Kulta-asiakas

Sain tuossa viime vuoden puolella Villeltä lahjaksi Starbucksin lahjakortin, jonka pystyi näppärästi rekisteröimään vähän kuin omaksi kanta-asiakaskortikseen. Omalle tililleen rekisteröityjä kortteja pystyy kätevästi lataamaan yhä uudelleen netissä, eikä kahvinhimoisen tarvitse enää kertaakaan sen jälkeen pähkäillä löytyykö lompakosta sopivan kokoista valuuttaa. Sen kun höylää sitä lahja-/kanta-asiakaskorttia vaan ja aina välillä muistaa klikkailla sinne lisää saldoa. Ja jos ei meinaa muistaa, voi tästäkin tehdä automaattista, jolloin järjestelmä lataa ennalta määrätyn summan heti kun kortilla olevat varat laskevat riittävän alhaisiksi.
Totesimme hyvin nopeasti systeemin sen verran käytännölliseksi, että hankittiin Villellekin Starbucks-kortti, joka sitten rekisteröitiin samalle tilille minun kortin kanssa. Tämä siksi, että siten molempien korttien ostokset kerryttävät pisteitä (tai Starbucksilla ne on tietenkin tähtiä) yhteen pottiin ja me saadaan etuja nopeammin. Samalla tilillä olevia kortteja on myös silleen helpompi hallinnoida, että voin ladata kummalle tahansa koska tahansa haluamani summan rahaa, tai tarpeen tullen vaikka siirtää saldoa korttien välillä. Ihan loistava homma ja just sopiva tällaisten kahviaddiktien tarpeisiin.
Kahden kortin yhteistyöllä me ollaan kohottu kanta-asiakkaina aina ylimmälle tasolle asti, kun meidän tähdet riittää tällä hetkellä kultatasoon (sitä ennen on tervetuliaistaso ja vihreä taso). Sen kunniaksi minä sain tänään postissa ihan hurjan hienon, omalla nimellä varustetun kultaisen Starbucks-kortin, joka on automaattisesti rekisteröity minun tilille. Kyllä on muuten nyt tärkeä olo, tuollaisen kortin omistajana. Ja mikä parasta, tästä eteenpäin viidellätoista tähdellä tienaa itselleen aina ilmaisen vapaavalintaisen juoman. Yritän keskittyä iloitsemaan saavutetuista eduista, vaikka aina välillä mielessä käykin, että kuinka monta ilmaista juomaa me oltaiskaan ehditty jo nauttia jos oltais hankittu tällaiset kortit heti alusta asti...

Vaaralliset iPodit

Päivän lehdessä oli juttua miten ympäri maata halutaan kieltää ja siten laittomaksi saattaa musiikinkuuntelu kuulokkeista kun on jalkapatikassa liikenteessä (koskee myös, tai oikeastaan erityisesti, lenkkeilijöitä, vaikka kaikki tietää ettei ilman musiikkia voi lenkkeillä). Homma asetettiin samalle viivalle mm. sen kanssa, että autoilija näpyttää tekstiviestiä ratin takaa. Tai sen, että se onkin polkupyöräilijä joka sitä tekstaria väsää. Koska selvästi musiikin kuuntelu vaikuttaa ympäristön havainnointiin ihan just samalla tavalla, jos siis on kävelijä. Autoradioiden kieltämisestä kun kukaan ei puhu mittään.

Paitsi että se taitaakin olla musiikin sijaan ne kuulokkeet jotka tässä on pääasiallinen ongelma, koska puhelimen lisäksi polkupyöräilijöiltä oltiin kieltämässä se musiikki myös. Kävelijä sen sijaan saanee, ainakin toistaiseksi, käsitellä sekä puhelintaan että kuunnella musiikkia, jos se ei tule kuulokkeista (tosin sit varmaan joku nostaa esiin ympäristönhäiritsemisen). Mutta luureja ei saa päässä olla, kun sit on vaaraksi itselleen liikenteessä ja kävelee ihan varmasti suoraan auton alle.

