdoinkin käynyt Meksikonlahdessa uimassa. Ja voi miten hauskaa se olikaan, vaikkei sitä räpiköintiä nyt voinut juuri uimiseksi kutsua, kenenkään osalta. Sen verran oli nimittäin aallokkoa, että kaikista hauskinta oli vain joko väistellä niitä (me tukkaa ja naamaa suojelleet turhamaiset aikuiset) tai juosta suoraan päin ja hypätä sisään (ne tenavat, joita ei hiusten kastuminen olisi voinut vähempää haitata).

Kotimatkalla pysähdyttiin vielä suurimpaan lelukauppaan mitä kumpikaan muksuista on koskaan nähnyt, vaikkei tuo kai paikallisessa mittakaavassa edes mitenkään erikoinen ollut. Sieltä olisi löytynyt vaikka mitä, mutta me oltiin tosiaan lähinnä vaan nähtävyyden perässä, eikä tarkoituksena ollut täyttää vieraiden matkalaukkuja uusilla leluilla. Siinä kohtaa tosin olisin heltynyt, kun Emppu katsoi NFL-pelaajista tehtyjä hahmoja ja kysyi että eikö ole Texansien pelaajaa ollenkaan. No ei ollut, vaikka paketin mukaan sellainenkin on tehty. Ovat vissiin loppu, täällä Texansien kotikaupungissa. Mutta tosiaan, jos olis löytynyt, olis ehkä ollut pakko hankkia...

Yhden uuden pelin Emppu sai valita Nintendo DS -vempaimeen, kun siitä oli etukäteen sovittu. Tähän asti ovat hakanneet sillä Mariota aina tylsinä hetkinä (se oli lentokoneessa kuulemma aivan ehdoton), mutta nyt on sitten toinenkin vaihtoehto. Mario aiheutti nostalgian puuskan ensin Villessä, joka tarttui peliin aina iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Neljä iltaa kun olin antanut Villen pelata rauhassa, oli itsekin pakko kokeilla. Ja aiheuttaa Villelle suurta katkeruutta, kun pääsin heti tokassa pelissä pitemmälle kuin se ikinä. Täähän on siis vain ja ainoastaan sen ansiota, että pentuna pääsin aina hakkaamaan Mariota kaverin luona (kiitti Helka!), ja kummasti ne vanhat taidot palautui mieleen. Ehkä vähän liiankin hyvin, koska aika monena peräkkäisenä iltana ollaan nyt Villen kanssa sitä pelattu aamuyön tunneille, kun peli on lapsilta vapautunut. Ja nyt harkitsen vakavasti että ostetaan meille oma, kun nuo vievät tietysti koneensa mukanaan. Kysyin jo hinnankin valmiiksi lelukaupan myyjältä, eikä kyllä olis kovin paha. Pitäisköhän palata sen verran nuoruuden huvitusten pariin, vai riittäiskö meille tää pikavisiitti sen aikaa kun peli on vieraiden mukana täällä kylässä?

Futisfanit

Eilen oli niin armoton shoppailupäivä etten jaksanut sen päätteeksi edes blogia päivitellä. Käytiin Galleriassa, josta melkein kaikki vieraat sai kivoja uusia juttuja. Ja etenkin uusia kokemuksia, kun pääsivät ihailemaan kohtuullisen kokoista ostoskeskusta. Yhteinen mielipide taisi kuitenkin ostoskassien määrästä huolimatta olla se, että paikka on vähän turhan suuri oikein kunnon ostosteluun. Liikaa kaikkea ja liian suurta, ei oikein jaksa kunnolla keskittyä katsomaan mitään ostettavaa. Gallerian jälkeen siirryttiinkin vähän inhimillisemmän kokoiseen Walmartiin, josta kävin nappaamassa Empulle Texans-paidan. Hän valkkas ihan itse sellaisen, missä on numero 80 rinnassa, ihan kuin munkin paidassa. Paita pääsi tänään heti päälle, jonka lisäksi kun tultiin kotiin illalla, tuuleteltiin yhdessä tenavien kanssa Texansien päivän pelin voittoa. Haluavat kuulemma tästä lähtien aina kuulla miten peleissä on käynyt, jotta voivat sitten juhlia joukkueen mukana. Ja siskokulta joutui myöntämään että tämän erän "sylipalloa" vastaan hän hävisi aika kirkkaasti, kun mun käännytystyö on nyt tehty...

Empun lisäksi myös Iitu sonnustautui Texansien t-paitaan kun suunnattiin Houstonin eläintarhaan. Koska halloween lähestyy, eläintarhassa vietettiin Zoo Boo -viikonloppua, ja paikka oli täynnä lapsia naamiaisasuissa. Oli siis ihan hirmu hyvä juttu että noille kahdelle sattui osuvat vaatteet niskaan: Emppu oli tietenkin Texansien tähtipelaaja ja Iitu paidassaan ja farkkuhameessaan joukkueen cheerleader. Melkeinpä koko eläintarha me päivän aikana ehdittiin kiertämään ja hauskaa oli. Halukkaat pääsi myös silittämään käärmettä, mutta ihan kaikki ei uskaltanut.

Päästiin myös silittämään yhtä toista kuivanahkaista matelijaa, kun hyvällä tuurilla osuttiin luonnontieteellisen museon kohdalle juuri silloin kun ulkoiluttivat perhostalossa normaalisti asustelevaa iguanaa. Mentiin kysymään sopiiko siitä ottaa valokuva, ja mukavat tytöt sanoi että saa sitä silittääkin. Me sit Empun kanssa reippaasti lykättiin sormemme hipeltämään sen nahkaa, eikä ollut edes yhtään niljakas. Sellainen kuiva ja vähän karhea, aika miellyttävä oikeastaan.

Rakettifani

Tänään pääsivät sinne kaikista odotetuimpaan, eli vierailukohteena NASA. Emppu meni lähes pois tolaltaan kun ei tiennyt mitä olisi katsonut ensimmäiseksi. Päivän päätteeksi kun kysyin että mikä oli parasta, vastaus oli hyvin määrätietoinen kaikki. Eli oli vissiin hauskaa. Muutkin tykkäsi kyllä kovasti, joten onnistunut päivä kaikin puolin. Kiertoajelu varsinaiseen Space Centeriin meinasi kyllä loppuvaiheessa päättyä pettymykseen, kun raketteja yli kaiken odottanut Emppu katsoi nenänvarttaan pitkin pihan tarjontaa ja totesi että näähän on ihan pieniä. Ohjasin sitten kaverin halliin sisälle katsomaan Saturn V:a, mutta en tajunnut asetella kameraa valmiiksi. Oli meinaan sellainen ilme pojalla ettette uskokaan, kun se näki minkä kokoinen raketti sieltä sisältä löytyi. Ei kuulemma ollut liian pieni enää. Tässäpä tuo tuleva astronautti ihmettelee jättimäistä rakettia päätä käsiin nojaten, kun ei meinaa todeksi uskoa.

