Iso silmä

Kun eilen kyselin Villeltä että mitäs mies toivoisi että tänään synttärien kunniaksi puuhattaisiin, oli vastaus suunnilleen seuraava: parasta synttäriluksusta on se, jos ei tarvii koko päivänä kertaakaan kunnolla pukeutua, vaan saa vaan loikoilla kotivaatteissa. Asia selvä, kotipäivä, mikäs sen mukavampaa kun sunnuntaisin telkkarista tulee kuitenkin monta peliä futista (Texansit pelaa vasta huomenna), ja kaapista löytyy niin herkullista ruokaa kuin sopivasti pullo viiniäkin.

Koska vähintään kerran päivässä on kiva kuitenkin hengitellä myös raikasta ulkoilmaa, päätimme lähteä illemmalla pienelle iltakävelylle, ihastelemaan sekä ihmisten Halloween-koristeita että karkkikierroksella olevien lasten upeita asuja. Molempia nähtiin paljon ja kävelystä jäikin varsin hyvä mieli, kun näki paljon ihmisiä joilla selvästi oli kovasti hauskaa. Illan paras rekvisiitta pääsi videopätkälle, suhteellisen pimeällä kadulla tämä näky kyllä pysäytti aika tehokkaasti.

Kun päästiin takaisin kotiin, harrastettiin vähän viherpeukalointia. Koska aikanaan istutetut Joshua-puun siemenet eivät koskaan itäneet ja niiden ruukku oli ihan ylimääräisenä tyhjillään, päätti Ville jakaa osan meidän Saguaro-vauvoista siihen tarjotakseen kaikille vähän lisää elintilaa. Sitä en yhtään tiedä mitä tästä seuraa, vai seuraako yhtikäs mitään. Tuntuu nimittäin siltä ettei nuo ole kasvaneet pitkään aikaan tippaakaan, vaan junnaavat samassa mitassa viikosta toiseen. Se on tosin pienesti hupaisaa että parin isomman päässä näkyy tuollaisia hentoisia minipiikkejä, kaverit yrittää selvästi olla vähän niin kuin oikeatkin kaktukset.
Grand Canyonilta tarttui mukaan uudet Joshua-puun siemenet, koska me ollaan sinnikkäitä ihmisiä eikä suostuta luovuttamaan yhden epäonnistumisen jälkeen. Tässä uudet ehdokkaat, jotka pääsivät siis tänään purkkiin.
Toivottakaa kasvuonnea, jos näistä vaikka vihdoin itäisi jotakin.

Halloween-synttärit

Hyvää synttäriä Ville!!

Aamulla tyynylle ilmestyi jälleen mystisesti iso pino paketteja, joiden avaamisella oli kiva aloittaa päivä.
Paketeista paljastui mm. 2000-palainen palapeli Las Vegasin Stripistä iltavalaistuksessa, toinen osa viime vuonna saadulle Elric-kirjalle ja New Yorkia käsittelevä opaskirja.
Marketan ja Sepon lähettämän ja jo jokin aika sitten saapuneen paketin sai vihdoinkin avata tänään ja sieltä kuoriutui pieni Aalto-juttu. Meidän jalkapallohurahtaneisuus taitaa olla päässyt aika pitkälle kun Ville totesi että tuohan on oikeastaan vähän Texansien logon muotoinen.
Eilen tuli postissa myös Ollin ja Riittan lähettämä lahjus, eli lahjakortti yhteen paikalliseen pihviravintolaan. Ei olla aikaisemmin kyseisessä paikassa käytykään, joten kiva päästä kokeilemaan jotain uutta. Lahjakortin summa oli melkoisen avokätinen ja sai vähän epäilemään että onkohan se meille ihan liian hieno ravintola, mutta pikainen nettisivujen vilkaisu vähän huojensi. Kyllä me siis taidetaan pärjätä ilman suurempia ongelmia ja se avokätinen summa mahdollistaa useamman kuin yhden visiitin (etenkin kun lahjakortin mukana tuli vielä ylimääräisenä ravintolan lähettämä pienempi bonuslahjakortti rajoitetulla voimassaoloajalla).
Lahjojen avaamisen jälkeen oli aika nauttia synttäriaamiaista, joka kyllä rehellisyyden nimissä lähenteli brunssia kun meillä on vapaapäivinä tapana nukkua aika pitkään... Mutta oli se sitten nimeltään mikä hyvänsä, päivän ensimmäinen ateria päättyi synttärikakkuun, jollaiseksi Ville valitsi tänä vuonna tiramisukakun.
Oli muuten ihan tosi hyvää, ja ihan parasta on se että sitä saa syödä monta kertaa! Juhlatunnelmaa lisäsivät omalta osaltaan eilen ostetut kauniit synttärikukat, vaikka meillähän on kukkia epäsäännöllisen säännöllisesti arkenakin. Nämä kyseiset rehut ostettiin kuitenkin ihan nimenomaan Villeä varten.
Koska tänään on Villen synttärien lisäksi myös Halloween, meillä tarjoillaan jälkkäriksi synttärikakun lisäksi myös erikoiskeksejä. Oreo-kekseistä on nimittäin tehty ajankohdan kunniaksi Halloween-painos, jossa normaalisti valkoinen täyte onkin oranssi (maku on kuitenkin sama) ja keksien toisella puolella on teemaan sopiva kuvitus (löytyy niin kurpitsaa, lepakoita kuin kummituksiakin).

Joten eri hauskaa Halloweenia kans!

Lomaraportti: Galveston

Valokuvaaminen on kivaa, valokuvien järjestäminen albumeihin on kivaa, ja valokuvien katseleminen myöhemmin on kivaa. Usean sadan lomakuvan läpikäyminen, karsiminen ja pienentäminen blogia varten sen sijaan ei ole erityisen kivaa. Tai no, on se vähän, mutta se on myös ihan tosi aikaa vievää, joten jo ihan vaan sen takia lomaraportit tulee tälleen osissa. Ja sit myös siitä syystä, että jos yrittäisin saada kaiken ulos kerralla sen tekeminen kestäisi ikuisuuden, eikä kukaan jaksaisi lukea...

