O niin kuin olut opossumi

Viime viikolla lehdessä raportoitiin murheellinen uutinen siitä, miten Rice Villagessa sijaitseva ravintola Two Rows sulkee ovensa syyskuun lopussa, koska eivät saaneet uusittua vuokrasopimustaan. Kurjaa, koska Two Rows on ihan tosi kiva paikka. Lisäksi se on myös pienpanimo ja ainoa paikka koko Houstonissa joka tekee omat oluensa. Ensi viikolla sellaista luksusta ei tästä kaupungista siis enää löydy, ja vaikka en olutta itse juokaan, se on harmillista se.
Päätimme käydä Two Rowsissa syömässä vielä viimeisen kerran ja tänään oli se päivä kun teimme treffit Rice Villageen Villen työpäivän päätteeksi. Ihan muutamalla muullakin oli sama suunnitelma, koska paikka oli piukassa ja pöydän odotusajaksi ilmoitettiin puolitoista tuntia. Todellisuudessa sain puhelun vapaasta pöydästä jo puolen tunnin odottelun jälkeen, mikä oli oikein mukava yllätys. Ruoka oli tuttuun tapaan herkullista, eikä paikan margaritoissakaan ole yhtään mitään valittamista. Texasilaisittain myös annosten koko oli varsin komea, kuvassa Villen ribsit, joista mies valitsi siis listalta sen pienemmän annoksen...
Paikan olutvalikoimassa on seitsemän erilaista tuotetta, joita voi tilata myös lajitelmana. Tarkoittaa lankkua, johon on lastattu pienet lasilliset (joku vähän vajaa desi, sanoisin) joka laatua, ja jollainen me tilattiin, ihan vaan kun oli viimeinen tilaisuus. Ravintolan tavoite saada sammionsa tyhjiksi oli selvästi edennyt kohtuullisen hyvin, koska meidän lankulle ei riittänyt kuin viittä laatua, kaksi oli jo loppu. Toisaalta, tuoppi irtoaa tällä hetkellä huikeaan yhden dollarin hintaan, joten en ihmettele. Urheasti maistoin kaikkia laatuja, mutta Ville ne sitten lopulta joi pois, koska minä en edelleenkään vain pidä oluesta. Harmi, etenkin kuultuani sen taalan hinnan...
Kiva ilta, vaikka koko ajan vähän kaivelikin tieto siitä, ettei niitä siinä paikassa tule enää enempää. Etenkin kun oltiin Villen kanssa juteltu monta kertaa siitä, miten pitää ehdottomasti tuoda ensi kuussa Houstoniin saapuvat, olutta arvostavat vierailijat Two Rowsiin ja tilata niille lajitelmalankku. Sori hei, ei onnistu enää. Mälsää.
Kotimatkalla törmättiin tuollaiseen. Se on opossumi. Nökötti kaveri keskellä jalkakäytävää ja kun me saavuttiin paikalle, tuijotti hetken selvästi rasittavia häiriköitä ja siirtyi sitten mielenosoituksellisen hitaasti viereisen talon nurmikolle. Ja sit mä kiusasin sitä vielä lisää kirkkaalla salamalla, mutta pakkohan se oli, en mä ole ikinä ennen nähnyt opossumia luonnossa (lasketaanko se luonnoksi jos se oli omakotitaloalueella suht keskellä Houstonia?).

Säätietoja

Sanomalehdessä on lupailtu jo toista viikkoa, että kylmä rintama lähestyy ja syksyn ensimmäiset viileämmät ilmat ovat luvassa. Kattia kanssa. Päivisin on ollut tasaisesti selvästi päälle kolmekymmentä astetta ja kostean nihkeää, vaikkei ihan kesän höyrysaunatunnelmiin olekaan päästy. Mutta eilen se rintama sitten ilmeisesti vihdoin saavutti meidät. Pari päivää mittari on nyt jäänyt 25:n hujakoille ja öisin se on vajonnut johonkin 15:n tietämille. Kummasti sitä on täkäläisiin oloihin tottunut, kun nyt tuntuu mukavan vilpoisalta:)

Turpaan otto

Päivän futispelissä jaettiin yhden sponsorin toimesta 25000 ensimmäiselle Texans-huivit. Se sopi Andrelle aika hyvin, vai mitä sanotte tästä?
Mitään muuta sanottavaa mulla ei sitten pelistä olekaan.

Potilaan kuulumisia ja addiktin tunnustus

Vietettyäni alkuviikon tiiviisti sohvannurkassa tyynyistä rakennettuun pesään käpertyneenä, voin iloisena ilmoittaa että mua vaivannut taudinpoikanen alkaa ilmeisesti irrottaa otettaan ja olo on tänään jo parempi. En tiedä sitten mikä oli, koska päätä kivisti ja kurkussa oli epämukava olo ihan samalla tavalla kuin yleensä flunssassa, mutta toisaalta se ei missään vaiheessa aiheuttanut varsinaista kurkkukipua tai yskää, eikä ollut edes nuha. Palelin myös säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta mitään korkeampaa kuumetta ei kyllä ollut. Kerrassaan kummallista, mutta nyt olo on tosiaan jo lähes normaali, joten toivotaan että se oli nyt sitten tällä selvä.

Koska sairaspäivät ovat kuluneet lähinnä torkkuen, netissä surffaten ja televisiota lasittuneella katseella tuijottaen, onkin ehkä aika tehdä yksi tunnustus liittyen tuohon viimeiseen kohtaan. Tai no, oikeasti olisin tunnustanut tämän asian tänään joka tapauksessa, syystä joka selviää tunnustuksen päätteeksi... Mutta eipäs kiirehditä asioiden edelle vaan aloitetaan ihan alusta, eli heinäkuusta kun olimme juuri palanneet Houstoniin Suomessa vietetyn kesäloman jälkeen. Villen aloitettua jälleen työt, minä vietin päiväni pitkälti kotosalla, ja koska en aina viihdy täydessä hiljaisuudessa, oli televisio usein päällä seuranani, katsoin sitten sitä tai en.