Naiset vaatekaupassa

Meidän vieraat on jostain täysin käsittämättömästä syystä tulleet kylään matkalaukut likaisia vaatteita puolillaan, joten tänään oli sitten pestävä pyykkiä. No helpostihan se kävi ja siskokulta jakoi mun innostuksen kuivausrummusta tulevaa lämmintä pyykkiä kohtaan. Ja vaikka kaikki vaatteet tulikin hienosti puhtaiksi lisää piti saada, niin jätettiin sitten isäkulta ja Emppu kotosalle ja lähdettiin naisporukassa vaatekauppoihin. Niin, ja siis Ville kans tuli mukaan.

Pari isoa kauppaa me koluttiin, eikä tyhjin käsin poistuttu kummastakaan. Ville oli ainoa kun ei saanut mitään, mutta sillä onkin sellainen kummallinen ajatus että vaatteita ostetaan vain silloin jos jotain oikein tosissaan tarvitaan. No, minä tarvitsin löysät farkut ja sellaisen ohuen kevyen pitkillä hihoilla ja hupulla varustetun paidan. Tai oikeastaan kaksi, kun ne oli pareittain tarjouksessa. Muukin naisväki keskittyi ekassa kaupassa paitoihin, joista ihan ehdottomasti hienoin oli Iitun Texansien logolla varustettu t-paita. Toisessa kaupassa keskityttiin Converseihin. Minä ostin harmaat tennarit vanhojen rikkinäisten tilalle ja siskokulta osti omansa mustina. Sit ne osti vielä vähän lisää vaatteita, mutta melko maltillisesti muistivat olla, kun välillä huomauteltiin että tämä ei jää ainoaksi shoppailupäiväksi.

Ankaran ostostelun jälkeen mentiin vielä nauttimaan lämpimästä alkuillasta uima-altaalle, jonka jälkeen meidät kutsuttiinkin ihan kylään illalliselle. Äiti ja isä majailee nimittäin tuolla vierasasunnossa pihan toisella puolella ja äitikulta laittoi tänään mitä herkullisinta nostalgista kotiruokaa. Se on kyllä hieno se näiden vierasasunto ja tosiaan ihan hirvittävän kätevää että se on ihan tuossa vieressä. Olis se kurja jos olisivat joutuneet hotelliin, kun sit pitäis aina aamuin illoin auton kanssa kuljettaa. Nyt riittää kun tepsuttaa tuosta pihan poikki. Siellä on tosin ruokapöydän ympärillä vaan neljä tuolia, niin kuskattiin hyvinä illallisvieraina muutama lisää. On mahtanut naapureita huvittaa kun toiset kipittää tuolit kainalossa pihaa edestakaisin.

Rantapäivä

Seikkailtiin tänään Galvestoniin, siskokulta auton ratissa. Ei ollut kuulemma edes mitenkään erityisen jännää ajaa Houstonissa, kun on niin leveät tiet. Mikä on kyllä ihan totta, ja ihmiset kumminkin antaa ihan hyvin tilaa. Galvestonissa parkkeerattiin ekaksi siihen meren rantaan, missä osa porukasta uskaltautui ihan uimasilleen. Ja mikäs siellä oli pulikoidessa auringon paistaessa liki pilvettömältä taivaalta ja lämpöasteitakin oli varmasti yli kolmekymmentä. Minä en veteen puolta säärtä pitemmälle mennyt, mutta uskomattoman hitaana oppimaan poltin taas käsivarret ja vähän sääriäkin. Se on kyllä ihan mahdotonta minun saada sitä mukana kulkevaa aurinkorasvaa iholle asti...

Pulikoinnin jälkeen siirryttiin mukaviin ilmastoituihin sisätiloihin ja tutustutettiin vieraat Galvestonin mahtavaan akvaarioon. Tenavat sai haipassit, mihin aina tietyn hain bongattuaan sai lyödä leiman, ja molempien passit tulivatkin hienosti täyteen. Iitu ihastui pingviineihin, kun taas Empun mielestä hait on ihan parhaita kaikista (olen ihan samaa mieltä). Molemmat uskaltautuivat myös kokeilemaan miltä meritähden pinta tuntuu.

Akvaariokierroksen jälkeen ajeltiin vielä suunnilleen rantaviivaa pitkin koko saaren toiselle puolelle kärjestä kiertäen ja etsittiin mukava ravintola. Nyt ovat sitten myös nämä vieraat nähneet niitä meressä hyppeleviä delfiinejä ihan luonnollisessa ympäristössään, se kun on aika hauskaa viihdettä siinä ruokailun ohessa.

Museossa

Ville joutui tänään vielä aamusella töissä käymään, niin me vietiin tenavat riekkumaan uima-altaalle. Kummallisesti se pilvinen sateen uhalla varustettu sää hämärtää kaiken tajun todellisuudesta, kun valittivat vähän kylmää vaikka mittarissa oli suunnilleen se kolmekymmentä. Harha meni kuitenkin suhteellisen nopeasti ohi kun pääsivät vedessä vauhtiin, ja saatiin mukavasti aika kulumaan siihen asti että Villekin pääsi töistä.

Iltapäivällä lähdettiin katsomaan luonnontieteellistä museota, jossa me ollaan aikaisemminkin vierailtu. Nähtiin mm. dinosaurukset, Afrikan eläimet ja hieno kokoelma erilaisia kiviä sun muita. Lapset pääsivät tutustumaan erilaisiin tapoihin tuottaa energiaa, ja taisivat aikuisetkin oppia jotain uutta. Yksi odotetuimmista oli ne Terra Cotta sotilaat, joihin lipun ostamalla sai lisäksi myös tiketin uuteen, viime perjantaina avattuun, Amazonin sademetsän alkuperäiskansoja esittelevään näyttelyyn. Hurjat neljä ja puoli tuntia me saatiin museossa aikaa kulumaan ja vielä jäi osioita näkemättä, esimerkiksi Egypti-osasto ja perhostalo. Mutta ei tuo mitään, hyvin voidaan mennä vielä toistamiseenkin käymään jos kiinnostusta riittää. Meidän jo aiemmin hankittujen jäsenyyksien lisäksi nimittäin myös isäkulta on nykyisin Houstonin luonnontieteellisen museon ylpeä jäsen, kun pikaisella jäsenlomakkeen täyttämisellä säästettiin vähän taaloja lipputiskillä.