Aluksi oli tarkoitus mennä vähän aikajärjestyksessä, mutta sehän olisi ihan liian selkeää ja tylsää, joten vaihdoin järjestyksen epämääräiseksi ja sattumanvaraiseksi. Lähinnä siksi, että näin saan itse valita mitä kuvia jaksan milloinkin käydä läpi. Tänään esimerkiksi halusin päästä viikonlopun kunniaksi vähän helpommalla (asiaan ei mitenkään liity se että olin tänään myös ihan älyttömän hyvissä ajoin shoppailemassa Villelle huomiseksi synttärilahjoja...), joten otetaan käsittelyyn vähäiset kuvat Galvestonista, jossa siis olimme viime sunnuntaina.

Emppu haaveili etukäteen tuulisesta päivästä jotta aallot olisivat meressä mahdollisimman hurjia. Pojalla tuntuu olevan jokseenkin maaginen kyky saada haaveensa toteutumaan, joten ei ollut erityisen yllättävää että aaltoja totisesti riitti. Lämpimän päivän innoittamana niistä nautiskeli meidän lisäksi moni muukin, kuten nyt vaikkapa tämä heppu, jonka mielestä surffilauta ei kulje riittävän lujaa omin voimin.
Koska onnistuin itse jälleen olemaan vähän kipeänä juuri kun meillä oli vieraita, siirryin suhteellisen nopeasti aalloista rannalle nauttimaan lämmöstä ja auringosta. Siinä lähes torkkuessani havahduin kuitenkin siihen, että silmäkulmassa näkyi vähän liikettä ja joku heitteli tasaisin väliajoin pyyhkeelleni hiekkaa. Huomaamattoman tarkkailu- ja varjostusoperaation jälkeen syyllinen löytyi nopeasti, ihan vieressä majaili nimittäin pikkuruinen hiekkarapu (tai mikä tällaisen nimi nyt onkaan...) joka ahkerasti kaivoi koloaan. Hupaisa kaveri ja tosi vikkelä, ei muuten onnistunut ihan ekalla yrityksellä kuvan ottaminen.
Pistetään vielä sama videomuodossa. Vaikka Villen mielestä tämä kuulemma näyttää ihan siltä kuin se olisi se rapu joka hyppää kameran kimppuun niin ei se ollut, vaan sitä lentävää hiekkaa. Rapu vaan karkaa takaisin koloon heti hiekat heitettyään ja siksi katoaa kuvasta.

Villen eilen mainitsema uhrilahja oli muuten miehen aurinkolasit, jotka joutuivat aallon ryöstämiksi ja katosivat johonkin päin Meksikonlahtea. Meillä onkin jo pitkään ollut tarkoitus mennä valikoimaan molemmillekin uudet lasit uusilla voimakkuuksilla, mutta tyypilliseen tapaamme ei olla oikein saatu aikaiseksi, joten ilmeisesti Ville halusi vaan varmistaa että saadaan homma vihdoinkin etenemään vähän reippaammin. Että pitäis vissiin sit ihan oikeasti lähitulevaisuudessa perehtyä asiaan.
Tässä vielä Iitun hiekkaan taiteilema isopäinen (vai onko se sittenkin pienivartaloinen?) possu. Se että sen alla lukee Possu ei johdu siitä etteikö kuva olisi jo itsessään oikein tunnistettava, vaan siitä että Iitu tuumi sen olevan erinomaisen hyvä keino opettaa paikallisille mitä possu on suomeksi.

Hyvät uutiset ensin

Tässä pieni väliraportti vaihteeksi tältä suunnalta, kun Andy pähkii vielä useamman sadan lomakuvan kimpussa. Kaikki niistä ei varmaan tule blogiin, mutta ehkä jokunen kuitenkin:)

Kiitos vieraille kerrassaan loistavista parista viikosta! Automatka Grand Canyonille ei olisi voinut paremmin mennä, eikä pieni uhrilahja meren jumalillekaan haitannut kun pääsi valtameren aaltoihin polskimaan. Shoppailukierroksen alkaessa olinkin jo sopivasti takaisin töissä ja sain sitten iltaisin vain nautiskella muotinäytöksistä.

Vieraiden jo tehdessä lähtöään, minä sompasin ees-taas yhden apurahahakemuksen kanssa. Olin jo kertaalleen aikonut jättää koko haun väliin, kun taustajoukkojen kannustaessa lopulta päätin kuitenkin osallistua rumbaan. Kaksi viimepäivää olenkin pakertanut sitten hakemuksen kimpussa käytännössä kellon ympäri. Hakuaika umpeutui tänä aamuna vartin yli kahdeksan ja silmät ristissä kävin kovaa taistoa kelloa vastaan täyttäessäni vielä viimeisiä nettikaavakkeita. Kellon ollessa jo yli kahdeksan sain virheilmoituksen, että viimeisessä tekstikentässä minulla oli 45 kirjainta liikaa, eikä hakemus siksi täytä vaatimuksia. Ylimääräisiä sanoja poistaessa ja sormen käytännössä jo lähestyessä "lähetä"-nappulaa nettisivut lakkasivatkin yhtäkkiä toimimasta aikarajan mennessä umpeen. Hakemus tyssäsi siihen ja minä painuin kiukkua puhisten nukkumaan. Taisin olla liian väsynyt, kun en jaksanut edes oikein Andylle kunnolla marista ja marttyroida. Se ihmettelikin kuinka voin olla niin rauhallinen, ettei tietokone edes lentänyt ulos ikkunasta. Uskokaa pois vaan, että kyllä otti päähän kun meni kahden yön työ hukkaan.

Täällä jälleen!