Leikin uudehkon puhelimeni kameralla kaupan parkkiksella odotellessani Villeä. Siinä on lintuja puussa.

Täällä näytetään paljon uusintoja ja jossain vaiheessa havahduin siihen, että televisio näyttää tiettyyn aikaan päivästä kolme peräkkäistä jaksoa Greyn anatomiaa. Suureen suosioon noussut sairaalasarja ei ole koskaan kiinnostanut minua tippaakaan, ehkä koska sairaalasarjojen kulta-aikaan 90-luvun puolivälin paikkeilla tapitin niin Teho-osastoa kuin Chicagon lääkäreitäkin sen verran, että sain yliannostuksen sairaaladraamoista moneksi vuodeksi. Annoin kuitenkin Greyn anatomian pyöriä taustalla, kun ei sieltä oikein kummempaakaan tullut.

Muutaman päivän toisella korvalla kuunneltuani ja puolella silmällä kurkittuani huomioni kiinnittäneitä, mielenkiintoiselta vaikuttavia kohtauksia, havahduin siihen tosiasiaan että olin keskittyneenä tapittanut useamman jakson alusta loppuun. Ja pitänyt näkemästäni. Pitänyt näkemästäni oikein kovasti, niin kovasti että oli myönnettävä olevani koukussa. Täähän on oikeasti aika loistava sarja, hyvin kirjoitettu, erinomaisesti toteutettu, ajoittain hauska, ajoittain aidosti koskettava, ja mikä tärkeintä, täytetty just sopivalla määrällä mielenkiintoisia hahmoja joiden kohtaloita minä jaksan seurata. Miksen mä aikaisemmin ole tätä tajunnut?!?

Greyn anatomiassa näyttelevä Eric Dane, tai kuten Ville asian ilmaisi: "No niin, paljastuihan se oikea syy miksi sinä sitä Greyn anatomiaa niin innokkaasti tapitat."

Kolmen jakson päivävauhdilla sitä tuli nähtyä kokonainen kausi alle kahdessa viikossa, joten suunnilleen heinäkuun loppuun mennessä olin katsellut kaudet neljä ja viisi. Siinä vaiheessa uusinnat siirtyivät ensimmäisen kauden alkuun ja minä kyllästyin olemaan televisioaikataulujen armoilla. Siispä etsin apua netin ihmeellisestä maailmasta ja ahmin kaudet yksi, kaksi, kolme ja kuusi ennätysvauhdilla. Sittemmin olen ruokkinut addiktiotani niillä päiväuusinnoilla (eikä todellakaan haittaa että olen nähnyt ne jaksot jo kertaalleen), mutta tänään on hyvä päivä. Tänään nimittäin alkavat seitsemännen kauden ihan uudet jaksot. (Ja nyt kun kerran tunnustellaan, voin myöntää myös että katsoin sen kunniaksi tänään kutoskauden ihan huippuhyvän kaksijaksoisen finaalin uudestaan, ihan vaan että pysyn sit mukana illalla...)

Onneksi Ville on puolestaan onnistunut koukuttamaan itsensä Civ neloseen, niin sitä ei ollenkaan haittaa minun televisionvaltaukseni parina iltana viikossa (edes ANTMn viime viikolla alkanut uusi kausi ei tällä kertaa aiheuttanut parisuhdekriisiä). Päinvastoin, mies kutsuu sitä laatuajakseen ja tekee ihan oman pesän nojatuoliin läppäri sylissään, raportoiden aina mainoskatkoilla miten muiden kansojen valloitus etenee. Kätevää.

Toka kuva lainattu täältä.

Itseopiskelua

Mulla alkaa näköjään olla rutiinia omien tulosten esittämisessä ryhmäpalavereissa. Tein meinaan uuden ennätyksen ja tajusin vasta aamulla, että tänään on taas mun vuoro puhua. Ja ihan hyvin se sujui, eikä tullut edes hiki dioja laatiessa. Palaveri oli tosin siitä poikkeava, että jostain kumman syystä kaikki esimiehet oli kateissa. Mulle ei ainakaan koskaan selvinnyt oliko ne unohtanut koko jutun, vai oliko joku tärkeämpi tilaisuus kenties venähtänyt pitkäksi. Me joka tapauksessa päätettiin, ettei pomoja oo ennenkään kaivattu ja vietiin palaveri tyytyväisenä läpi.

Viime viikon työtapahtumiin kuului kerrassaan naurettava itseopiskelurupeama netissä, kun kaikkien labran jäsenten täytyi suorittaa byrokraattien ja rahoittajatahojen mieliksi sertifikaatit labraturvallisuudesta ja eettisesti vastuullisista toimintatavoista tutkimuksessa. No hommahan lähti käyntiin lupaavasti, kun kunkin osion aluksi piti ensin luvata lukeneensa nettikussin säännöt ja noudattavansa niitä (=kysymyksiin pitää vastata itse, eikä vastauksia saa kopioida kaverilta). Tässä vaihtoehdot joista valita raksi ruutuun:

• Vannon olevani se henkilö, joka kurssia oikeasti suorittaa.
• En ole kurssia suorittava henkilö, mutta haluan antaa luottamuksellista palautetta (=käräytä kaveri)
• En ole kurssia suorittava henkilö, mutta haluan silti jatkaa eteenpäin ja ymmärrän, että tämä voidaan tulkita huijaukseksi (=olen tyhmä ja auktoriteetteja kammoksuva ikävyyksien kerjääjä)