Leikitään turistioppaita

Kyllästyivät jo yhdessä päivässä jonossa ajeluun, meidän vieraat, ja alkoivat kaipaamaan jotain isompaa menopeliä mihin koko poppoo mahtuisi kerrallaan. Soittelin sitten aamusta vuokraamoon ja kysyin että löytyiskö jotain mikä vetäis seitsemän henkeä, ja mitä sellaiseen vaihtaminen maksaisi vielä lisää. Mukava Robert näpytteli konettaan hetkisen ja kertoi kokoluokkien välisen hintaeron summaksi sellaisen mikä maksumiehen mukaan vielä kohtuulliseksi koettiin, joten ilmoitin että me tullaan sitten vaihtamaan autoa. Ville lähti työpaikalle palaveriin, pari henkeä jäi pitämään kämppää pystyssä ja minä pakkasin vuokra-auton täyteen väkeä ja huristelin vuokraamolle. Kotimatka tultiinkin sitten sellaisella autolla ettei tosikaan, meillä on nyt kulkuneuvona Chevrolet Tahoe (pistän kuvaa, jahka jaksan sellaisen ottaa). Nyt mahdutaan kaikki kerralla ja yksi liftarikin sopisi vielä sakkiin. Ja minä alan hiljalleen ymmärtää miksi näitä paikallisia niin kovasti ne valtavat autot viehättää.

Uudella autolla (oikeasti muuten tosi uudella: matkamittarissa ei ole kun vähän reilu tuhat mailia) kurvailtiin Ricen kampukselle vähän katselemaan paikkoja. Ensin mentiin bussilla kiertoajelu kampuksen ympäri ja sit ihan jalkapatikassa tutkittiin ympäristöä vähän tarkemmin. Jututettiin myös yhtä Ricen poliisilaitoksen pysäköinninvalvojista, joka kovasti toivotteli vieraille hauskaa loppuvisiittiä. Sit kun viimein saatiin Villekin kaapattua töistä matkaan mukaan, mentiin käymään Ricen kirjakaupassa, jonka nuo osti melkein tyhjäksi. Siskokulta jäi ainoaksi joka ei voi vastaisuudessa sonnustautua Rice-vaatteisiin, mutta se taitaa olla se vanhempien osa, että lapsille ostellaan juttuja omien hankintojen kustannuksella. Ja saatiin mekin sit jotain, nimittäin molemmille omat hupparit! Minä valikoin sen mitä oon jo kauan haikaillut ja Ville otti sitten vähän erilaisen, mutta melkein yhtä hienon. Sovittiin jo valmiiksi, että voidaan sitten toisiltamme lainailla ja pitää vähän kuin yhteisinä, kun ne etukäteissynttärilahjoina meille kustannettiin.

Illemmalla vietiin vielä vieraat pienelle kiertoajelulle, kun kerta on sellainen auto millä kelpaa ajella. Keskustassa sen verran pysäköitiinkin että käpyteltiin vähän ympäri Discovery Greeniä, ja tenavat löysi riemukseen pienen leikkipuiston. Siinä oli hyvä purkaa vähän sitä ylimääräistä energiaa mitä niillä tuntuu jatkuvasti riittävän, kunnes sitten oli aika jatkaa saittaria. Nyt kun ovat nähneet vähän kaikenlaisia puolia Houstonista, voidaan tulevina päivinä keskittyä sitten vähän tarkemmin sellaisiin houkuttelevimpiin kohteisiin.

Aikaeroväsyneet

Vieraat sai ensimmäisen päivän vähän kuin vapaata, että pääsevät tuosta ikävästä jet lagistaan eroon. Aamulla näytti vielä ihan hyvältä, mutta jo siinä vähän ennen kuutta alkoivat ensimmäiset tipahtelemaan päiväunille, selitellen mennessään että Suomessakin on kello jo kaksi yöllä. Kyllä me sitten kiltisti lyhyet päikkärit väsyneimmälle sallittiin, vaikka yritettiinkin vähän hienovaraisesti vihjailla ettei kannattaisi sen Suomen kellon mukaan täällä mennä, kun pyrkiä ihan Houstonin aikaan mahdollisimman nopeasti. Puoli yhdeksältä ei enää estely ja hereillä pitäminen tehonnut, vaan painuivat yhtä lukuun ottamatta yöpuulle. Katsotaan riittääkö unta aamuun asti, vai eikö rytmi meinaa oikaistua millään.

Vähän ihan lähipiiriä ehdittiin ennen uupumusta kierrellä, ja lähikauppakin on nyt esitelty. Valtavat tuotevalikoimat ja kohtuullisen kokoinen vihannestiski tekivät vaikutuksen, ja kyllä se siskokulta vähän nauroi tunnustaessaan että on se kumma, kun maalaiselle on paikallinen ruokakauppakin jo melkoinen nähtävyys. Mitäköhän ne sit sanookaan, kun päästään vaikkapa nyt sinne Galleriaan asti..? Iltapäivällä yritettiin kovasti jakaa meidän jalkapalloinnostusta katselemalla Texansien peliä telkkarista, mutta eipä nuo oikein lämmennyt. Emppu kovasti tuuletti mukana aina kun tehtiin pisteitä, mutta aina välillä oli kuulemma tylsää vaan. Pöh, menee hieno laji ihan hukkaan näitten kanssa...

Typeriä kysymyksiä

Uupuneet vieraat saatiin turvallisesti perille, vaikka elämäänsä kyllästynyt maahantulovirkailija yrittikin ilmeisesti pistää vähän vastaan. Oli nimittäin kysynyt että mitäs te täällä oikein sitten teette, ja kuultuaan että siskon luo tullaan kylään kysynyt jatkoksi, että onko se sisko Yhdysvaltain kansalainen. Siskokulta vastasi että ei ole, niin virkailija tiedusteli välittömästi että onko se sitten maassa laittomasti. Joo, kuule, tietenkin se on. Ja tietenkin sen sulle tässä tiskillä tunnustan heti, että voitte mennä pidättämään ja potkimaan pois. Siskokulta onnistui kuitenkin hillitsemään sarkasmin ja vastasi että ei tietenkään ole laittomasti, joten virkailija päästi porukan maahan sisään. Ei edes halunnut lisätietoja minun mahdollisesta statuksesta, kun oli vissiin niin kyllästynyt viiden suomalaisen turistilaumaan, joista vain yksi puhui kieltäkin.