Yllätin vähän itsenikin kun päädyin pitämään pitkän blogiloman vieraiden täällä ollessa, mutta nytpä on sitten senkin edestä kerrottavaa. Yritän saada lomaraportteja väsäiltyä vähitellen, mutta aloitetaan nyt tekstillä jonka Iitu kirjoitti blogia varten, kuten meidän vierailla on ennenkin ollut tapana (tai osalla on, jotkut ei vaan saa aikaiseksi...).

Kiitos Tarja ja Ville!

Oli taas kiva tulla tänne Houstoniin ja varsinkin kun meille oli luvattu ikimuistoinen matka. Ja sitähän se olikin! Kun tultiin lentokentälle Tarja ja Ville oli meitä vastassa. Vaihdettiin kuulumiset ja halattiin ja lähdettiin hakemaan autoa. Meidän vuokra-auto oli ihana! Sellainen Chevrolet Suburban… Sen kanssa ajettiin tänne Tarjan ja Villen asuntoon. Seuraava päivä oli kiva! Minä, äiti ja Emppu mentiin katsomaan Tarjan ja Villen kanssa Texansien peliä! Mummo ja vaari katselivat peliä telkkarista. Vaikka pelin loppu menikin vähän jännäksi, niin Texansit voitti. Tietenkin! Pelissä oli mahtava tunnelma ja vaikka äiti yritti olla niin ettei muka kiinnosta..... Kyllä sekin lopulta pääsi mukaan. ...Vaikka ei mitään pelistä ymmärtänytkään.

Seuraavana päivänä oli edessä alkava automatka meidän vuokra-autolla. Matkasimme kaksi päivää (tietysti välillä yöt nukuttiin motelleissa) ja kolmantena päivänä saavuimme Grand Canyonille. Siellä oli upeaa! Koko maisema oli aivan mahtava! Se oli käsittämättömän suuri. Kun käveltiin sinne alaspäin pitkin Canyonia sai vähän edes perspektiiviä sen koosta. Mutta hyvin vähän. Ei sitä kokoa voi edes tajuta. Se oli mahtava reissu. Tulimme kaksi päivää myös takaisin. Olihan matkallakin ihmeitä nähtävänä. Pysähdyimme menomatkalla meteoriitti kraaterille. Se oli iso kuoppa keskellä ei mitään. Kuopan pohjalle oli laitettu ihmisen kokoinen pahvinen astronautti. Sitä sai katsottua paljaallakin silmällä mutta sen näki paremmin kaukoputkella. Siitä tajusi, kuinka syvä kuoppa on. No äidille oli jo huippu nähtävyys, kun ajettiin Route 66. No onkohan sukuvikaa äidillä ja tyttärellä? Itse innostuin Los Angelesin kyltistä niin, että siitä piti ottaa kuva... No tulomatkalla pysähdyimme Saguaro puistoon. Arizona on kai ainoa paikka, jossa niitä kaktuksia kasvaa. Siellä oli kivaa ja aikas upeaa. Reissu oli siis kokonaisuudessaan tosi tosi upea! Hienoa ja hauskaa oli! Kiitos Tarja ja Ville!

Kun päästiin taas tänne ”kotiin”, oli kivaa vaan olla. Ennen kuin alkoi armoton shoppailu-urakka. Sunnuntaina vielä Galvestoniin uimaan, koska Ville joutui töihin meidän vierailun toisella viikolla. No maanantaina sitten shoppailtiin. Tiistaina käytiin Nasassa ja oli tosi kivaa! Keskiviikkona taas shopiti shopiti... Viimeisenä iltana Tarja ja Ville vei meidät mini huvipuistoon. Siellä oli tosi kivaa! Tänään torstaina lähdetään valitettavasti kohti kotia. Ikävä tulee tänne Houstoniin ja Tarjaa ja Villeä! En mä ainakaan haluis lähteä. Varmaan tulen vielä uudestaan tänne! Vaikka Tarja ja Ville ei asuisi täällä, tulen sitten joskus vaikka lomalle. Mutta taas Tarja ja Ville järjesti meille ikimuistoisen loman! Ei tätäkään reissua ihan heti unohda! Mutta kuten sanoin ikävä tulee Tarjaa ja Villeä sekä ihanaa Amerikkaa, varsinkin Houstonia!

Teitä, Tarja ja Ville, tulee ikävä!
Sydämellä Iitu


Kiitos itsellesi muru, jouluna nähdään taas!

Pikamoi

Vieraat pääsivät turvallisesti perille lauantaina ja meillä on siitä asti ollut ohjelmaa ja hurlumheitä. Kuten nyt vaikkapa eilinen jalkapallomatsi (Texansit voitti 35-31!!). Parempaa raporttia seuraa paremmalla ajalla, tosin sitä en osaa sanoa koska sellaista järjestyisi. Heti aamiaisen jälkeen me nimittäin suuntaamme tien päälle reissuun ja luvassa on pitkiä päiviä. Mutta eiköhän me aina välillä ehditä jotain huikkailemaan.

Taistelukenttä Maa

Vaikka huomenna (tai oikeastaan tänään, kun kello on lipsahtanut jo yli puolenyön) saapuvia vieraita odotetaankin jo innolla, päätettiin tänään ottaa ilo irti viimeisestä kahdenkeskisestä illasta pariin viikkoon. Miten surullista on se, että me päätettiin käyttää tämä laatuaika yhden punaviinipullollisen tuhoamiseen (tää ei vielä ollut se surullinen osuus) ja Battlefield Earthin katsomiseen..? Mutkun se tuli puheeksi jostain syystä jota en enää muista jokin aika sitten, ja kävi ilmi ettei Ville ole ikinä nähnyt sitä. Noh, nyt on. Saan ehkä anteeksi joskus ensi kevääseen mennessä...
Kuva lainattu täältä.