Näppäränä miehenä en kuitenkaan kompastunut tähän kohtaan, vaan pääsin itse oppimateriaalin kimppuun. Eettisistä ohjeista opin mm. että tulosten varastaminen, väärentäminen tai tyhjästä keksiminen on huijaamista, kun taas rehellinen erehtyminen ei sitä ole. Yleisestä labraturvallisuudesta mieltä jäi askarruttamaan seuraava kysymys: Saako ison läjän lattialle hajonneita lasinsiruja kerätä roskiin paljain käsin (oikein vai väärin)? Bioturvallisuudessa vaikeuksia puolestaan tuotti kysymys, mitä pöydälle levinneelle verelle/bakteereille/muulle biologiselle materiaalille pitää tehdä (putsataanko sotkut heti vai tehdäänkö ensin virallinen raportti esimiehelle)? Vastasin mä pariin kysymykseen väärinkin. Kun esim. tekstissä ensin kehotettiin huuhtelemaan silmille roiskuneita kemikaaleja vartin verran ja sitten oikea vastaus olikin että 15 sekuntia on sopiva pesuaika. Oli muuten ihan huippukurssit nuo. Ja mulla neljä uutta sertifikaattia, jotka voin laittaa mappiin.

2-0, beibe!

Kurja sateinen ilma + ihan vieressä sijaitseva lähikiinalainen josta saa mielettömän hyvää noutoruokaa + kolme peräkkäistä futispeliä telkkarista = toimeton mutta nautinnollinen sunnuntaipäivä kotisohvalla.

Päivän peleistä paras oli luonnollisesti uskomattoman jännäksi mennyt mutta lopulta onneksi voittoon päättynyt kamppailu meidän Texansien ja Washington Redskinsien välillä. Heikon alun jälkeen pojat olivat pahimmillaan 17 pinnaa tappiolla, mutta uskomattoman suorituksen jälkeen pokkasivat koko joukkueen historian ensimmäisen jatkoaikavoiton loppuluvuin 30-27. Viikon päästä kaatuu Dallas Cowboys, sitä treenattiinkin jo preseason-pelissä.

Kymppitonni eaa.

Teidän onneksenne meidän netti ei toiminut eilen illalla, koska jos olisin päässyt blogiin, olisin varmasti avautunut varsin pitkällisesti niistä kahdesta tunnista jotka heitin elämästäni hukkaan kun päätimme Villen kanssa katsella televisiosta tulleen elokuvan 10,000 BC. Olen sittemmin ehtinyt jo hieman rauhoittua, joten tyydyn vain toteamaan että siinäpä ihan ennätyksellisen huono ja käsittämättömän surkea elokuva, mikä ei sinänsä kyllä yllättänyt koska enpä minä juuri parempaa rainan ohjaajalta Roland Emmerichilta odotakaan (paitsi varhaisempaa tuotantoa oleva Stargate on kyllä ihan hyvä, sen on täytynyt olla vahinko).

Täyttä kuraa olevasta elokuvasta valittaessa olisi ehkä unohtunut mainita se perjantain oikeasti ehkä mainitsemisen arvoinen asia, eli meidän sohvan korjaaminen. Käytettynä ostetun sohvan istuintyynyjen täyte oli nimittäin jo varsin litistyneessä kunnossa, joten päätimme sijoittaa tilanteen parantamiseen hieman taaloja ja tilasimme netin kautta uudet täytteet. Minuun vetosi erityisesti kyseisen firman tunnuslause, jossa vapaasti suomennettuna kehotettiin istumaan huonekalujen päällä ennemmin kuin niiden sisällä. Harvinaisen osuva kuvaus meidän kuopalla olevasta sohvasta...

Eilen sitten saapuivat ovelle kuljetettuina meidän uudet täytteet. Etukäteen vähän jännättiin kuinka hyvin Ville onnistui mittauksissaan ja kuinka hankalaa uusia täytteitä olisi survoa tyynyihin sisään, mutta lopulta koko homma sujui paljon odotettua helpommin. Pituudeltaan täytepalat olivat ehkä hitusen turhan väljiä, mutta eipä siitä käytännössä ole oikeastaan mitään haittaa kun ne löysemmät reunat saa helposti tungettua selkätyynyjen alle. Nyt ei ole sohva enää kuopalla, päinvastoin valikoitiin ehkä aavistuksen turhankin jämäkkää täytemateriaalia. Vaan eiköhän tämä tästä ahkerassa käytössä pehmene oikein miellyttäväksi, tulkaa vaikka testaamaan.

Café BRC

Meille on jo vuoden päivät lupailtu, että kyllä BRC:lle jossain vaiheessa jonkun sortin kuppila vielä tulee. Nyt on sitten vihdoin alkanut edistystä tapahtua. Luvassa ei tosin ole mitään oikeaa lounasruokalaa, vaan kakkoskerroksen kahvilalle varattuun tilaan tuleekin vain rivi myyntiautomaatteja: kahville, limulle, suklaapatukoille ja kylmille salaatti-/voileipäannoksille kullekin omansa. Parempi sekin kuin ei mitään. Aina kun ei jaksaisi lähteä kadun toiselle puolelle ruokaa metsästämään.