Mua kyllä huvittaa näiden tapa seuloa huijareita. Aatteleeko ne oikeasti että joku siinä tiskillä tosiaan myöntää sukulaisensa olevan laiton maahanmuuttaja? Tai ne lentokoneessa täytettävät kaavakkeet, missä kysytään että aiotko tehdä terroritekoja maassa ollessasi? Juu, kyllä ajattelin, ja koska olen rehellinen terroristi, tunnustan sen tässä lomakkeessa. En usko, että tällä metodilla kovin monta pahaa tyyppiä jää kiinni. Sit vielä se maahantulovirkailijan jälkeen haastatteleva tullimies, jolla on mun mielestä ihan nerokas tapa yrittää saada kiinni valheesta. Se nimittäin kysyy samaa asiaa monta kertaa. Kuinka kauan aiot olla maassa? Kaksi viikkoa. Vai niin, onko sinulla jotain tullattavaa mukana? Ei ole. Selvä, kuinkas kauan aiot olla maassa? Edelleen sen kaksi viikkoa... Kai nyt huijarikin on sentään varautunut kunnon tarinalla, eikä ihan noin vähästä mene siinä sekaisin. Tai sit se ei olekaan juoni, vaan ainoastaan tosi huonomuistinen tullivirkailija.

Myöhästyneen lennon seurauksia

Owlsit pelasi tänään Navya vastaan jo heti iltapäivällä puoli kolmelta, joten päätettiin lähteä peliin. Aateltiin että katsotaan mitä ehditään ja lähdetään sieltä sitten suoraan lentokentälle vieraita noutamaan. Tarkistin pariin otteeseen vielä pelin aikana lentoaikataulua, joka kertoikin koneen olevan liki tunnin myöhässä. Ei siis mitään hoppua, vaan voitiin täysin rinnoin nauttia pelistä jossa Navy pisti Owlseja pataan oikein urakalla. Meillä on kyllä ihan tosi onneton joukkue...

Puoliajalla NASA:n edustajat luovuttivat Ricen yliopistolle lasipystiin upotetun, Apollo 16:n mukanaan tuoman kuukiven, joka tulee pysyvästi näytille Ricen kirjastoon. Pysti on alunperin luovutettu NASA:n toimesta postuumisti presidentti Kennedylle, joka aikanaan asetti kuulennot avaruusohjelman ykköstavoitteeksi, ja nyt Kennedyn perhe oli päättänyt antaa sen eteenpäin Ricen yliopistolle. Ricella on vahvat siteet NASA:an jo vuosikymmenten takaa. Kennedy piti kuuluisan puheensa kuuhun menemisestä sillä samaisella Rice Stadiumilla, missä Owlsit tälläkin hetkellä pelaavat. Rice on myös lahjoittanut sen maan, jolle Johnson Space Center on rakennettu. Tämän lisäksi NASA on mukana useissa Ricen tutkimuskohteissa ja astronauttien joukossa on monia entisiä Ricen opiskelijoita. Ei siis ihme, että Ricea näin ikiomalla kuukivellä muistettiin.

Me päädyttiin sit lähtemään pelistä kesken pois. Ei siksi, että oma joukkue ottaa turpaan (vaikka joo, ottaa ne), vaan siksi että meille tuli ihan älyttömän kylmä. T-paitakeleihin tottuneina hieman alle kahdenkymmenen asteen pudonnut lämpötila ja viheliäinen tuuli sai palelemaan ja ihon kanikselle, joten luovutettiin ja päätettiin tulla kotiin odottamaan että on aika lähteä lentokentälle myöhästynyttä konetta vastaan. Parkkipaikalta lähtiessä törmättiin myös malliesimerkkiin miehestä, joka antaa Mersu-kuskeille huonon maineen. Ei sentään kirjaimellisesti, vaikka se ilmiselvästi tuntui sitä pelkäävän...

Tältä kyseiseltä parkkipaikalta on silleen hieman hankala lähteä, etenkin jos haluaa kääntyä vasempaan kuten me, että jos näkee oikealta tulevat autot, ei näe vasemmalta tulevia. Ja jos ajaa hieman eteenpäin, näkee kyllä vasemmalta tulevat, mutta ei enää niitä oikealta tulevia. Ja sit kun ajaa vielä hieman pitemmälle että näkee taas oikealle, onkin jo nokka tukkimassa vasemmalta tulevien tien. Minä työnsin toivorikkaasti kuononi kaistalle asti, kun olin katsonut että siellä on ainakin vasemmalta tulijoissa sopiva aukko. Valitettavasti oikealta kuitenkin tuli autoja, enkä päässyt kääntymään ennen kuin vasemmaltakin taas jo tuli liikennettä. Joten pakitin itseni pois niiden tieltä. Ja tästäpäs takanani ollut Mersu-kuski vissiin hermostui, koska päätti ilahduttaa minua nojaamalla äänitorveen. Idiootti. Kai minä nyt näin että sinä oot siellä ja tiesin että mahdun riittävästi peruuttamaan. Ehkä se säikähti sitä, kun minä peruutin aika reippaasti, etten tosiaan tuki niiden vasemmalta tulevien tietä. Tai sit se oli vaan hermoheikko. Mutta oikeasti, olisko mun sen mielestä sitten pitänyt jäädä sinne toisten tielle vai? Ja koska sen Mersun takana ei ollut muita autoja, niin jos hän oli niin kovasti huolissaan etten hänen eteen mahdu, olisko sit kannattanut itsekin vähän pakitella? Jos ei melkein heti tämän jälkeen olisi tullut koloa mihin pääsin hyvin kääntymään, olis ehkä ollut suunnaton houkutus pistää parkki päälle ja mennä vähän keskustelemaan kaverin kanssa. Ei muuten, mutta mua vaan ärsyttää ihan suunnattomasti kun joku kuvittelee että mä oon jotenkin niin tyhmä, että vedän pakki päällä suoraan nokkaan.

Siivouspäivä

Ollaan taas puunattu ja puleerattu kämppää valmiiksi huomenna saapuvia vieraita ja näiden väistämättömästi suorittamaa tupatarkastusta varten, ja hiljalleen alkaakin näyttää varsin hyvältä. Mehän ei tosiaan siivota muuta kun sillon kun tulee ihmisiä kylään, niin ihan hyvä että käy tasaisin väliajoin vieraita... ;) Edellisten vieraiden kanssa oli hurjan kivaa ja aika kului varsin nopeasti, katsotaan mitä näiden uusien kanssa saadaan aikaan. Vauhtia varmaan riittää vähintään yhtä paljon, kun tällä kertaa kyläilijöitä tulee kokonaiset viisi kappaletta. Se tarkoittaa myös sellaista käytännön hankaluutta, että yhdellä autolla ei päästä yhtään mihinkään, mutta onneksi mun siskokulta on samanlainen seikkailija kuin minäkin, että varmasti pärjää ratin takana myös Houstonissa. Sit vaan kiltisti jonossa kaikkialle, meidän muru edellä ja niitten vuokrapeli perässä, niin kyllä siitä hyvä tulee.

