Lukaisin eilen illalla loppuun sen
synttärilahjaksi saamani The Surrendered Wife -opuksen, enkä malta olla asiasta hiljaa. Kerrassaan kummallinen kirja, joka piti sisällään sekä mielestäni huomattavia ristiriitoja että jokseenkin mustavalkoisen ajattelumallin, myös rajoittuneen oletuksen pariskuntien lähtötilanteesta. Kirjoittaja teki hyvin selväksi että kaikki miehet ovat samanlaisia ja reagoivat samalla tavalla (sama yleistys tehtiin toki myös naisista). En usko.
Osa kirjan ohjeista ja neuvoista oli varsin järkeviä ja kohtuullisia, joskin ehkä mielestäni myös melkoisen itsestään selviä. Tietenkin aviomiehelleen (kuten kaikille muillekin) tulisi puhua ystävällisesti ja kunnioittavasti, eikä hänelle pitäisi olla koko ajan nalkuttamassa, kritisoiden ja komennellen. Tietenkin hänen pitäisi antaa tehdä asioita omalla tavallaan, ilman että koko ajan vierestä kerrotaan miten juuri tämä asia tulee tarkalleen toteuttaa. Ja tietenkin meidänkin perheessä tähän pyritään, ajoittain siinä surkeasti epäonnistuen...
Doyle on kuitenkin sitä mieltä, että aivan joka kerta kun miestä neuvoo tai yrittää mukamas auttaa, kyse on vain ja ainoastaan siitä että oikeasti häntä yrittää kontrolloida. Ja siitähän mies ei pidä, mikä sitten vaikuttaa negatiivisesti parin väleihin. Eli siis, miestä ei saa neuvoa tai auttaa ikinä, missään tilanteessa. Ei edes silloin jos hän toimii väärin, koska hän on täysin kykeneväinen korjaamaan itse omat virheensä ja oppimaan niistä. Yksi kirjan esimerkeistä opasti, ettei miehelle saa huomauttaa, vaikka hän kääntyisi risteyksestä väärään suuntaan. Ei, vaikkei hän itse huomaisi erehdystään vielä sadan mailinkaan jälkeen. Pitää vaan istua vieressä suu supussa ja luottaa miehensä kykyyn toimia tilanteessa. Siis täh?!? Luin kyseisen kohdan Villelle ääneen ja olimme varsin yksimielisiä siitä, että se harmittaisi kovasti jos sadan mailin päässä huomaisi olevansa ihan väärässä paikassa. Ja se vasta harmittaisikin, jos kävisi ilmi että toinen on tajunnut tilanteen koko ajan, muttei ole vain sanonut mitään. Enemmän me siitä hermostuttais, kumpainenkin.
Mikset sanonut mitään, vaan annoit mun ajella vaan?
Yksi ahdistavimmista kielloista oli mielestäni se, ettei mieheltä saa missään nimessä kysyä mikä hänen mieltään vaivaa, jos hän vaikuttaa apealta ja alakuloiselta. Häntä kun ei saa pakottaa puhumaan tunteistaan, koska miehet eivät halua niin tehdä. Tämän lisäksi mies on täysin kykeneväinen ratkaisemaan omat ongelmansa, joten niihin on ihan turha puuttua. Kuunnella toki pitää, jos mies oma-alotteisesti alkaa asiasta kertomaan, mutta mitään ratkaisuehdotuksia ei tule antaa, koska
sinä et ole miehen äiti tai terapeutti. Ehei, sinun tulee mieluummin vastaaman vain
Whatever you think, mikä on muutenkin paras vastaus kaikkiin miehen ajatuksiin ja ideoihin, riippumatta siitä mitä mieltä itse olet.
Lisää? No, pitää opetella pitämään itsestään huolta ja sanomaan jos ei johonkin pysty. Jos jokin asia tuntuu kovin raskaalta tai vaikealta, ei ole pakko puurtaa yksinään, vaan mieheltään voi pyytää apua, koska hän voi auttaa ratkaisemaan osan ongelmistasi. Ja yksi suurimmista ongelmista, eli kaikki talousasiat, pitää heti antaa täysin miehen vastuulle, ettei niistä tarvitse enää itse kantaa huolta. Eikä asiaan saa sen jälkeen enää puuttua, ei edes miehen pyytäessä apua. Raha-asiat kun ovat tästä eteenpäin hänen vastuullaan ja pohjimmiltaan kaikki miehet tämän vastuun haluavat. Selvä se, mitä sitä suotta neuvottelemaan yhdessä, täysin tyhjänpäiväistä touhua.