Infernaalista ruokaa

Yhdellä Villen työkavereista oli tänään syntymäpäivä, joten mentiin iltasella porukalla ulos syömään juhlan kunniaksi. Ravintola oli meille ihan uusi tuttavuus, oikein kivan oloinen itämainen paikka, jonka listalta valikoin annoksekseni Infernaalisen curry-kanan (joo-o, se oli oikeasti sen annoksen nimi). Varsin suosittu ruoka oli usean muunkin henkilön valinta ja joku sitten kysyi kaikilta samaa tilanneelta että minkä tasoisena te ne otitte? Jaa mikä taso, mitä häh? No kun annoksensa mausteisuuden saa valita ykkösen tai kolmosen väliltä, minulle selitettiin. Jännää, ei ne vaan multa sellaista kysyneet kun tilasin, mikäköhän sieltä tulee jos ei sitä erikseen kerro?

Tulee muuten se tulisin.

Meitä istui lopulta saman annoksen äärellä rivissä kolme henkeä, joista jokaisella oli edessään eri asteen mausteet. Sen erotti tosi hauskasti ihan paljaalla silmälläkin jo kastikkeen väristä, mikä johtikin siihen että ravintolassa ennenkin vierailleet riemuissaan totesivat heti lautaseni nähdessään että juu, mausteisin versio on. Kiitos paljon ennakkovaroituksesta, onneksi mä kyllä ihan pidän tulisesta ruoasta, eikä tämän tulisuus yltänyt sille pahamaineiselle kivuliaalle tasolle. Ylähuuli tosin hikoili ihan kiitettävästi kun annokseni vetelin napaan, mutta sehän ei varsinaisesti haittaa mitään.

Katsastusjuttu

Meidän lähellä on pieni autokorjaamo, jossa voi huoltotoimien lisäksi käydä pesettämässä autonsa. Eikä missään läpiajoautomaatissa, vaan lupaavat ihan käsin pestä, hurjaan kymmenen dollarin hintaan. Tästä tarjouksesta tiedän, koska heillä on usein joku kaveri tien varressa heiluttamassa mainoskylttiä. Ja hirmu usein heiluttelu kiihtyy juuri minun ajaessa ohi, jonka luonnollisestikin oletan johtuvan siitä että olen vain niin kertakaikkisen vetovoimainen tyyppi, että se välittyy ratin takaakin vastustamattomana. Ville aina välillä yrittää väittää, että se ehkä johtuisi todennäköisemmin siitä, että meidän auto on hyvin likainen, ja kaverit olettaa että sen pesemisestä voisi saada jo aika hyvän tipin, mutta mä kyllä uskon omaan teoriaani enemmän.

Mutta onhan meidän auto toki pesunkin tarpeessa, en minä sitä käy kieltämään. Ollaankin siis monesti puhuttu että kymmenen taalaa ei todellakaan ole iso raha, etenkin kun tosiaan pesevät käsin, joten voisihan siellä joskus piipahtaa. Vaan sit se aina jotenkin jää, kun ei koskaan tunnu olevan sopivaa hetkeä kun ajetaan ohi, eikä erikseen tule lähdettyä. Laiskuuttahan tämä, jonka mahdollistaa se ettei säihkyvän puhdas auto ole kummallekaan meistä siellä tärkeysjärjestyksen kärkipäässä. Mutta onhan se nyt aina kiva kun auto on pesty, eli pitäisi selkeästi ryhdistäytyä.

Havahduttiin jokin aika sitten siihen, että meidän auto kaipaa pesun lisäksi myös katsastusta, joka pitää suorittaa lokakuun loppuun mennessä. Ja koska meille on viikonloppuna tulossa vieraita pariksi viikoksi, on homma parasta hoitaa alta pois hyvissä ajoin. Selvittelin siis eilen netistä, että mitä tämä paikallinen katsastus pitää sisällään ja missä sen voisi hoitaa, ja löysinkin muutaman potentiaalisen paikan. Sitten iltapäivällä kun hain Villeä töistä, älysin että siinä pienessä korjaamossa joka niitä pesujakin mainostaa, tehdään myös katsastuksia. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, voisko enää paremmin käydä?

Tänään sitten katsastin internetin suosiollisella avustuksella että mitäs siitä lafkasta oikein ollaan mieltä ja asiakasarvioinnit olivat erittäin suosiollisia. Sit löysin vielä juurikin siihen liikkeeseen alennuskupongin jolla noin 40 dollarin katsastusmaksusta sai kympin verran hintaa pois, niin se oli sit aika selvä peli. Villen työpäivän päätteeksi ajettiin siis paikalle ja ilmoitettiin että oltais katsastusta vailla. Tiedustelin myös siitä pesusta, mutta siinä tulikin päivän ainoa takaisku, kun kuulin että niitä tehdään vain iltapäivä kolmeen asti, kun kyseessä eivät ole varsinaisesti sen korjaamon ihmiset, vaan eri tyypit jotka vaan käyttävät niitä samoja tiloja. Eipä siinä sitten mitään, ehkä mä yritän saada aikaiseksi käydä siellä joku päivä ihan varta vasten pesuasioissa.

Mutta ei sitä paikkaa turhaan kehuttu. Palvelu oli erinomaista, henkilökunta ystävällistä ja hauskaa, ja homma hoitui reilusti alle puolessa tunnissa. Jos siis vastaisuudessa tulee jotain autoasiaa jota meidän ilmaiset merkkihuollot eivät kata, taidanpa tietää mihin suuntaan. Katsastusasioita ei kyllä tarvii täällä enää hoidella, kun seuraavan vuosikatsastuksen aikaan auton pitäisi olla jo Suomessa, jossa se joutuukin sitten todennäköisesti ihan erityiseen syyniin.

Voi pyhä nenälävistys

Täällä on hyvin tavallista että koulut rajoittavat eri tavoin oppilaidensa ulkomuotoa. Rajoitusten kirjoon mahtuu niin koulupukukäytäntöä kuin liian paljastavan pukeutumisen kieltäminen. Monesti myös kasvoissa olevat lävistykset tai ”luonnottoman” väriseksi värjätyt hiukset ovat kiellettyjä, kuten myös jengitunnusten tai -värien käyttö. Sääntöjä rikkova oppilas erotetaan yleensä määräaikaisesti koulusta, kuten kävi viime vuoden puolella yhdelle houstonilaiselle pojalle jonka sänkitukkaan oli ajeltu korisjoukkue Rocketsin logo. Käytännöistä voi olla montaa mieltä, mutta ainahan voi laittaa jälkikasvunsa johonkin toiseen kouluun jos säännöt eivät kelpaa.