Tänään oli tilaisuus koemaistella ja kommentoida tulevia tarjonnaisia. Mä meinasin tosin unohtaa koko tapahtuman, ja Andyn muistuttaessa asiasta oli ruoista lähinnä malliannokset enää jäljellä. Ihan lupaavan näköisiä salaatteja, wrappeja, hedelmiä yms. tuntuu olevan tiedossa. Makutestiin asti pääsi halkaistu kroissantti, jonka välissä oli Brie-juustoa ja omenaa. Ehkä vähän hepponen lounaaksi, mutta hyvää se kyllä oli. Ei musta kyllä automaattien vakiasiakasta varmaan tule, mutta on se ihan kiva jos jatkossa laiskuuden tai hirveän ukkosmyräkän iskiessä pientä purtavaa saa poistumatta rakennuksesta.

Gekkokeskus

Tarkat silmäni bongasivat tänään lattialta seinän vierustalta jälleen yhden kutsumattoman vieraan, eli pikkuisen gekon. Tällä kertaa en sentään kiljunut, vaan keskityin lähinnä ihmettelemään että mikä näitä gekkoja meille oikein vetää ja mistä raosta ne onnistuu aina sisään pujahtamaan. Me asutaan kumminkin sentään toisessa kerroksessa. Ehkäpä se oli se sama yksilö kuin viimeksi, onnistunut raasu vihdoinkin pääsemään takaisin, varmasti verisesti loukkaantuneena saamastaan häädöstä.

Epäonneksemme oltiin juuri tänään käyty kierrättämässä kaikki mahdollinen, joten kaapista ei löytynytkään sopivaa pahvialustaa lasin kanssa käytettäväksi gekon siirtoon. Siispä siirryimme varasuunnitelmaan ja yritimme enemmän tai vähemmän hienovaraisesti vihjaista kaverille että se voisi poistua ihan itsekseen. Avasin siis oven ja harjoittelin gekonohjastusta kutittelemalla sitä hännästä. Valitettavasti tyyppi ei ollut yhtään halukas yhteistyöhön, vaan suuntasi vilkkaasti ensin keittiöön ja siellä sitten lieden alle.

Nyt meillä sitten asuu ilmeisesti hellan alla gekko. Tirkistelin sinne taskulampun avulla ja totesin että ainakin kaverilla on paljon materiaalia pesänrakennukseen, ei olla meinaan mitenkään kovin aktiivisesti siivottu sieltä alta, kun ei olla liettä kertaakaan edes siirretty. Noh, kaipa se siellä pärjää, ja tajuaa tulla pois sit kun ei enää viihdy.

Mysteerilehti

Muistatteko vielä mun mystisen Architectural Digest –tilauksen? Sehän loppuu tuossa ensi tammikuussa, enkä ole vieläkään keksinyt sille selitystä. Itse en ole kyseistä lehteä tilannut, eikä sitä myöskään ole kukaan meidän tililtä missään vaiheessa maksanut. Kukaan ei ole myöskään tunnustanut mitään lahjatilausta, joten jos joku ei pian joko myönnä osallisuuttaan tai keksi jotain hyvää selitystä, tämä jäänee yhdeksi elämän kummallisista, selittämättömistä tapahtumista.

Hupaisana päivityksenä kerrottakoon kuitenkin että Architectural Digest on ilmeisesti kovin halukas toimittamaan minulle lehteään tulevaisuudessakin, sillä sain jo viime kuussa tarjouksen tilauksen uusimisesta varsin edulliseen hintaan. Koska en tarttunut tilaisuuteen kantoi posti tänään toisen muistutuksen, jossa kovasti harmittelivat etteivät vielä ole saaneet uusimisvahvistustani ja huomauttivat että edullisen uusimisen takaraja alkaa lähestyä. Taidanpa jättää väliin, mistäs sitä tietää vaikka lehtien tulo jatkuisi siitä huolimatta...

Voittoisa viikonloppu

Eilinen meni aika pitkälti velttoillessa, vietettiin jopa pitkästä aikaa hyvä tovi uima-altaan reunalla loikoillen. Viime kesän suosikkiharrastus on jäänyt vähän paitsioon, mutta sitä mukavammalta se nyt harvinaisempana herkkuna tuntui. Mulla oli vaan sellainen ongelma, ettei lukupinosta löytynyt yhtään sopivaa lehteä napata mukaan, eikä loikoilu ole yhtään niin kivaa ilman lukemista. Kirjojen suhteen olen sen verran tarkka, etten edes harkinnut ottavani mukaan tällä hetkellä kesken olevaa Bret Easton Ellisin (jonka teoksiin en ole muuten vielä kertaakaan joutunut pettymään) uutuutta Imperial Bedroomsia, eikä edes käytettynä ostettujen kirjaston poistomyyntiteosten rahtaaminen altaan reunalle erityisemmin houkuttele. Vaan onneksi eräs meidän vieraista (en nyt hienotunteisuudesta mainitse nimiä..) jätti aikanaan ystävällisesti omana matkalukemisenaan olleet pari Harlequin-kirjaa tuonne vierashuoneen hyllyyn, joten sieltäpä sitten nappasin toisen mukaani. Ei varsinaisesti mitään laatulukemista, mutta eipähän ainakaan haittaa yhtään vaikka tippuisi vahingossa altaaseen...
Tänään oli pelipäivä, kun kauden ensimmäisessä ottelussa Indianapolis Colts tuli kylään. Pelistä ennustettiin joukkueiden aikaisempien kohtaamisten perusteella varsin ankeaa Texansien kannalta, mutta me lähdimme stadionille luottavaisin mielin. Andre-karhukin pääsi mukaan ja osasi heti ekassa pelissään kaikki kannustukset ja muut kikat täydellisesti, siis Texans-fani ihan luonnostaan. Vieruskaveri kysyi tuottaako Andre onnea, johon totesin että tietysti ja että jos nyt voitetaan niin sit karvakorva pääsee kyllä tuleviinkin peleihin. Ja jumaliste, ihan tulessa ollut Texansien joukkue piti Peyton Manningin aisoissa ja vei pelin nimiinsä ihan selkeällä erolla (34-24). Kotimatkalla pysähdyttiin syömään ja kuten kuvasta näkyy, Andrekin sai osansa juhlajuomista.
Matkalla liikennevaloissa kuulin ohimennen kun yksi pelissä ilmeisesti ensimmäistä kertaa ollut herra jutteli puhelimeen kuinka kokemus oli ollut varsin hieno ja kuinka oli tullut ihan sellainen olo että olisipa varmasti hienoa olla fani. Ymmärrän tunteen harvinaisen hyvin, peleissä kyllä kokee sellaista yhteishenkeä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta että harvoin pääsee osalliseksi. Hieman yli 70 000 katsojan joukosta ylivoimaisesti suurin osa on kuitenkin kotijengin puolella ja kun joukkueen pelatessa hyvin porukka pitää ihan uskomatonta ääntä, on hyvin vaikeaa olla huutamatta mukana. Onneksi ei tarviikaan, jatkan siis mekastamista (Andre mukana) kahden viikon päästä kun Dallas Cowboys tulee uudestaan Houstoniin.