Mutta sitä mä vaan mietin, että jos vaimo voi sanoa ettei pysty johonkin, että joku asia on liian vaikea tai raskas yksin hoidettavaksi, miehen voi olettaa auttavan, ilman muuta. Niin miten sitten, jos mies pyytää apua nyt vaikka niissä raha-asioissa, tai ihan missä tahansa, vaimolla on oikeus, eikun anteeksi
velvollisuus sanoa,
Whatever you think ja jättää miesraukka selviytymään yksinään? Kuulostaapa reilulta. Doylen kanta kun on se, että mies haluaa selvitä itse, haluaa vaimoltaan vahvistusta päätöksilleen, eikä oikeasti koskaan halua apua, edes sitä pyytäessään. Vaimon taas tulee olla välillä vähän avuton, jotta mies saa tuntea itsensä vahvaksi pelastajaksi, kun pystyy pitämään omastaan huolta. En mää tiiä, ehkä musta ei vaan ole noudattamaan tämän kirjan oppeja...
Kuvat lainattu täältä, täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.
Osa kirjan ohjeista ja neuvoista oli varsin järkeviä ja kohtuullisia, joskin ehkä mielestäni myös melkoisen itsestään selviä. Tietenkin aviomiehelleen (kuten kaikille muillekin) tulisi puhua ystävällisesti ja kunnioittavasti, eikä hänelle pitäisi olla koko ajan nalkuttamassa, kritisoiden ja komennellen. Tietenkin hänen pitäisi antaa tehdä asioita omalla tavallaan, ilman että koko ajan vierestä kerrotaan miten juuri tämä asia tulee tarkalleen toteuttaa. Ja tietenkin meidänkin perheessä tähän pyritään, ajoittain siinä surkeasti epäonnistuen...
Doyle on kuitenkin sitä mieltä, että aivan joka kerta kun miestä neuvoo tai yrittää mukamas auttaa, kyse on vain ja ainoastaan siitä että oikeasti häntä yrittää kontrolloida. Ja siitähän mies ei pidä, mikä sitten vaikuttaa negatiivisesti parin väleihin. Eli siis, miestä ei saa neuvoa tai auttaa ikinä, missään tilanteessa. Ei edes silloin jos hän toimii väärin, koska hän on täysin kykeneväinen korjaamaan itse omat virheensä ja oppimaan niistä. Yksi kirjan esimerkeistä opasti, ettei miehelle saa huomauttaa, vaikka hän kääntyisi risteyksestä väärään suuntaan. Ei, vaikkei hän itse huomaisi erehdystään vielä sadan mailinkaan jälkeen. Pitää vaan istua vieressä suu supussa ja luottaa miehensä kykyyn toimia tilanteessa. Siis täh?!? Luin kyseisen kohdan Villelle ääneen ja olimme varsin yksimielisiä siitä, että se harmittaisi kovasti jos sadan mailin päässä huomaisi olevansa ihan väärässä paikassa. Ja se vasta harmittaisikin, jos kävisi ilmi että toinen on tajunnut tilanteen koko ajan, muttei ole vain sanonut mitään. Enemmän me siitä hermostuttais, kumpainenkin. Mikset sanonut mitään, vaan annoit mun ajella vaan?
Yksi ahdistavimmista kielloista oli mielestäni se, ettei mieheltä saa missään nimessä kysyä mikä hänen mieltään vaivaa, jos hän vaikuttaa apealta ja alakuloiselta. Häntä kun ei saa pakottaa puhumaan tunteistaan, koska miehet eivät halua niin tehdä. Tämän lisäksi mies on täysin kykeneväinen ratkaisemaan omat ongelmansa, joten niihin on ihan turha puuttua. Kuunnella toki pitää, jos mies oma-alotteisesti alkaa asiasta kertomaan, mutta mitään ratkaisuehdotuksia ei tule antaa, koska sinä et ole miehen äiti tai terapeutti. Ehei, sinun tulee mieluummin vastaaman vain Whatever you think, mikä on muutenkin paras vastaus kaikkiin miehen ajatuksiin ja ideoihin, riippumatta siitä mitä mieltä itse olet.