Täällä on voimissaan myös varsin kannatettava ajatus uskonnonvapaudesta, joka tarkoittaa sitä että esimerkiksi uskonnollisista syistä käytettävät asusteet eivät voi koskaan kuulua koulujen rajoitusten piiriin. Ja tästä päästäänkin eilisessä lehdessä huomiomme kiinnittäneeseen juttuun 14-vuotiaasta tytöstä, joka erotettiin kasvolävistykset kieltävästä koulusta nenälävistyksensä vuoksi. Kyseinen neitokainen nimittäin kuuluu yhdessä äitinsä kanssa pieneen uskonnolliseen yhteisöön, jonka nimi on Church of Body Modification, elikäs vartalon muokkaamisen kirkko. Kyseiseen kirkkoon kuuluvat kokevat, että heille tatuoinnit, lävistykset ja muut vastaavat muokkaukset ovat hengellistä toimintaa ja vahvistavat heidän uskoaan. Niinpä siis tämän koulusta erotetun tytön nenälävistyskin on oikeasti uskonnollinen, joten erottaminen oli vastoin hänen perustuslain takaamia oikeuksiaan toteuttaa uskontoaan.

Että sellasta. Mua kiinnostais ihan hirmuisesti tietää että kuinka moni lävistyksestä tai tatskasta haaveillut oppilas täyttää tälläkin hetkellä kyseisen kirkon jäsenhakemusta ihan innoissaan löytämästään porsaanreiästä iloiten. Ja sit mua kiinnostaa kanssa että miten käy siinä oikeudenkäynnissä jossa asiaa käsitellään, koska luonnollisestihan se koulu on nyt haastettu oikeuteen. Kaikenlaista jännää siis.

Kerrottakoon vielä, että hupaisasta aiheesta huolimatta mulla oli ihan suunnattomia vaikeuksia saada tämä tarina tekstimuotoon. Selailin sitten vanhoja, viimevuotisia blogijuttuja inspiraation perässä ja tajusin, että meillä on nykyään ihan surkeat jutut. Jostain syystä nykyisin tulee kirjoitettua paljon harvemmin, lyhyemmin ja tylsemmin, enkä oikein tiedä miksi. Avauduin sitten Villellekin aiheesta ja sanoin että mähän olin kai joskus ihan hauska ja hyvä. Tähän kannustava aviopuolisoni totesi rakastavasti että niin, nykyään sä oot ihan tylsä ja huono. Niin kai sitten.

Koska en itse osaa siis olla hauska, ja olisi silti kiva hauskuuttaa, pitää varastaa materiaali muualta. Siispä lisään vielä täysin mihinkään liittymättömästi jalkapalloaiheisen videon, jolle olen tänään nauranut niin paljon, ja useampaan otteeseen, että meinasin tukehtua omaan huvittuneisuuteeni. Hippunen taustatietoa lienee paikallaan. Video on viime lauantain yliopistojalkapallo-ottelusta jossa vastakkain pelasivat kaksi texasilaista joukkuetta, eli Baylor (valkoisissa) ja Texas Tech (punaisissa).

Ja otetaas sit vielä ensin vähän sääntöjä. Eli Texas Tech yrittää kikkakolmosta, siis lyhyttä onside-potkua, jonka toivotaan johtavan siihen että potkaiseva joukkue saisi pallon heti takaisin itselleen, mutta ketuilleenhan se menee. Koska pallo etenee vain kahdeksan jaardia vähintään vaadittavan kymmenen sijaan on se edelleen pelattavissa, mutta tätä Texas Techin pelaajat eivät tajua. Siispä Baylorin kaveri tyynesti vain poimii pallon ja lähtee pinkomaan. Aina päätyyn ja touchdowniin asti.

En voi sille mitään mutta minusta tämä video on aivan hillitön. Olen nyt nähnyt sen jo muutamaankin otteeseen ja joka kerta viimeistään kolmannen hidastuksen kohdalla vesi valuu silmistä kun en saa nauruani hillittyä. Tunnustakaa nyt joku muukin pitävänne tilanteen absurdiutta huvittavana, etten mä ole ainoa outolintu. Ja ihan vaan jos jäi kiinnostamaan, tästä käsittämättömästä typeryydestä huolimatta Texas Tech voitti kyseisen pelin...

Vaaleanpunaisia asioita

Lokakuu on NFL:ssä(kin) jälleen rintasyöpäkuukausi, vai mikä se nyt oli, ja pelaajat esiintyvät niissä samoissa vaaleanpunaisissa kamoissa joita jo viime kaudella ihastelin. Yleisö sai tänäkin vuonna omat rusetit, minä lahjoitin omani Andrelle, joka kantoikin sitä ylpeästi paitansa kauluksessa pelin ajan. Vaaleanpunainen oli muutenkin päivän väri niin niissä pelaajien kamppeissa, lipunpitäjien paidoissa kuin cheerleaderien varusteissakin. Peli puolestaan oli ihan onneton, New York Giants vei meidän joukkuetta kuin litran mittaa (siis mistä ihmeestä tuo sanonta oikein tulee??). Ihan kiva niitä voitokkaita pelejä on katsoa telkkaristakin, mutta voitaisko me nyt millään voittaa välillä taas kotonakin?