Perjantai

Jokin aika sitten kun olimme ostamassa kehyksiä yhteen meidän palapeleistä, bongasin samasta kaupasta kerrassaan ihastuttavia lattiatyynyjä. Mustat, pehmeät ja ennen kaikkea valtavat (kaikki meillä vierailleet ehkä osaavat hahmottaa kokoa paremmin jos kerron, että yksi tyyny täyttää meidän nojatuolin kokonaan) tyynyt valloittivat minut välittömästi, mutta Ville ei ollut ihan yhtä vakuuttunut. Päätimme siis jättää tyynyt harkintaan, vaikka uhittelinkin jo heti silloin että kyllä minä ne sieltä vielä käyn noutamassa. Ja niin teinkin, tänään kun olin muutenkin liikkeellä hoitamassa asioita. Työpäivän päätteeksi esittelin hankintani Villelle, joka joutui myöntämään että tyynyt ovat ihanuutensa lisäksi oikeasti varsin käytännölliset, etenkin sitten kun meille tulee (lokakuussa) niin paljon vieraita ettei kaikille riitä istumatilaa sohvalta tai nojatuolista. Kokolattiamatosta huolimatta tyyny pehmentää lattialle joutuvan elämää aika selkeästi. Tämän varsinaisen lattiatyyny-funktionsa lisäksi tyynyillä voi mitä parhaimmin rakentaa itselleen pehmoisen pesän sohvalle, tai erittäin miellyttävän lukupisteen vaikka sänkyyn. Ville tosin pääsi kehuskelemaan sillä, että hänen alkuperäisen harkintahalukkuutensa vuoksi saimme tyynyt entistä edullisempaan hintaan, koska tällä välin ne oli siirretty alennustuotteiden joukkoon. Loistojuttu siis kaikin puolin.

Perjantai-ilta onkin sitten vierähtänyt pelien merkeissä, jonka lisäksi kipaisimme vielä kulmapuodista punaviinipullon kaveriksi. Kaapista tuli kaivettua ikiklassikko Monopolin lisäksi pitkästä aikaa synttärilahjaksi aikanaan saatu Monty Python Fluxx, joka oli vielä hauskempi kuin mitä me muistettiin. Oikeasti aivan hillitön peli, jossa mm. on täysin mahdotonta ennustaa pelin kestoa. Varmaa on aloitettaessa ainoastaan se, että pelin aikana saa nauraa vatsalihaksensa helliksi (tosin on aina myös mahdollista että sillä punaviinillä on jotain tekoa asian kanssa..). Taidetaankin ottaa vielä matsi tai pari ennen kuin uni kutsuu.

H niin kuin hurrikaani

Eilen oli melkoisen synkeä ilma kun koko päivän satoi, suurimman osan aikaa vielä ukkosen saattelemana. Tämän minua niin kovasti miellyttäneen mutta kaupungilla lieviä tulvia aiheuttaneen sääilmiön takana oli trooppinen myrsky Hermine, joka pamautti maalle maanantai-iltana ja aiheutti kurjaa säätä koko itä-Texasissa tiistaina. Hermine muodostui varsin vauhdikkaasti ja kasvoi lähes hurrikaaniksi 12 tunnin aikana. Asiantuntijat uskovat että jos myrsky olisi pysynyt merellä vielä hiukan kauemmin, olisi se todennäköisesti iskenyt maalle täällä Houstonin tuntumassa ja nimenomaan kunnon hurrikaanina. Voisi siis sanoa että kävi vähän tuuri. Trooppisia myrskyjä on tosiaan tänä vuonna ollut jo aina H-kirjaimeen asti ja lisää on lupa odottaa. Me tosin taidamme välttyä hurrikaanilta tänäkin vuonna, sillä todennäköisin ikkuna menee umpeen tämän kuun 24. päivä. Sitä myöhäisempänä ajankohtana hurrikaani on nimittäin iskenyt Texasiin vain kolmesti viimeisen 150 vuoden aikana.

Austin

Vähänkö oli vaikeuksia yrittää valikoida valokuvat meidän lomaraportin liitteeksi, kun joku fiksu otti taas ihan järjettömän määrän räpsyjä reissusta. Mutta minkäs teet, minä tykkään valokuvista… Ja Austinissa oli kiva kuvatakin, koska se on varsin kaunis kaupunki.
Ajeltiin tosiaan tutustumaan Texasin osavaltion pääkaupunkiin lauantaina. Meidän motelli oli sopivasti ihan kävelymatkan päässä keskustasta ja me aloitettiin seikkailu katsastamalla University of Texasin kaunis kampusalue. Tai osa siitä, koska kyseinen kampus on huomattavasti esimerkiksi Ricen kampusta suurempi, eikä me sentään ihan koko aluetta jaksettu lähteä kiertämään.