Noobeli

Kun George Lucas aikanaan toteutti kaikkien Tähtien sota -nörttien (minut mukaanlukien) unelman tekemällä uuden elokuvan alkuperäisen trilogian esiosaksi, minä sanoin välittömästi että se tulee olemaan pettymys aivan riippumatta siitä millainen siitä tulee. Se vaan on projekti johon asetettiin niin kovat odotukset, ettei ole edes mahdollista tehdä elokuvaa joka niihin odotuksiin pystyisi vastaamaan. Maailman täydellisin elokuvakin olisi epäonnistunut. Ja sitten kun Barack Obama voitti presidentinvaalit, käytin samaa vertausta. Mieheen ladattiin niin uskomattomat odotukset, että hän oli jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan. Kausi on neljä vuotta ja vaikka hän saisi käyttää kaikki sallitut kahdeksan, ei siinä ajassa vaan yksi ihminen pysty muuttamaan koko maailmaa, mitä ilmeisesti häneltä odotettiin. Kohtuutonta, joo, mutta sen siitä saa kun suunnilleen nostaa kandidaattinsa toisen tulemisen rooliin ja sitten joutuu tunnustamaan että ihan tavallisesta kuolevaisesta tässä kuitenkin on kyse. Enkä minä nyt missään nimessä sano, että Obama olisi ollut jotenkin huono. Minä sanon sitä, että vaikka hän tekisi niin hyvää työtä kuin vaan on ikinä mahdollista, se ei riittäisi, koska odotukset olivat kohtuuttoman kovat.

Miksi tämä absurdi aasinsilta Tähtien sodasta presidenttiin? No, pidin tuossa televisiota auki sähköpostin ja lehden lukemisen taustalla, kunnes huomioni kiinnittyi ohjelman yllättävään keskeytymiseen. Erikoislähetyslogot alkoi pyöriä ruudulla, joten luonnollisesti laitoin ääntä lisää ja keskityin selvittämään mitä nyt on tekeillä. Yllätykseni oli kohtuullisen suuri, kun minulle kerrottiin että presidentti Obama on julistettu tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Erikoislähetyksen pääasiallinen tarkoitus olikin jakaa tämä uutinen, sekä näyttää suorana Obaman lehdistötilaisuus. Lahjakkaana puhujana Obama onnistui varsin tehokkaasti tuomaan esiin saman asian, minkä Nobelkomiteakin auliisti tunnusti: palkinto ei johdu saavutuksista, vaan niistä mahdollisuuksista ja potentiaalista, mitä Obamalla on, sekä siitä miten hän on onnistunut inspiroimaan ihmisiä ympäri maailman. Puheessaan presidentti sanoikin, ettei koe ansaitsevansa paikkaa palkinnon aikaisempien vastaanottajien joukossa, mutta ottaa sen kiitollisena vastaan muistutuksena siitä, mitä on mahdollista saavuttaa.

Tiuskiva täti

Haettuani Villen töistä käytiin kotimatkalla lähikaupassa vähän ostoksilla. Normaalisti siellä ei juuri koskaan ole pahempia jonoja, mutta tänään kassojen tienoilla oli ihan totaalinen kaaos. Osa kassoista on ihan hiljattain korvattu itsepalvelukassoilla, jotka nyt olivat jostain syystä kaatuneet. Ja kaikki muut kassat jumitti melko totaalisesti, eikä korteilla voinut maksaa. Eipä siinä mitään, ja kun ei kerran mikään hurja kiire ollut, niin ihan rauhallisesti asetuttiin jonoon. Hetkeä myöhemmin meille kerrottiin, että sekin kassa mihin me jonotettiin oli kaatunut, joten oli aika siirtyä toiseen jonoon. Tässä vaiheessa ihmisten kärsivällisyys alkoi selvästi olla koetuksella, kun eivät vissiin hekään ole tottuneet tuolla paljon jonottamaan. Yksi nainen tiuskaisi minulle että pois tieltä, kun hän yrittää mennä tästä kassajonon läpi. En tiedä ajatteliko etten antanut tilaa kun epäilin hänen yrittävän kiilata, vai miksi kannatti aloittaa heti tiuskivalla sävyllä, mutta kuten meidän edessä jonottavalle pariskunnallekin totesin, en minä tahallani naisen reittiä blokannut. En vaan ihan oikeasti huomannut takana olevaa ihmistä, kun väistin samalla muita ruuhkassa pujotelleita, eikä mulla valitettavasti ole niitä silmiä siellä selässä. Mutta sitten pääsin tuntemaan suurta vahingoniloa, kun tiuskiva nainen meni jonottamaan suljetulle kassalle ja seisoi siinä ihan turhaan monta minuuttia. Sitä en kyllä tiedä miksi sille kassalle ylipäänsä oli jono. Ehkä ne toivoi että se kassa tulee kuntoon siinä ajassa kun johonkin toiseen jonoon menemällä pääsisi maksuvuoroon. Siellä se täti oli kuitenkin edelleen, kun me marssittiin tavaroidemme kanssa ulos.

Aamu-unisia tutkijoita

Kirjoittelin tuossa kesällä hieman täkäläisistä työajoista, ja ihmettelin kuinka ihmiset tarvittaessa mieluummin roikkuu töissä yömyöhään kuin tulee aamulla aikaisin. Katseltuani paikallisten menoa nyt vähän kauemmin täytyy sanoa, että alkuvaikutelma pitää edelleen kutinsa. Yllätin tänään itsenikin olemalla ensimmäinen ihminen toimistolla saapuessani paikalle kymmentä vaille yhdeksän.

Lukukauden alettua on väkimäärä kampuksella lisääntynyt roimasti, ja samalla yhteiskäytössä olevat laitteet ovat entistä varatumpia. Tilannetta ei yhtään paranna se, että joukkoon mahtuu aina muutama tumpelo, joka ei tajua peruuttaa turhaksi osoittautuvia varauksiaan. Minunkin suht ahkerasti käyttämälläni elektronimikroskoopilla on nykyään varauksia yleensä jo aamu kuudesta eteenpäin (aina aamuyön tunneille saakka). Eli kyllä kampukselta muutama aamuvirkkukin tutkija tuntuu löytyvän.

Kampaamopaljastuksia

Ville kävi eilen jo toista kertaa täällä olon aikana leikkauttamassa hiuksensa, joten mäkin päätin vihdoin saada aikaiseksi. Ei sillä, että edellisestä kampaajareissusta olisi aikaa jo noin puoli vuotta. Eikä varsinkaan sillä, että mun juurikasvu oli niin ennätyksellisen järkyttävä että ihan hävetti mennä. Mut parempi myöhään kuin ei milloinkaan, enhän mä ollut ehtinyt tosiaan suunnitella kampaajalle menoa kun vasta Villen ekasta reissusta lähtien, sillon heinäkuussa.