Lounaitten paluu

Keskiviikkona jatkuivat jälleen ne Ricen kansainvälisten asioiden toimiston järjestämät rouvain lounaat, joille osallistuin viime lukuvuoden aikana aktiivisesti. Ilmeisesti viime vuoden yhteistyökumppanit ovat vetäytyneet hommasta, joten konsepti on tänä vuonna vähän erilainen. Tämä on myös todennäköisesti se syy miksi lounaat alkoivat vasta nyt lokakuussa, eikä niitä järjestetä ihan joka kuukausi.
Tällä kertaa tarjolla oli pizzaa yhdellä kampuksen kauniista sisäpihoista. Törmäsin heti pariin viime vuodelta tuttuun naamaan ja ehdittiinkin vaihtaa kivasti kuulumisia siinä aterioinnin ohella. Noin puolen tunnin jälkeen siirryttiin sisätiloihin lounastunnin jälkimmäistä osiota varten, kun päästiin kuulemaan aika hauska ja suhteellisen mielenkiintoinen luento länsimaisten ja itämaisten kulttuurien eroista ja todennäköisimmistä kompastuskivistä joita nämä aiheuttavat.
Ne tutut naamat kertoivat aikeistaan suunnata päivän päätteeksi Ricen kampuspubiin Valhallaan (se on vähän kuin Proffan Kellari Turussa, muttei yhtään..) muutamalle oluelle ja kutsuivat meidät Villen kanssa joukkoon. Sinne siis suuntasimme Villen työpäivän jälkeen ja vietimme pari tuntia hyvässä ja hauskassa seurassa, tutustuen siinä sivussa muutamaan uuteenkin tyyppiin. Kivaa.

Kynitty

Villellä on kerrassaan vankkumaton käsitys siitä, ettei hänen tukkansa saa ylettyä korvan päälle. Jos näin on, se on liian pitkä ja asialle pitää tehdä jotain mitä pikimmin. Kyseinen käsitys on kuulemma peritty isoisältä, joka tuomitsi korvan päälle yltävät hiukset epäsiisteiksi, ja pikku-Ville omaksui opin äärimmäisen tehokkaasti. Eikä siinä mitään, ongelmaksi tämä muodostuu vasta siinä vaiheessa kun tukka alkaa yltää korvan päälle, mutta mies ei ehdi/jaksa/viitsi mennä parturiin.

Homma etenee yleensä suunnilleen seuraavasti: Ville alkaa valitella ylipitkää tukkaansa. Jutellaan, että seuraavana tiistaina voisi käydä parturissa (tiistaisin on meidän vakipaikassa miesten hiustenleikkuut tarjouksessa). Tiistain tullen asia unohtuu tai muuten vaan jää menemättä. Ville valittelee ylipitkää tukkaansa tulevina päivinä lisää. Sovitaan, että seuraavana tiistaina sitten. Seuraavana tiistaina asia unohtuu jälleen, tai ei vaan juuri silloin huvita mennä. Ville harmittelee loppuviikosta tukkansa pituutta. Minä ehdotan että parturiin voi mennä myös jonain toisena päivänä, ei se normaalihintakaan kallis ole. Ville kieltäytyy ja sanoo, että menee sitten seuraavana tiistaina. Tiistaina ei käydä parturissa. Villen menee hermo korville tulevaan tukkaan ja mies trimmailee sitä itse partakoneella... Lopputulos on järkyttävä, eikä mitenkään poista sitä surullista tosiasiaa että tässä vaiheessa korville tulevia hiuksia selkeästi suurempi ongelma on takatukka, jota ei kestä enää katsella. Seuraavana tiistaina vien Villen sen enempiä kyselemättä parturiin.

Tänään toteutettiin taas vaihteeksi tuo viimeinen vaihe ja nyt Villen tukka on ihan älyttömän lyhyt. Oli kuulemma parturin tuolissa iskenyt joku kummallinen ylikompensoiva vastareaktio, kun ihan liian pitkäksi kasvaneen kuontalon jälkeen mies pyysi koko ajan vaan lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi, vaikka parturikin oli jo pariin otteeseen kysynyt että ihan varmastiko vielä haluat että leikataan lisää. Kotona tuo sitten tuijotteli itseään peilistä ja totesi että ehkä se tosiaan on hiukan turhan kynitty. Noh, äkkiäkös se taas kasvaa, ainakin toivottavasti. Pitänee vissiin yrittää karsia tuosta meidän rutiinista pari vaihetta pois, ettei näin pääse käymään ainakaan turhan usein.

Kosinnoista vielä

Houston Chronicleen säännöllisesti kolumnia kirjoittava Ken Hoffman käsitteli päivän lehdessä mm. samaa aihetta mistä minäkin kirjoitin eilen, eli viime perjantain kosintaa Astrojen pelissä. Hoffmanilla oli aiheesta enemmänkin taustatietoa, jonka ajattelin puolestani jakaa edelleen eteenpäin.

• Kosinnan järjestäminen Astrojen matsissa kustantaa hulppeat 300 dollaria. Hintaan sisältyy kaksi lippua, sekä DVD pusukamerapätkästä, eli siis myös siitä kosinnasta.

• Tänä vuonna kosintoja on nähty 19 kappaletta, joista jokaiseen on vastattu myöntävästi.

• Pusukamera on ollut osa pelitaukoviihdettä vuodesta 2004 ja koko ajalta kosintojen määrä on järisyttävät 140 (!). Näistä ilmeisesti kaksi kosijaa on saanut rukkaset, tosin varmuutta asioiden lopullisista käänteistä ei ole. Oletan siis että kamerat on käännetty suht vauhdikkaasti sivuun kun vastaus ei olekaan ollut välitön kyllä, mikä on sinänsä hirmu reilua ja ehkä edes hitusen hillitsee nolouden määrää.

Siitä ei ole tietoa kuinka moni näistä 138 kihlautuneesta pariskunnasta on a) päässyt naimisiin asti, tai b) yhä aviksessa. Ehkä kaikki (tai no, se perjantain pariskunta ei oo kyllä varmaan vielä ehtinyt), mutta kyynisenä ihmisenä en silti voi olla ajattelematta että ehkä tuohonkin joukkoon mahtuu muutama kosittu, joka ei ole vaan kehdannut kieltäytyä julkisesti, vaan asiat on hoideltu sit yksityisemmin jälkikäteen...

Mentäiskö muru avikseen?