Henkilökohtaisiksi suosikeikseni päivän lehtiartikkelista nousivat pari sitaattia, haluatteko kuulla? Kerron silti. Eräs lakiehdotusta vakaasti kannattava poliitikko perusteli musiikinkuuntelun vaarallisuutta selittämällä, kuinka meille opetetaan jo polvenkorkuisesta asti että pitää katsoa molempiin suuntiin, odottaa ja kuunnella ennen tien ylittämistä. Ja jatkoi että jos on luurit päässä, ei pysty tekemään näistä yhtäkään. Jaa että mitä? Ettäkö ihan oikeasti muka joku menettää näkökyvyn kun kuuntelee musiikkia? Tai ettei pää käänny sekä oikealle että vasemmalle? Sen minäkin myönnän että ympäristön äänien havainnoiminen varmaan heikkenee jonkin verran (eikä sitä poppia sitä paitsi tarvitse luukuttaa ihan täysillä..), mutta vähänkään fiksumpi ihminen saattaa ymmärtää ihan sen vuoksi katsoa ympärilleen sitäkin tarkemmin.

Ja jos ei ymmärrä, niin siitä päästään sitten siihen toiseen suosikkisitaattiin, jonka antoi eräs New Yorkin Central Parkissa kuntoillut ja haastateltavaksi päätynyt naishenkilö. Hän kun oli sitä mieltä, että jossain vaiheessa sitä vaan pitää ottaa ihan itse vastuu omasta typeryydestään. Niin minustakin.


Ps. Tänään pelattiin Pro Bowl. Vaikka yhteen matsiin onkin Super Bowl -joukkueiden pelaajia lukuun ottamatta kerätty kaikki liigan parhaat yksilöt, ei kyseinen peli todellakaan ole vuoden kovatasoisin, tiukin tai kilpailuhenkisin vääntö. Mutta viihdyttävin se saattaa hyvinkin olla, kaikessa hulvattomassa sekoilussaan. Kiinnostuneille kerrottakoon että NFC voitti 41-55.

Ps2. Viikon päästä sitten se Super Bowl. Ei sekään välttämättä, vaikka finaali onkin, ole vuoden kovatasoisin tai edes tiukin vääntö, mutta kilpailuhenkisin se kyllä on. Ja todennäköisesti kovatasoinenkin ja toivottavasti myös tiukka. Että tiedoksi vaan, ensi sunnuntaina meidän ohjelmassa on Pittsburgh Steelers vs. Green Bay Packers.

Lähes valmis astronautiksi

Saatiinpa tässä kuluneella viikolla askarreltua valmiiksi palapeli, jonka ostin Villelle tuliaisena kun kierrätin viimeisimpiä vieraitamme NASA:ssa. Tihrustettuani muutaman päivän silmät ristissä laatikon kantta yrittäen selvittää mikä näistä namiskoista nyt mahtaisi olla sama kuin juuri tässä käsissäni olevassa palassa, koen hallitsevani avaruussukkulan ohjaamon laitteiston sen verran suvereenisti, että käytännössä olen lähes pätevä sellaista lentämään. Että jos tarviitte tuuraajaa siellä NASA:ssa niin ottakaa vaan ihan rohkeasti yhteyttä.
Seinien ahkeran koristelun seurauksena taulukoukut olivat päässeet loppumaan, joten seinälle hienous pääsi vasta tänään kun oltiin saatu aikaiseksi hankkia sellaisia lisää. Luonnollisesti ohjaamo sijoitettiin lähietäisyydelle edellisestä avaruussukkulapalapelistä, eli siis NASA-teemaiseen vieras-/työhuoneeseen.
Fiksumpi olisi ottanut valmiista tuotteesta kuvan ennen seinälle laittamista (tai vaihtoehtoisesti nostanut sen edes kuvanottoa varten pois seinältä), mutta minä tyydyin kiroamaan ikkunaheijastuksia kaikissa mahdollisissa kuvakulmissa. Tyhmästä päästä kärsii kuvien laatu, mutta ei aina voi osata.

Mä alan kohta itkeen..

Posti kantoi tänään jotain, jonka näkeminen aiheutti välittömän masentumisen. Yrittänen toipua siitä viettämällä perjantai-illan railakkaasti peiton alla kera suklaalevyn.
Se on Texansien kausikortin uusimispaketti. Enkä mä voi uusia meidän kausikortteja. Tai kyllähän toki voisin, mutta ehkä en kuitenkaan saisi ihan koko rahan edestä tyydytystä siitä, että Reliant Stadiumilla olisi joka kotipelissä kaksi tyhjää paikkaa meidän ollessa Suomessa. Traagisinta ikinä.