Mun tukan kanssa leikkimään pääsi tosi mukava kampaaja, alunperin Singaporesta kotoisin oleva Judy. Oon ennenkin kuullut, että täällä jotenkin ihaillaan munkin päästä luonnostaan löytyvää maantietä, mutta yllätyin silti vähän kun Judy aivan kauhuissaan huokaili että mitä mä oikein olen mennyt tekemään, voi miten kaunis väri mulla olis luonnostaan, miksi ihmeessä oon mennyt sen pilaamaan vetämällä ihan tummaksi. Noin radikaali värinmuutos kun hiusta rasittaakin jo niin paljon. Onneksi pystyin rehellisesti kertomaan että luonnollista väriä lähemmäks oliskin just tarkoitus hiljalleen siirtyä, koska en mä usko että Judy olis suostunutkaan mulle sitä mustaa lyömään tukkaan, ainakaan sen kaiken huokailun jälkeen. Ihan vaan omaksi viihdytyksekseni kertoilin vielä mun kirkkaan punaisesta vaiheesta ja kuinka oon aina ollut sitä mieltä että kyllä sitä tukkaa aina tulee lisää vaikka kuinka menis pieleen. Myönsi Judykin että onhan se yleistä että aina haikaillaan sitä mitä ei omasta takaa löydy, mutta kyllä noin kaunis väri kannattais pitää kun on kerran sellaisella siunattu. Selvä se sit on.

Reilut kymmenisen senttiä pätkittiin ensin haituvia pois ja tehtiin kiva kevyempi tukka. Ja sovittiin että pistetään juurikasvustoon sellaista vähän tummempaa kuin mun oma väri, mutta ei niin tummaa kuin mitä on ollut. Että sulautuu paremmin ja päästään siten asteittain kohti mun omaa sävyä. Kuulostaa hyvältä, sopii mulle. Vähän mä sanoin että mun tukka ei ota väriä kovin hyvin, mutta en mä oikein usko että mua uskottiin. Puol tuntia myöhemmin tilanne olikin ihan toinen, kun Judy tuijotti mun tukkaa epäuskoisena ja mietti, miten ihmeessä kaksi sävyä tummemmalla tehty värjäys ei kuitenkaan vaikuttanut mun tukkaan kun ehkä korkeintaan puolen sävyn verran. Sit hän ilmoitti että jos mulla vaan on aikaa, hän värjää uudestaan, kun ei kestä epäonnistumista. Se ei nyt ole sellainen kun hän meinasi, eikä se sovi! Eipä siinä mitään, pistetään tukka kuntoon vaan. Oikeasti mä olin matkalla lokakuun rouvien lounaalle, mutta mieluummin otin uuden värin päähän, niin se jäi nyt välistä.

Toinen yritys otettiin sitten vielä vähän tummemmalla, jonka lisäksi Judy antoi sen olla vähän kauemmin. Alunperin hän oli kyllä pitänyt oikein kunnon esitelmän siitä, miten ei ikinä sais antaa olla yhtään yliaikaa, mutta niin se mieli vaan tais muuttua, kun kohtasi mun "mahdoton värjätä" letin. Ajan loputtua Judy kävi kurkkimassa ja sanoi, ettei tää nyt ihan täysin ole tarttunut vieläkään, jos ihan pari minuuttia vielä... Ja noin kymmenen minuuttia myöhemmin todettiin, että nyt alkais olla ihan passeli. Ja hyvä siitä tulikin, tykkään kyllä kovasti. Huvitti vaan kun Judy niin hämmästeli mun itsepäistä tukkaa, mä kun olen siihen niin kovasti tottunut jo. Siks mä olenkin käynyt vuosikaudet samalla, kun kerran mun luottokampaaja on oppinut tän ongelmatukan kanssa pärjäämään. On vaan toi matka just nyt vähän turhan pitkä Turkuun, enkä olis mitenkään pystynyt odottamaan enää joululomaan asti.

Judy oli, kuten mun kokemuksen mukaan kampaajat yleensäkin, hirmu puhelias ja meillä menikin ihan rennosti se koko neljä tuntia (!) mitä siellä viihdyin. Mut sitä mä kyllä ihmettelin, miten avoimesti hän kertoi mulle juttuja, vaikka ihan just vasta oltiin tavattu. Opin nimittäin käsittelyni aikana mm. että Judy on toista kertaa naimisissa ja että hänen veljensä asuu Hollannissa. Ja että hänen teini-ikäinen tyttärensä on vähän villi ja hankala tapaus, muttei mitään verrattuna ystäväänsä, jonka poikaystävä on joutumassa vankilaan ja joka on potkittu pois kotoaan (ja asuu nyt tilapäisesti heillä). Ja että ehkä tyttären ongelmat johtuu ainakin osittain siitä, että isä (siis Judyn ex-mies) on ihan surkea isä, eikä juuri tekemisissä tyttärensä kanssa. Ja sit se varsinainen pommi. Eli aika alkuvaiheessa jo Judyn joko nykyinen mies tai sit just tää tytär soitti sille, että he on ollut pienessä kolarissa. Onneksi kenellekään ei kuitenkaan käynyt pahasti, mutta sitten Judy kertoi että tästä saattaa silti tulla iso ongelma, kun hänen miehensä on maassa laittomasti. Siis anteeks?!? Miten tuollaiseen voi reagoida? Miksi kukaan kertoo jotain tuollaista täysin tuntemattomalle ihmiselle? Mä olin niin hämilläni, etten tainnut saada mitään änkytettyä ulos.

Hyvin me kuitenkin tultiin juttuun varsin avoimen ja puheliaan Judyn kanssa. Siellä kävi pari kertaa sellainen nainen katsomassa joko Judy olis vapaana, josta mulle kerrottiin että se on maailman rasittavin asiakas. Ja se vähä mitä sen juttuja kuulin, niin uskon kyllä. Juurikin sellainen mullekaikkihetinytkoskaminäoonmaailmantärkeinasiakas tapaus. Viime töikseen leidi ilmoitti tulevansa vielä takaisin ennen Judyn vuoron loppumista, koska kukaan vapaana olevista kampaajista ei hänelle kelvannut, jonka jälkeen Judyn kanssa pohdittiin että miten hän pääsee siitä eroon joutumatta käsittelemään sen hiuksia. Mä sit sanoin että pistää kaiken mun syyksi ja sanoo, että se asiakas joka hänellä oli aiemmin oli ihan hirveä akka, ei tykännyt yhtään tukastaan ja huusi niin ilkeästi ettei hän nyt millään pysty työskentelemään kun on niin hermostunut tästä kokemuksesta. Tääkös Judya riemastutti, kun oli kuulemma niin hauska idea. Sain sit siitä hyvästä (tai ehkä vaan siks kun olin muutenkin niin kiva asiakas) alennuskuponkeja ja sellaisia suosittelukortteja. Jos joku menee mun suosituksesta Judylle asiakkaaks, minä saan kiitoslahjan ja se uusi asiakas alennusta. Aika kätevää.