Kaikki varmaan tietää miten urheilutapahtumissa on aina vaara joutua valotaululle, kun pelitauoilla usein kuvataan yleisöä. Tai no, jotkut joutuu, toiset pääsee. Usein onkin hauska seurata miten innostuneesti ihmiset reagoivat huomatessaan että hei, nehän kuvaa juuri meitä! Itse en tietääkseni ole koskaan tätä kunniaa saanut, mutta enpä sitä erityisemmin kaipaakaan. Andre tosin kyllä ansaitsisi hetkensä parrasvaloissa, joten katsotaan josko karhuherra jonain päivänä vielä heiluttelisi Texansien kotistadionin screeneillä.

Monilla joukkueilla on omat perinteensä myös valotauluviihteen suhteen ja Astrojen baseball-matseissa yksi näistä perinteistä on pusukamera. Kameramiehet valikoivat yleisöstä sydänkehyksissä kuvaan pääseviä pariskuntia, joiden sitten toivotaan ja odotetaan pussaavan, muun yleisön kannustaessa äänekkäästi mukana. Viime perjantain matsissa pusukamera sai kuitenkin yllättävän käänteen, kun yhden pariskunnan mies pusun päätteeksi asettuikin kumppaninsa eteen polvilleen samalla kun valotaululle ilmestyi kosintateksti. Yleisö hurrasi villisti, nainen vastasi myöntävästi ja minä tuijotin tilannetta lievän järkytyksen vallassa. Toisaalta, ei kai niitä valotaulukosintoja olisi elokuviin ja telkkariin mistään koskaan keksitty, jos ei joku niitä myös todellisuudessa toteuttaisi.

En voi sille mitään, että yleisesti ottaen tuollainen kosinta on mielestäni hivenen, hmm, mauton. En ole muutenkaan koskaan innostunut ajatuksesta tosi suurieleisestä tai millään lailla julkisesta kosinnasta, mikä on ihan hyvä, koska Villeltä ei sellaista todellakaan olisi ikimaailmassa irronnut... Mun mielestä vaan julkinen kosinta asettaa vähän epäreiluja paineita sille kosittavalle osapuolelle, koska mitä sitten jos ei olekaan vielä ihan valmis tekemään tällaista lupausta? Kynnys julkiseen torjuntaan lienee kuitenkin hippasen suurempi kuin kielteisen vastauksen antamiseen hieman privaatimmassa tilanteessa, ainakin jos sattuu tippaakaan välittämään kumppaninsa tunteista. Olishan se nyt ihan hirvittävän kiusallista ja noloa jos olisi valmistellut yllättävän valotaulukosinnan tuhansien ihmisten edessä ja toinen sanoisi että sori kulta, mutta en mä nyt kyllä taida...

Niin sitä vaan mietin että millaisissa tilanteissa muiden mielestä julkinen kosinta olisi hyvä ajatus, vai onko koskaan? Kenellä se oma unelma on lentokoneella taivaalle savulla rustattu rakkaudentunnustus tai vaikkapa nyt valotaulukosinta oman suosikkijoukkueen pelissä? Löytyykö muitakin joiden mielestä kosinta on kuitenkin ennemminkin intiimi juttu kahden ihmisen välillä, eikä siinä kaivata ylimääräistä yleisöä? Mielipiteitä kommenttiosioon kiitos, aiheuttaako ajatus valotaulukosinnasta enemmän ihastusta vai myötähäpeää?

3-1 ja herkkuruokavinkki

Kuten lähes joka toinen sunnuntai, asetuimme tänäänkin Andren kanssa sohvalle tuijottamaan jalkapalloa. Ja kyllä kannatti, koska vähän heikomman viime viikon jälkeen Texansit palasivat jälleen voittokantaan ja päihittivät Oakland Raidersit 31-24. Hyvän pelin kunniaksi päätimme tehdä yhdeksi ehdottomaksi suosikiksemme noussutta herkkuruokaa, jonka reseptin voisin nyt joutessani pistää jakoon. Eli olkaatten hyvät, ihan tosi maukas, helppo ja nopea herkkusieni-sipulikeitto:

Pilkotaan yksi iso tai pari pientä sipulia ja kuullotetaan öljyssä. Tällainen texasilaisen kokoinen sipuli on oikein sopiva...

Sipulia ei voi koskaan olla liikaa...

Viipaloidaan noin puoli kiloa herkkusieniä ja ruskistellaan niitäkin öljyssä, että vähän pehmenevät ja saavat väriä pintaan. Me tehdään nämä erikseen paistinpannulla ja kasataan sitten sekä sipulit että sienet kattilaan, mutta makuasioita.
Lisätään n. puoli desiä jauhoja ja sekoitetaan hyvin. Sit lisätään vajaat 5 desiä vettä, kanaliemikuutio ja oman maun mukaan mausteita. Esimerkiksi vähän pippuria ja currya on oikein hyvä yhdistelmä. Tämän jälkeen n. 3,5 desiä maitoa, sekoitellaan ja kiehutetaan pari minuuttia. Sitten lisätään sekaan vielä purkki hapankermaa ja sekoitellaan, mutta ei anneta enää kiehua. Ja siinä se, valmista tuli.

Ei ehkä kuvassa esteettisimmillään, mutta älkää antako sen häiritä.

Sopii erinomaisesti sekä alkukeitoksi, jolloin tästä määrästä riittää hyvin neljälle, että itsessään pääateriaksi vaikka leivän kanssa, jolloin kaksi nälkäistä hotkii sen verran että jäljelle jäävä osa on ihan täydellinen lounasmäärä yhdelle (siis minulle) seuraavaksi päiväksi. Älyttömän hyvää, kokeilkaa vaikka ite!

Alunperin resepti poimittu täältä, tässä siis suomennettu versio jota me on vähän muokattu.