Näilläkin on paljon oravia kampuksella, ihan kuten Ricessakin.

Kampuksen alueella on myös muistomerkki Santa Rita #1. Yliopiston miljoonaomaisuuden takana olevan Santa Rita -öljylähteen alkuperäinen porausvälineistö siirrettiin kampukselle ja sen taustalta löytyvä tarina on aika huikea. Santa Rita sijaitsi nimittäin silloin suhteellisen köyhän yliopiston omistamilla mailla ja sitä pidettiin täysin epätoivoisena yrityksenä, josta juuri kukaan ei uskonut öljyä ikinä löytyvän. Kunnes sitten eräänä maanantaiaamuna vuonna 1923 se päätti ihan itsekseen räjähtää ja suihkutti öljyä yli 200 metrin säteelle. Nykyisin Santa Rita on ehtynyt, tuotettuaan öljyä runsain mitoin yli 60 vuoden ajan.

Santa Rita #1.

Kampuskierroksen jälkeen käveltiin vähän kaupungilla ja käytiin ihastelemassa Austinin läpi virtaavaa Colorado-jokea (joka siis ei ole se sama Colorado-joki joka virtaa Grand Canyonin pohjalla, sillä on vaan sama nimi). Tai ihan virallisestihan kyseessä on Lake Austin, joka on Colorado-joesta patojen avulla luotu järvi.

Melojia, soutajia ja polkuveneilijöitä näkyi aika paljon.

Joen ylittävä Congress Avenue -silta sattuu olemaan Pohjois-Amerikan suurimman lepakkokeskittymän koti. Sillan alla asustelee noin puolitoista miljoonaa lepakkoa, jotka lähtevät suurena joukkona ilta-aterian hakuun päivittäin auringonlaskun aikoihin. Näky on niin vaikuttava, että siitä on muodostunut yksi Austinin suosituimmista turistinähtävyyksistä. Mekin päätettiin jäädä rannalle hengailemaan ja odottamaan auringonlaskua lepakoiden toivossa.

Olisinko vähän äkkiä veden varassa jos yrittäisin meloa tuollaisen kanssa...

Ihmisiä kertyi sillan täydeltä odottamaan lepakoita, myös useat laivat järjestivät opastettuja lepakkobongauksia.

Lepakoita yritettiin houkutella esiin sohottamalla niitä punaisilla lampuilla.

Mikäs siinä oli istuskellessa, lämpimässä kesäillassa kauniin auringonlaskun äärellä. Lepakot eivät kuitenkaan olleet lauantaina erityisen innokkaalla päällä, ja vaikka niitä jonkin verran näkyikin, oli kokonaisuus silti aivan uskomaton pettymys. Netistä löytyy vaikka kuinka paljon hienoja videoita onnistuneemmista illoista, mutta sopivan etsiminen aiheutti niin paljon katkeruutta että luovutin. Etsikää itse, koska me ei kyllä livenä nähty mitään likimainkaan sellaista kuin mitä videot antavat ymmärtää. Onneksi pettymyksestä toivuttiin suhteellisen nopeasti älyttömän hyvän aterian ja parin margaritan voimin, ja sainpahan ainakin räpsittyä kivoja kuvia siinä odotellessa.
Sunnuntaina jatkettiin vielä kaupunkikierrosta ja ihailtiin mm. Austinin hienoja pilvenpiirtäjiä.
Osavaltion pääkaupungista löytyy myös Capitol, joka on parhaillaan osittain remontin alaisena. Siitä huolimatta aika hieno pytinki.
Capitoliin pääsee kuitenkin myös sisään, joten tartuimme tilaisuuteen varsin innokkaina.

Senaatin istuntosaliinkin pääsi kurkistelemaan.

Texasin osavaltion korkein oikeus pitää istuntonsa noiden ovien takana.

Edustajainhuoneen istuntosaliin oli pääsy kielletty remontin vuoksi.

Kaupunkikierroksen jälkeen ajelimme vielä Mount Bonnellille, joka on yksi Austinin korkeimmista kohdista (alle 240 metriä, että ei mikään kauhean huikea kuitenkaan, mutta pitää nähkääs suhteuttaa Texasin laakeuteen...) ja tarjoaa suhteellisen hienon näköalan niin kaupungin kuin Lake Austininkin yli.

Varsinaisia rantatontteja...

Maisemien ihastelun jälkeen olikin sitten aika ajella takaisin kotiin Houstoniin. Varsin hauska reissu, ehkäpä me käväisemme Austinissa vielä uudemmankin kerran. Listalla on tosin myös toinen retki San Antonioon ja esimerkiksi New Orleansissa olisi kiva käydä vielä kolmannenkin kerran, joten saas nähdä miten meidän käy.

Austinin downtownin hienoja rakennuksia.

Ihan parasta koko viikonlopussa oli ehkä se, että se jatkui vielä maanantaina Houstonissakin, kun täällä vietettiin Labor Dayta, joka siis on yleinen vapaapäivä. Ei nää kotihiiret kyllä mitään jännää tehnyt, justhan me oltiin kaksi päivää seikkailemassa...

Viikonloppuloma ja unien tulkintaa

Nää lähtee kohta viikonlopuksi Austiniin, ihan vaan siksi kun ei olla vielä koskaan käyty. Sit nää aikoo olla myös ihan tosi huonoja vanhempia ja jättää hyvin epätyypillisesti vauvan kotiin, mutta onneksi puhelin mahdollistaa esimerkiksi pikaterveisten lähettämisen, jos tulee sellainen olo.