Lisää? No, pitää opetella pitämään itsestään huolta ja sanomaan jos ei johonkin pysty. Jos jokin asia tuntuu kovin raskaalta tai vaikealta, ei ole pakko puurtaa yksinään, vaan mieheltään voi pyytää apua, koska hän voi auttaa ratkaisemaan osan ongelmistasi. Ja yksi suurimmista ongelmista, eli kaikki talousasiat, pitää heti antaa täysin miehen vastuulle, ettei niistä tarvitse enää itse kantaa huolta. Eikä asiaan saa sen jälkeen enää puuttua, ei edes miehen pyytäessä apua. Raha-asiat kun ovat tästä eteenpäin hänen vastuullaan ja pohjimmiltaan kaikki miehet tämän vastuun haluavat. Selvä se, mitä sitä suotta neuvottelemaan yhdessä, täysin tyhjänpäiväistä touhua.
Mutta sitä mä vaan mietin, että jos vaimo voi sanoa ettei pysty johonkin, että joku asia on liian vaikea tai raskas yksin hoidettavaksi, miehen voi olettaa auttavan, ilman muuta. Niin miten sitten, jos mies pyytää apua nyt vaikka niissä raha-asioissa, tai ihan missä tahansa, vaimolla on oikeus, eikun anteeksi velvollisuus sanoa, Whatever you think ja jättää miesraukka selviytymään yksinään? Kuulostaapa reilulta. Doylen kanta kun on se, että mies haluaa selvitä itse, haluaa vaimoltaan vahvistusta päätöksilleen, eikä oikeasti koskaan halua apua, edes sitä pyytäessään. Vaimon taas tulee olla välillä vähän avuton, jotta mies saa tuntea itsensä vahvaksi pelastajaksi, kun pystyy pitämään omastaan huolta. En mää tiiä, ehkä musta ei vaan ole noudattamaan tämän kirjan oppeja...
Kuvat lainattu täältä, täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.
3 kommenttia:
Doylen kirja tuntuu edustavan yhtä kaupallista ilmiötä siinä monitahoisessa yhteiskunnassa, joka meitä ympäröi. 350 miljoonan usalaisen markkinataloudessa on varmaan tilaa jopa meille todella vieraalle filosofialle. Jossakin kritiikissä Doylen Antautunut nainen rinnastettiin jo satoja vuosia sitten taakse jääneeseen orjuuden ihannointiin. Kirjaa ei kai ole tarkoituskaan ottaa vakavasti, vaikka sen suosio on ollut hämmästyttävä.
Meillä ajankohtaista on Talvisodan alkamisen 70-vuotispäivä 30.11. Nyt esim. myydään Helsingin Mannerheim-patsaan rahoitukseen alun perin lyötyjen rintamerkkien ne kappaleet, jotka jäivät myymättä vv 1951-52. Tuotto menee sotaveeteraaneille.
mä oon kans lueskellu kyseistä kirjaa, mut en kyl pääse ku noin 5 sivuu kerrallaan eteenpäin, sit ylittyy ain sietokynnys... tai no, oikeestaan stoppi tulee siitä, et max hermostuu ja tulee kiehnään, ku mä alan puhista ja tuhista (hyvin siilimäiseen tapaan) verenpaineen noustessa. *g*
tää "kaikki neuvominen on aina kontrollointia" -asenne ei kyl uponnu muhunkaan. eli jos äijä sörkkii just esmes pimeenä olevaa jalkalamppuu, ni sille ei missään nimes pidä kertoo, et siin on sähköt muuten päällä? niin no, jos on henkivakuutukset kunnos, ni mikäs siinä sitten, muuten mä kyl vähän epäilen, et ei siin kovin paljoo oo mahollisuuksii äijäl korjata virhettään, jos muija vaan kiltisti seuraa tuppisuuna vieres.