Ronsu ja kihravi

Saatiin ihan odottamatta postipaketti Suomesta, Marketta ja Seppo lahjoivat meitä yllätyksillä ja herkuilla (Kiitos!). Laatikosta paljastui myös synttärilahjapaketit meille molemmille. Uteliaisuus niiden sisällöstä joutui taipumaan, koska pakettien päälle oli rustattu synttäripäivämäärät ja tulkitsimme tämän ohjeeksi avata ne vasta ihan oikeina merkkipäivinä. Niinpä aivan ennenkuulumatonta itsehillintää osoittaen varastoimme lahjat talteen, mutta haluaisimme huomauttaa että kärsimättömille ihmisille tällainen on varsin tuskallista. ;)
Synttäripakettien lisäksi laatikko sisälsi salmiakkia ja suklaata, jotka ovat molemmat aina tervetulleita, sekä B. Virtanen –sarjakuvakirjan. B. Virtanen on hauska, katsotaan kumpi meistä ehtii nappaamaan sen luettavakseen ensimmäisenä. Vielä viimeisenä yllärilahjana paketista paljastui hirmu söpö eläinprinteillä varusteltu kangaskassi, jonka juju on siinä että se taittuu ihan tosi pieneen, nepparilla suljettavaan kasaan. Tosi näppärä pitää mukana vaikka olkalaukussa tai autossa kun ei vie juuri yhtään tilaa eikä paina mitään, ja sit on aina kassi matkassa jos sattuu sellaista tarvitsemaan. Me tarvitaankin oikeastaan usein, kun kauppakassin kotiin unohtaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Sen vuoksi autossakin on aina yksi kangaskassi, mutta harmillisesti sekin muistuu valitettavan usein mieleen vasta kassajonossa. Siispä tää on ihan täydellinen, kun nyt sen voi näissä tilanteissa napata olkalaukusta, joka sentään kulkee mukana melkein joka kerta.
Seikkailtiin tänään pitkästä aikaa elokuviinkin ja vilkaistiin läpi uusi Wall Street: Money Never Sleeps. En oikein tiedä mitä mieltä leffasta olisin, mutta kyllä se hyvän puolelle kallistuu. Pidän alkuperäisestä Wall Streetistä (jolle tämä siis on jatkoa) ihan tosi paljon, joten siinä mielessä olisin ehkä toivonut vähän parempaa, mutta en mä nyt varsinaisesti voi sanoa pettyneenikään. Paitsi loppuun, joka oli meidän molempien mielestä ihan tosi tosi huono ja onnistui lähes pilaamaan muuten ihan kohtuullisen elokuvan. Mutta kyllä mä silti yhä tykkään Gordon Gekkosta...

Kartoista, baseballista ja reiluista työkavereista

Minä pidän kartoista. Ihan kaikenlaisista kartoista, mutta etenkin sellaisista perinteisistä paperiversioista, mielellään mahdollisimman suurista, jotka voi levittää pöydälle/sängylle/lattialle ja tutkia maailmaa. Ja vaikka esim. Google Maps onkin minulle rakas ja uskollinen ystävä, ei se voi koskaan kokonaan korvata perinteistä karttaa jonka voi tarpeen tullen penkoa esiin auton hanskalokerosta ja joka viimeistään pelastaa pulasta. Siksipä olikin ihan huippua, kun yksi Villen työkavereista lainasi meille muutaman ihan tosi hyvän kartan viime toukokuista road tripiä varten. Vaikka meillä olikin Google Mapsista printatut ajo-ohjeet jokaiseen etukäteen päätettyyn kohteeseen, kaikki improvisoidut reittivalinnat ja nähtävyydet löytyivät pääasiassa juuri näiden perinteisten karttojen avulla.

Vanhoja tarpeettomaksi käyneitä paperikarttoja voi hyödyntää myös lahjojen paketoinnissa. Kuva ja vinkki täältä.

Parin viikon päästä meille tulee vieraita, joiden kanssa on myös suunnitteilla aika huikea road trip, joten Ville kysäisi josko työkaverin kartat liikenisivät uudelleen lainaan. Eivät pelkästään liienneet, vaan ne jopa lahjoitettiin meille omaksi. He kun kuuluvat miehensä kanssa amerikkalaisista elokuvista ja tv-sarjoista tuttuun tripla-A tiepalveluun jonka kautta he saavat karttoja ilmaiseksi niin paljon kuin ikinä tarvitsevat, joten me voimme kuulemma oikein hyvin pitää nämä kartat itsellämme. Aika reilu työkaveri, sanoisin. Ja kuten ne ostosteeveessäkin aina sanoo, ei siinä vielä kaikki... Ville soitti töistä eilen iltapäivällä ja kysyi että lähdettäiskö katsomaan Astrojen illan baseball-peliä Chicago Cubseja vastaan. Sen samaisen työkaverin mies kun oli yllättäen sairastunut ja heillä oli siis kaksi ylimääräistä lippua, joista eivät edes huolineet maksua. Eli me päästiin sitten katsomaan pitkästä aikaa baseballia.

Aina silloin (harvoin) kun Astrot tekee kunnarin, Minute Maid Parkin laidalla puksuttaa juna. Eilen se ei paljoa liikkunut...

Peli itsessään ei vieläkään tehnyt muhun mitään sen suurempaa vaikutusta (Astrot hävisi muuten 2-0), mutta kyllähän tuota nyt aina välillä katsoo. Jotenkin se vaan vaikuttaa niin tylsältä jos vaikka vertaa rakastamaani jalkapalloon, jossa yleisö ei vielä yhdessäkään pelissä ole ollut likimainkaan niin välinpitämättömän oloista kuin suurimman osan aikaa eilen Minute Maid Parkissa. Villekin totesi että baseballista tuntuu puuttuvan se vuorovaikutteisuus pelaajien ja yleisön välillä, joka saa jalkapallokatsomon tunnelman niin mahtavaksi. Mutta oli miten oli, oonpahan ainakin nähnyt legendaariset Chicago Cubsit livenä. Ja koska Minute Maid Parkissa järjestetään perjantai-iltaisin aina pelin jälkeen ilotulitus, oli päivä kokonaisuutena kuitenkin varsin mukava.