Hauskaa viikonloppua muillekin!

(Ville on muuten hyvin huolissaan sen alitajunnasta, koska viime yönä kuulemma oikein hyvä ja kiva uni muuttui aivan yhtäkkiä ihan tyhmäksi ja ahdistavaksi. Me oltiin siinä unessa patikoimassa jossain lumisella vuorella ja oli oikein hauskaa, kun Ville kehotti mua ottamaan valokuvaa jostain erityisen hienosta maisemasta. Minun siinä tähtäillessä mies onnistui astumaan jotenkin väärään paikkaan ja sai aikaan lumivyöryn, joka hautasi minut alleen. Se kyllä väitti että siinä kohtaa tuli se ahdistunut olo, mutta voisko joku unista jotain tietävä kertoa että pitäiskö mun nyt olla jotenkin huolissani? Eikö Villen alitajunta tykkää musta enää..?!?)

Kävi vieraita

Olin tuossa tovi sitten matkalla makuuhuoneesta olohuoneeseen kun katsoin että ihan järkyttävän kokoinen ötökkä kipitti jalkani edestä lattian poikki vierashuoneeseen. Siinä sitten kiljuin Villeä apuun sen verran neitimäisesti että vieläkin hävettää, mutta minä nyt en vaan tykkää ötököistä. Varsinkaan sellaisista monen sentin mittaisista, yök. Onneksi ehdin tajuamaan että kyseinen yksilö oli aivan liian kapoinen torakaksi, koska muuten kiljaisu olisi ollut varmasti huomattavasti voimakkaampi ja korkeampi.

Ritarillisen mieheni saavuttua paikalle pelastamaan tilannetta, huomasimme ettei kyse ollutkaan ällöttävästä ötökästä vaan pienestä suloisesta gekosta. Raukka oli varmaan ihan tosi peloissaan, sen verran lamaantuneena se kyhjötti seinän vieressä. Tai sit se vaan poseerasi, koska hyvin pian kuvan nappaamisen jälkeen se säntäsi vaatehuoneeseen ja piiloutui matkalaukun alle... Lopulta saimme kuitenkin kaverin kiinni, ja klassisen ”lasi ja pahvialusta” –tempun avulla kiikutimme sen toivottavasti mukavaan kohtaan ulkosalle.
Sitä me ei oikein tiedetä mistä tämä pikkuinen tyyppi oli meille päätynyt, mutta ehkäpä samasta paikasta kuin Villen reppuun aikaisemmin eksynyt yksilö, joka kuulemma oli vähän isompi ja tummempi. Ja jonka me aikaisemmin oletettiin ilmestyneen reppuun työpaikalla, mutta nyt ei olla enää varmoja. Toivottavasti tämä söpöliini kuitenkin ilmaantui ihan vasta hiljattain jostain ulkoa, koska olis kurja ajatella että se olisi asunut täällä meillä. Ei siksi että ajatus olisi ällöttävä, koska minähän mietin heti että voitaisko me pitää se, vaan siksi että tuntuu pahalta ajatella että nyt se pieni rassukka luulisi saaneensa häädön.

Sprinkleriepisodi

Myöhäisestä ajankohdasta ja väsymyksestä johtuen unohdin tyystin eilen illalla sen viimeisen vastoinkäymisen, jonka kohtasimme kun kävelimme pelin jälkeen stadionilta kohti kotia. Odotimme nimittäin yhdessä isossa risteyksessä valon vaihtumista vihreäksi, kun havahduimme siihen tosiseikkaan että viereisen pihan hivenen jännästi kohdennettu sprinkleri on juuri uhkaavasti kääntymässä suoraan kohti risteystä ja siten myös meitä.

Vilkuiltuamme hetken hermostuneesti liikennevaloa ja tajuttuamme ettei se ole vielä hetkeen vaihtumassa, yritin reiluna kaverina piiloutua Villen selän taakse roiskeita pakoon. Tuo ruoja oli kuitenkin sitä mieltä että ritarillisuus on ollutta ja mennyttä, joten ihan omillamme jouduimme molemmat hyppelemään suihkun alta pois. Se sujuikin suht pienillä vaurioilla ja olimme oikein tyytyväisiä suoritukseemme, kun vähän turhan myöhään tajusimme että se pirun sprinkleri kääntyi takaisinpäin välittömästi meidät ohitettuaan...

Mitäpä siinä sitten, onneksi sattui kotimatkalla kun ei se pieni suihku niin lämpimässä illassa haitannut, lähinnä vaan nauratti. Kuten myös nauratti sekin, miten paljon onnistuttiin samalla huvittamaan valoissa odotelleita autoilijoita.

Vastoinkäymispäivä

Silläkin uhalla että blogin nimeksi voisi kohta vaihtaa pysyvästi Idiootin tunnustuksia, arvatkaa miten ärsyttävää on olla jatkuvasti tunari? Keittelin sitten itselleni tänään päivällä kahvit lounaan syötyäni. Kaadettuani kahvin kuppiin ja lisättyäni sokerin havahduin maidon eiliseen loppumiseen vasta siinä vaiheessa, kun tuijottelin jääkaapin täysin maidotonta alahyllyä hämmennyksen vallassa. (Joo, kahvi on ihan tosi hyvää, niin kauan kun sen maun voi hyvin peittää sokerilla ja maidolla...) Onneksi tuo meidän asuntokompleksin pieni kulmapuoti on nykyään päivittäin auki, joten kiidin sitten pihan poikki hakemaan pelastusta tilanteeseen. Sit jos olisikin pitänyt lähteä ihan auton kanssa lähikauppaan, olis voinut kahvi joko a) jäädä kokonaan juomatta, tai b) vaihtua hyvin äkkiä samalla vaivalla johonkin Starbucksin erikoisihanuuteen, jolloin todennäköisesti olisin unohtanut myös ostaa maitoa.