ja sit tää raha-asia, siihen törmää ekaa kertaa sivul 20 keskel semmosta muuten ihan järkevää listaa (ja koska mulla on aikaa, ni kirjotanpa sen--vapaasti suomennettuna--tähän):
eli antautunut nainen
* luopuu miehensä asiattomasta kontrolloimisesta
* kunnioittaa miehensä mielipiteitä
* ottaa miehen antamat lahjat tyytyväisenä vastaan ja osoittaa kiitollisuutta
* kertoo mitä haluaa ilman, että koittaa kontrolloida miestään
* antaa miehensä hoitaa talouden raha-asiat
*keskittyy pitämään huolta itsestään ja tarpeistaan
ja mä en kyl parhaal tahdollakaan ymmärrä, et miten tää raha-asiajuttu nyt lainkaan liittyy mihkään. myöhemmin ku tästä puhutaan enemmän, ni doyle painottaa, et vaikka pariskunnal ois aiemmin ollu esmes erilliset tilit ja homma ois toiminu hyvin, ni siitä pitää nyt luopuu, koska todellista läheistä suhdetta EI VOI olla ilman, et mies pitää huolen rahoista, jollon nainen on oikealla tavalla haavoittuvainen. anna mun kaikki kestää.
doyle tuntuu olevan sitä mieltä, et kaikki miehet on täysin omanarvontunnottomia puhumattomia päsmäreitä, joiden itsetunto murenee välittömästi, jos muija sanoo jotain muuta ku "kyllä sä kulta tiedät parhaiten" ja ainoo ratkasu on muijan maata rähmällään tän messiaansa ees? ei tääkään ny ihan todelta kuulosta, eikä ainakaan houkuta parisuhteeseen moisen kanssa. ei sillä et ois kyl muutenkaan aikomusta. 8-)
Mama tossa jo aika hyvin jatkoikin aiheesta, mutta sen verran mä vielä kommentoisin, että mua vähän oikeastaan yllätti miten kaukana se kirja todellisuudessa sit kuitenkin on siitä (mullakin olleesta) ennakkoajatuksesta, että antautunut vaimo olis jotenkin orjuutettu. Koska kirjassa ei kuitenkaan missään vaiheessa sanota, että naisen tulisi passata ja palvella miestään, pikemminkin lakata tekemästä miehen puolesta asioita jotka mies osaa itsekin. Ei siis mitään sellaista, että tohvelit ja päivällinen odottaa puhtaan kodin pöydässä kun suuri sankari tulee töistä kotiin. Vaan just toi (ehkä vielä pahempi) henkinen puoli, että ei saa neuvotella tai keskustella, vaan miehen pään mukaan pitää mennä lähes aina. Vaikkei siis kirjassa väitetä sitäkään, että mies olis aina oikeassa. Se kun ei vaan kestä lainkaan kritiikkiä...
On myös turha luulla, etteikö tällaisia naisia olis joka kulttuurissa, Suomessakin. Siskokulta jätti vierailunsa päätteeksi mulle lentokonelukemisenaan olleen Meidän perhe -lehden, jossa yksikin pariskunta avautui siitä, miten heidän avioliittonsa pelasti paluu perinteisiin sukupuolirooleihin. Ja tässä tapauksessa siis juurikin siihen, että mies mm. hoitaa raha-asiat, ja nainen kodin. Vaimo vielä kertoi, että ei häntä mitenkään alisteta, kun kyllä mies aina isompien asioiden ollessa kyseessä tiedustelee myös hänen mielipidettään ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Siis lopullisen päätöksen, jonka mies kuitenkin tekee itse, riippumatta siitä mikä se vaimon mielipide oli.
Että löytyy niitä Olli ihan Suomestakin, naisia jotka uskovat että nykyaikaisten parisuhteiden huono tila johtuu naisten liiallisesta halusta itsenäistyä, kun ei vaan voida hyväksyä että oikeasti perinteisen arvot ja roolit on juurikin ne joiden avulla homma toimii.
Lähetä kommentti