Kaikin puolin oikein onnistunut visiitti siis ja meen varmasti Judyn käsittelyyn vielä uudestaankin, vähän vähemmän ennätyksellisen juurikasvun kanssa seuraavalla kerralla. Lupasi hän hoitaa koko mun perheenkin tukat kuntoon, kun kuuli että ovat tulossa kyläilemään. Mites olis, hei? Mulla olis niitä suosittelukorttejakin, niin te saisitte 20% alea ja mä saisin lahjoja. Hyvä diili, eiks vaan?

Lisää yliopistokamaa

Käväistiin tänään lounastauolla uudemman kerran Ricen kirjakaupassa katsastamassa niiden housutarjonta. Ja sieltähän toden totta löytyi ihan huiput uudet kotihousut (Kiitos Helka vinkistä, mä en oikeasti tajunnut tätä itse!), harmaat, joiden vasemmassa lahkeessa lukee melkein koko pituudella Rice Owls, ja sanojen välissä on vielä Ricen tyylitelty R-logo. Ne on löysät ja pehmeät ja ihanat, eikä purista sitten tippaakaan mistään. Lahkeet on vähän turhan pitkät, mutta se nyt oli odotettavissa, kun mulla on tällaiset töpöjalat. Siitä huolimatta ne on sen verran hyvän näköiset, että niissä voisi ihan hyvin mennä julkisille paikoillekin, minkä vuoksi ne eivät varsinaisesti ole niinkään koti- kuin rentoiluhousut. Katsotaan sitten usean vuoden päästä kun pöksyt alkaa hajoamaan käsiin jalkoihin.
Villekin sai jotain uutta, nimittäin kahvimukin. Sellaista mies on halunnut ihan alusta asti, mutta ei ole saanut aikaiseksi ostaa, kun kotona kuulemma pärjää Ikean kahvikupeillakin, eikä töissä ole ollut kahvihuonetta. Mutta nyt uudesta rakennuksesta sellainen löytyy (ja siellä on nykyisin jo kalusteetkin...), joten mukillekin on käyttöä. Meidän Rice-kokoelma alkaa olla jo aika kohtuullinen, mutta toisaalta nää on kivoja muistoja sittenkin kun meidän vuosi tulee täyteen.

Leveä kuljetus

Aikaisemmin tänä vuonna täällä kirjoiteltiin paljon tapauksesta, missä mies salakuljetti käsiaseen menestyksekkäästi vankilaan. Miten? No piilottamalla sen yli 300 kiloisen ruumiinsa ihopoimuihin. Vai pitäiskö sanoa että läskipoimuihin... Juttu teki hetkellisesti Houstonista yleisen naurunaiheen, vaikka todellisuudessa kaupunki ei enää olekaan maan lihavin, vaan vasta sijalla kuusi (jos nyt sillä voi mitään ylpeillä...). Chroniclen yksi kolumnisti kirjoitti aiheesta tänään aivan älyttömän häiritsevän jutun. Hän ei nimittäin uskonut että tuollainen aseen salakuljettaminen on mahdollista, joten asiaa tiedusteltiin muutamalta lääkäriltä. Näiden yksimielinen kanta oli se, että kyllä se ihan mahdollista on, eikä edes pahinta mitä he ovat uransa aikana nähneet.

Jos potilas on riittävän isokokoinen, ei esimerkiksi hänen keuhkojensa kuuntelu onnistu ilman erityisiä toimenpiteitä, koska välissä on niin paljon tavaraa. Siksipä lääkärit joutuvat ujuttamaan stetoskooppinsa näiden läskipoimujen väliin päästäkseen lähemmäs keuhkoja. Ja sieltä saattaa sitten löytyä vaikka mitä mielenkiintoista, kuten nyt esimerkiksi keksejä tai puolikas juustohampurilainen. Näin voi ilmeisesti käydä, jos esimerkiksi syö sängyssä ja nukahtaa kesken kaiken... Yksi toinen potilas oltiin jouduttu siirtämään läheiseen Sea Worldiin, jotta hänelle voitiin suorittaa jonkunlainen skannaus. Oli nimittäin liian isokokoinen sairaalan laitteeseen, mutta onneksi Sea Worldista löytyi laite jolla skannaavat valaita.

Tällainen ylipaino on oikeasti hyvin harvinaista, vaikka paino-ongelmat ovatkin kovin yleisiä länsimaissa ja Yhdysvalloissa erityisesti. Vaikka terveysriskistä toki on aina kyse, niin se vaan tuntuu melko pieneltä huolelta jos keskiverto amerikkalainen painaa kymmenisen kiloa liikaa, verrattuna ihmisiin jotka ovat käytännössä täysin erakoituneita ja joiden päivät kuluu sängyssä maaten ja syöden.

Paina jarrua!

Toyota on vetänyt ennätysmäärän autoja takaisin tarkastusta varten, kun niissä on ilmennyt sellainen pieni ongelma, että kaasupoljin saattaa tarttua kiinni kuramattoon ja jumittua pohjaan. Yrittävät kehittää ongelmaan ratkaisua, mutta toistaiseksi kyseisten mallien omistajille on annettu ohjeet poistaa kuramatot tilapäisesti. Tämä ongelma on ehtinyt jo aiheuttaa joitakin onnettomuuksia, mutta mikä parasta, on se johtanut myös hätääntyneisiin puheluihin hätäkeskukseen. Yksi esimerkki oli kaveri, joka huusi paniikissa puhelimeen kuinka hän on täällä moottoritiellä eikä pysty hallitsemaan autoaan. --- Aha.

Eikun oikeesti, mietitääs nyt vähän. Se on varmaan aika hermostuttava tunne jos kaasu jumittuu pohjaan ja kyllä siinä varmaan vähän hätääntyykin, etenkin moottoritiellä jo valmiiksi kovassa vauhdissa. Mutta toivottavasti nyt suurimmalla osalla ainakin vaistomainen refleksi olis painaa sitä jarrua. Mulla ei nyt valitettavasti ole Toyotasta kokemuksia, mutta kyllä ainakin meidän auto jarruttaa silloinkin vaikka painaiskin kaasua samaan aikaan. Toki se nostaa kierroksia ihan kivasti ja moottori huutaa kuin hullu, mutta ainakin se auto pysähtyy...

