World Cup

Tänään pysyi telkkari (ja sähköt) päällä onnistuneesti koko aamuisen futismatsin ajan, eli pääsin vihdoinkin nauttimaan jalkapallosta oikein kunnolla myös täällä puolen merta. Suomen loman aikanahan pelien seuraaminen jäi suureksi harmikseni aika vähiin, onneksi sentään onnistuttiin järjestämään kaverin kanssa parikin kisakatsomoiltaa, että edes muutaman ottelun näin. Jalkapallo kuuluu niihin lajeihin joihin uppoudun varsin antaumuksella kerran neljässä vuodessa World Cupin aikaan (tai no, katson mä kyllä EM-kisojakin suht hyvin), mutta yhtäkään kansallista sarjaa en seuraa tippaakaan. En ole tainnut ikinä edes nähdä yhtään liigapeliä kokonaisuudessaan.
Ekat kisat joita muistan tapittaneeni aktiivisesti olivat vuoden 1994 Yhdysvalloissa pelatut kisat, joiden aikana valikoitui myös suosikkijoukkueeni, eli vaatimattomasti Italia ja Brasilia (tämä siis jo ennen sitä finaalia). Brasiliassa minut valloitti huikea yksilötaituruus ja vauhdikas jalkapallo, kun taas Italia nyt vaan pelaa juuri sellaista jalkapalloa, mikä minua katsojana viihdyttää eniten. Eikä italialaisissa jalkapalloilijoissakaan ole juurikaan moitittavaa, Paolo Maldini ja Roberto Baggio olivat teiniminän suurimpia sankareita sinä kesänä. Finaalin koittaessa olin ihan täpinöissä, kun suosikkini kohtasivat. Riemuitsin jo etukäteen kuinka tämä ei voi päättyä kuin hyvin; kävi miten kävi, minun kannattamani joukkue voittaisi kisat. Jotenkin pääsi siinä riemuitessa unohtumaan, että kävi myös miten kävi, minun kannattamani joukkue ottaisi pataan...
Brasiliahan sen sitten lopulta vei, äärimmäisen jännittävän rankkarikisan jälkeen. Minä istuin huoneeni lattialla ja revin hermostuneisuutta hillitäkseni vanhoja kuluneita pelikortteja silpuksi, kun en muuten saanut oltua hiljaa (vanhemmat nukkui, eikä niitä sopinut herättää keskellä yötä jonkun jalkapallo-ottelun takia..). Vielä 16 vuotta myöhemminkin muistan miten oudolta tuntui, kun samalla iloitsi Brasilian mukana ja musertui surussaan italialaisten pelaajien puolesta. Ei ollut silloin helppoa nuoren jalkapallokannattajan elämä.
Vuonna 1998 löysin suosikkieni rinnalle ehdottoman inhokkijoukkueeni, Ranskan, Zinedine Zidanen ja Fabien Barthezin kasvattaessa ärsytystä erityisen paljon. Lienee siis tarpeetonta sanoa, että Ranskan voitto Brasiliasta kyseisenä vuonna oli kerrassaan sietämätöntä katsottavaa. Tai että toisin kuin suurimman osan, minun mielestäni Zidanen ura sai juurikin arvoisensa lopun neljän vuoden takaisessa finaalissa. Ranskan menestyksen puute tämän vuoden kisoissa ei siis todellakaan saanut minulta myötätuntoa, vaan lähinnä iloiset heilutukset kotiinlähtijöiden perään.
Kahdet viimeiset kisat sujuivatkin sitten minun osaltani suhteellisen mukavasti, mutta toisin kävi tänä vuonna. Hallitseva maailmanmestari Italia jäi jo alkusarjaan nolosti lohkonsa viimeisenä, eikä Brasilia onnistunut eilen voittamaan Hollantia (maalit ehdin nähdä, mutta pelin lopunhan missasin sähköjen puuttuessa, Ville kertoi suru-uutisen tekstiviestitse). Parhaiden suosikkien puuttuessa olen siirtynyt Hollannin taakse, koska joukkue sai vuoden '98 kisojen aikaan huomioni ja sympatiani puolelleen. Myös Saksa, joka on perinteisesti pelannut maailman tylsintä jalkapalloa, todisti tänään että ehkäpä huhut pelityylin muutoksesta parempaan pitävät sittenkin paikkansa. 4-0 Argentiinaa vastaan neljännesfinaalivaiheessa on myös hatunnoston arvoinen lopputulos. Ennen kaikkea toivon kuitenkin hyviä pelejä kisojen loppuun asti.

Kuvat lainattu täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.