Hyvä paha elokuva

Käytiin tänään pitkästä aikaa elokuvissa, katsomassa monimutkaisesti nimetty Precious: Based on the Novel Push by Sapphire. Elokuva on saanut täällä paljon huomiota ja palstatilaa, eikä suotta, sillä toista näin vaikuttavaa elokuvakokemusta ei ihan heti tule mieleen. Tuntuu oudolta sanoa että Precious oli hyvä elokuva, vaikka se sitä ilman muuta oli. Se oli myös ahdistava, tuskallinen ja oikeasti, aidosti hirvittävä.

Precious on 16-vuotias, huomattavan ylipainoinen, oppimisvaikeuksista kärsivä tyttö, joka on toista kertaa raskaana omalle isälleen. Isukki ei tosin ole enää kuvioissa mukana, vaan Precious asuu kahden äitinsä kanssa. Äidin, joka pahoinpitelee tytärtään niin julmin, etenkin henkisin tavoin, ettei tilannetta melkein kestä. Paitsi Precious itse, joka pakottaa katsojan hiljalleen muuttamaan käsityksensä tästä nuoresta naisesta.

Precious pitää sisällään melkoisen huikeita suorituksia näyttelijöiltään. Nimiosan nuori Gabourey Sidibe teki ensimmäisessä roolissaan sellaista jälkeä, että häntä nähdään varmasti tulevaisuudessakin. Ymmärrän myös täysin miksi hirviöäitiä esittävän Mo'Niquen kohdalla puhutaan jopa Oscar-ehdokkuudesta. Yksi mielenkiintoisimmista roolisuorituksista oli (paljon palstatilaa saanut) Mariah Careyn liki meikitön tulkinta Preciousin tapausta käsittelevästä sosiaalivirkailijasta. Hupaisaa sinänsä, että juttu on noussut niin voimakkaasti esiin, mutta toisaalta pitää muistaa, että kyseessä on tähti joka ei salli itseään normaalisti edes valokuvattavan kuin toiselta, paremmalta puoleltaan.

Elokuvan tarinaan liittyy myös kliseiseltä kuulostava kannustava uusi opettaja, mutta ei pidä vetää liian hätäisiä johtopäätöksiä. Tässä elokuvassa ei nimittäin sorruta itsestäänselvyyksiin tai ennalta-arvattaviin juonenkäänteisiin. Siihen Precious on liian taidokas. Katsojaa ei päästetä tuudittautumaan siihen odottavaan tunteeseen, että kaikki kääntyy kyllä hyväksi, kunhan joku vaan ymmärtäisi tätä tyttöä.

Pohjimmiltaan, jossain siellä syvällä, Precious on tarina joka korostaa sitä, että kaikesta voi selvitä. Ehkä minäkin parin päivän päästä löydän sen tunteen. Sitä ennen pinnalle jäi vain niitä hyvin ahdistavia, tuskallisia ja oikeasti, aidosti hirvittäviä tunteita. Vielä nyt illallakin huomaamme päätyvämme Villen kanssa ajattelemaan aikaisemmin katsottua elokuvaa ja yritämme kovasti purkaa nähtyä sanoiksi. Miten kuvata elokuvaa joka tekee tavallaan pahan olon, mutta josta on samalla iloinen että sen on nähnyt? Äärettömän rankka elokuva hyvin rankoista aiheista. Mutta me suositellaan silti, se ahdistus on oikeasti sen arvoista.