Houston Texans vastaan Tampa Bay Buccaneers, pelin teemana Spirit of Service, eli samalla kunnioitettiin vähän niin poliiseja kuin palomiehiäkin.

Illalla oli kaikista niistä Texansien peleistä joihin meillä kausikorttilaisina on liput se kaikista mielenkiinnottomin, nimittäin viimeinen preseason-peli Tampa Bayta vastaan. Ei-niin-mielenkiintoiseksi pelin teki se, että perinteisesti avauskokoonpanon kaverit eivät viimeisessä pelissä ennen varsinaista kautta käy kentällä edes kääntymässä, jotta vältyttäisiin mahdollisilta viime hetken loukkaantumisilta. Peliin siis lähdettiin c- ja d-miehistöillä, joilla oli viimeinen tilaisuus näyttää johtoportaalle ansaitsevansa myös kauden aikana paikkansa auringossa. Tai sit tyriä täysin ja aiheuttaa mulle vakavia turhaumia jatkuvilla käsittämättömillä mokillaan.

Missä kaikki on? Onneksi katsomot sentään täyttyivät tästä jonkin verran pelin alkaessa, mutta stadion ei kyllä ollut lähestulkoonkaan täynnä tänään.

Pelin alku etenkin oli aivan surkea, ja vaikka loppuvaiheissa pojat pääsikin edes pikkuisen hommaan mukaan, turpiin tuli silti niin että korvissa soi. Epätoivoon en kuitenkaan aio vaipua, sillä kuten sanottu kentällä pelasivat c- ja d-miehistöt, joiden suoritukset eivät kerro yhtään mitään siitä miten meidän a- ja b-pojat pelaa kauden aikana. Siitä ne sen sijaan kertoivat hyvin karusti, kuinka meidän c- ja d-miehistöt on tunarimpia kuin Tampa Bayn c- ja d-miehistöt...

Puoliajalla vähän junnufutista. Noilla nuoremmilla on kyllä ajoittain aika jänniä kuvioita, NFL-matseissa näkee harvoin vastaavaa, hmm, luovuutta...

Varsinainen kausi alkaa ensi viikon sunnuntaina, ja heti kärkeen saadaankin ihan tosi tiukka vastustaja, nimittäin Peyton Manning ja Indianapolis Colts, jotka viime kaudella ylsivät aina Super Bowliin asti. Siinäpä olisi meidän pojilla hyvä sauma aloittaa uusi kausi ryminällä ja näyttää, että tänä vuonna me voidaan oikeasti yltää vaikka mihin. Toivotaan siis parasta, meidät löytää ainakin silloin ihan varppina stadionilta, meidän ikiomilta paikoilta.

Bling bling

Vastusteltuani aktiivisesti ja onnistuneesti trendi-ilmiö Nominationia jo pitkään, päätti siskokulta että nyt saa riittää, kyllä mullekin pitää sellainen hankkia. Niinpä valmistujaisjuhlissa kesäkuussa paketista paljastui ihan ikioma Nomination, siinä isommassa koossa. Selvä se sitten, tuumasin, ja päätin että kyllähän sitä sitten käyttää pitää kun kerran sellaisen on lahjaksi saanut. Päätin myös, että laitetaan homma kunnolla alkuun ja kävin yhdestä lahjakuoresta löytyneiden setelien kanssa Stockalla valitsemassa kaksi kuvapalasta uuteen koruuni. Ja silloin se aukeni mulle, näiden viehätys. Eihän ne niillä tyhjillä palasilla juuri minkään näköisiä ole, mutta kas kuinka hauskaa olikaan pohtia että millaisen siitä juuri omasta helystä voikaan tehdä, millaisia paloja siihen olisi hauskinta laittaa ja minkälaisia ihan omia merkityksiä koruun yhdistyy kunhan omien palasten määrä kasvaa.
Täältä Houstonista löytyy kaksi virallista Nomination-jälleenmyyjää, jotka on ollut tarkoitus tarkastaa jo pitkään, siitä asti oikeastaan kun tultiin Suomesta takaisin. Tänään sitten vihdoin suunnistettiin sitä lähempänä sijaitsevaa kohti kun olin hakenut Villen töistä. Paikka löytyi helposti ja myyjäkin oli oikein mukava, mutta valitettavasti heillä ei ole valikoimissa lainkaan sen isomman korun paloja, ainoastaan Classic-kokoisia. Tilausten vaadittu minimimäärä on kuulemma niin suuri, ettei isojen palojen menekki yksinkertaisesti riitä. Tylsää. Kotona sitten päätin että toisen mahdollisesti turhan reissun sijaan soitan sinne hieman kauempana sijaitsevaan liikkeeseen ja tiedustelen asiaa etukäteen, enkä yllättynyt juurikaan kun vastaus oli sama. He tosin sanoivat että isoja paloja pystyisi mahdollisesti tilaamaan pyynnöstä, joten pitänee käydä jossain vaiheessa utelemassa lisää.
Laitetaan nyt vielä kuva palapelistä joka me saatiin tänään valmiiksi, koska kaikkia varmasti kiinnostaa ihan hillittömästi. Mutta oli kyllä sen verran kinkkinen ettei malta olla esittelemättäkään...
Mutta tosiaan, jos joku kokee suunnatonta halua ostaa vähän ylimääräisiä isoja Nomination-palasia niin mä voin kyllä ihan mielelläni luetella muutamia mun toivelistalta. Johon ei muuten sit kuulu niitä värillisiä... ;)