Leikitään nyt vielä, että se jarrun painaminen ei jostain syystä auttaiskaan. Ja että oikeasti tiellä on sen verran tilaa että on edes muutama hetki aikaa miettiä että mitäs sitä tällaisessa tilanteessa nyt sitten tekisi. Tulisko ykkösenä mieleen soittaa hätänumeroon, että täällä mun auto nyt menee, enkä voi tehdä asialle mitään, tulkaa auttamaan? Vai vaihtaisitko vaikka vapaalle, tai sammuttaisit moottorin..?

Tärkeintä ei ole voitto, vaan murskavoitto ja vastustajan nöyryyttäminen

Suurin osa sunnuntain futispeleistä alkaa kahdeltatoista ja niin myös Texansien tämän päivän taisto Oakland Raidersia vastaan. Tällä kertaa meidän lippujen mukana ei tullut parkkilupaa, joten suunnattiin paikalle julkisia käyttäen. Bileet alkoikin jo ratikassa, joka oli täynnä peliin menijöitä. Tunnelma oli hyvä, vaikka vettä satoikin taivaan täydeltä, enkä minäkään antanut litimärän sukan häiritä menoa. Vai onks tää se miltä tennarin kuuluiskin näyttää..?
Meidän paikat oli yläkerrassa, piippuhyllyllä, mutta onnistui pelin seuraaminen sieltäkin. Liki täysi katsomo piti kovaa meteliä ja tempaisi meidätkin mukaansa. Minä ainakin huusin ja tuuletin ihan täysillä, aina kun tilaisuus tuli. Jos oli riemukasta silloin ekalla kerralla, niin nyt huomasi ettei silloin vielä oltu yhtään tosissaan. Se oli kuitenkin vielä pre-season pelejä, eli pisteitä ei ollut jaossa. Nyt oli ja sekä yleisö että pelaajat otti homman vakavasti. Eikä suotta, koska Texansit eivät ainoastaan voittaneet peliä, vaan murskasivat Raidersit, 29-6. Se on kyllä hieno olla mukana kun yli 70000 hengen yleisö pauhaa kotijoukkueen tehdessä jotain komeaa. Kuten nyt esimerkiksi silloin, kun Jacoby Jones teki 95 jaardin touchdownin (haluaisin huomauttaa että kenttä on 100 jaardia pitkä...). Arvatkaa oliko meteliä? Suorituksen voi käydä vilkaisemassa täällä, suosittelen lämpimästi (aluks voi tulla mainos, ei saa antaa häiritä).

Tässä kuussa on meneillään kampanja jonka tarkoitus on edistää tietoisuutta rintasyövästä ja NFL on myös mukana. Pelissä yleisölle jaettiin vaaleanpunaisia nauhoja paitaan kiinnitettäväksi ja vaaleanpunainen väri näkyy myös kaikkien joukkueiden varusteissa. Pelaajilla on vaaleanpunaisia kenkiä, hanskoja ja käsinauhoja. Myös kypärät on varustettu kampanjan tunnusruseteilla. Hieno homma, että maan seuratuin laji ottaa näin näkyvästi kantaa hyvän asian puolesta. Jonka lisäksi, pakko myöntää, on jokseenkin hellyttävää kun raavaat machomiehet seikkailee kentällä vaaleanpunaisissa kamppeissaan. (Senkin takia kannattaa tuo linkki kurkata, että näkee söpöt pinkit hanskat...)

Ysi

Käytiin tänään elokuvissa katsastamassa 9. Shane Ackerin ohjaama leffa pohjautuu hänen aikaisemmin tekemäänsä lyhytanimaatioon, joka Oscar-ehdokkaaksikin ylsi vuonna 2006. Sit heppu sai rahoituksen toteuttaa ihan "oikean" mittainen versio, jonka tuotantotiimistä löytyy mm. mun suursuosikki Tim Burton. Eikä kyllä ihme, kun ihan Burtonin oloisesta tekeleestä on kyse. Vaikka 9 onkin animaatio, se ei ole varsinaisesti tarkoitettu koko perheen elokuvaksi. Suositusikärajaksi on täällä asetettu 13 ja ensisijaista kohderyhmää onkin selkeästi aikuisempi yleisö. Meihin elokuva iski kyllä ihan täysillä, kun reppanat räsynukketyypit yrittää selviytyä maailmanlopun maisemissa. Niin liikkiksiä, että jos jossain on myynnissä sellaisia nukkeja, niin saatanpa sortua ostamaan omani.
Leffan jälkeen oli tarkoitus käydä kotosalla syömässä, korkata tuliterät t-paidat ja lähteä Owlsien peliin, mutta säätila arvelutti. Näytti ihan siltä, että pian tulee vettä ja kotiin päästessä alkoikin tihkuttaa. Kertaalleen jo luovuttiin siis pelisuunnitelmasta, mutta sade taukosi kuitenkin viime hetkillä, niin päätettiin ottaa riski ja mennä kumminkin. Ja hyvä että mentiin. Sade ei kyllä pysynyt poissa, vaan vettä tuli käytännössä koko pelin ajan. Mutta katsomossa on suunnilleen seitsemisen riviä, jotka jäävät sopivasti yläkatsomon lipan alle ja tarjoavat siten suojaa. Sade tekee myös pelistä silleen kiinnostavaa, että sekä nurtsi että pallo on näköjään yllättävän liukkaita kun ne kastuu...

Lopputuloksesta en sano sitten mitään, paitsi että meidän Pöllöt on kyllä harvinaisen onneton joukkue. Mestaruuksista on tosiaan pitkä aika. Nykyisellään kun Owlsit tuntuisi olevan lähinnä kahden neljänneksen futisjoukkue: eka puoliaika pelataan ihan kohtuullisesti ja ollaan hyvin pelissä mukana, mutta sitten toinen puolikas keskitytään lähinnä tyrimään ja mokailemaan ihan uusilla ja yllättävillä tavoilla. Pöh. Tultiinkin jo siihen tulokseen että ainoa asia joka on huonompi kuin meidän puolustus on meidän hyökkäys... Mut olkoon, me seistään omiemme takana. Paidat pääsevät siis varmasti peliin vielä uudestaankin.

Ps. Täähän on siis totaalinen jalkapalloviikonloppu, kun meillä on liput huomiseen Texansien peliin. Pitäkää sormet ristissä että ne pelais hyvin.
9:n leffajuliste napattu täältä.