Ps. Uuden tukkani inspiroimana, ja koska kaikenlaisia tukkatököttejä on kertynyt purtilo jos toinenkin, olen päättänyt yrittää lakata olemasta maailman laiskin hiustenlaittaja ja testailla aktiivisesti mitä kaikkea nykyhiuksilleni voisi tehdä ja mikä toimii, mikä ei. Tänään testissä annetaan kuivua itsekseen tekemättä mitään. Ei toimi.

Kirjaongelmia

Siivosin muutama viikko sitten meidän kirjahyllyn. Ennen joulua me vierailtiin sattuneista syistä useampaankin otteeseen kirjakaupoissa, ja tarttuipa sieltä aina välillä lahjojen lisäksi mukaan jotain ihan itsellekin. Ja sitten ne kasautuivat pinoiksi työpöydälle, kun kirjahylly oli jo ennestään varsin täysi. Tai no, olisihan sinne muutama teos mahtunut sinne sun tänne, mutta minä kun en kerta kaikkiaan kykene laittamaan kirjaa ihan vaan sinne sun tänne, vaan sen on mentävä suoraan paikalleen. Siis vähintäänkin aakkosjärjestykseen, mielellään vielä jonkun muunkin lajittelun mukaan (Turussa tämä on helpompaa, kun on monta hyllyä, täällä yhden kanssa olen tyytynyt kahteen kategoriaan, eli sarjakuvat ja kaikki muut). Tiesin kuitenkin jo valmiiksi että oikeaoppiseen järjestykseen ne eivät mahtuisi ilman suurempia toimenpiteitä, joten kasat kasvoivat jouluun asti ja jäivät pöydälle odottamaan lomaltapaluuta.
Lopputuloksena on hylly, joka on varsin täysi. Ja hyllyn omistaja, joka iloitsi päätöksestä jättää melkein kaikki joululahjakirjat Suomeen, koska vaikka nyt niiden lukemista joutuukin odottamaan vähintäänkin syksyyn asti, olisivat ne täällä aiheuttaneet akuutin kirjahyllyongelman. Ongelman, jota onnistun toistaiseksi välttelemään juuri niin pitkään kuin seuraavan kirjahankinnan tekemistäkin (ehkä noin kaksi viikkoa, veikkaisin, jos itsehillintä toimii tavallista suuremmilla tehoilla). Seuraava askel on jostain luopuminen (tai mun mielestä ihan hyvänä vaihtoehtona myös toisen hyllyn ostaminen, mutta Ville ei jostain syystä kannata ajatusta...), ja olenkin itselleni epätyypillisesti jo onnistunut valitsemaan mitkä ovat ensimmäiset hylkytuomion saavat teokset. Siksi kun minä olen ne jo lukenut ja Villeä ne eivät kuulemma kiinnosta.
Mutta olkoon nyt toistaiseksi vielä hyllyssä, kun kerran täpärästi mahtuivat, ja syrjäytykööt vasta sitten pakon edessä. Todennäköisesti kiikutan ne meidän pyykkitupaan, kun sitä kautta olen kierrättänyt kirjoja ennenkin, eikä niitä oikein muuallekaan voi varmaan viedä, kun ne on molemmat niitä Houstonin kirjaston poistomyyntiteoksia. Vai haluaako joku ilmoittautua vapaaehtoiseksi adoptoimaan pari kirjaa? Tommyknockers on ihan just perus Stephen King -kirja, ja Shoe Addicts Anonymous on tyttöhömppää. Jossa on kenkiä. Paljon kenkiä.

Blondi irokeesi otsatukalla ja shokkipinkeillä raidoilla

No ei vaineskaan. Pyysin kyllä otsikon mukaista luukkia, mutta ei mun kampaaja suostunut. Että siinä mielessä uusi tukka ei ole merkittävästi kiinnostavampi kuin vanhakaan kuontalo. Itse asiassa se on varsin samannäköinen kuin edellisen leikkauksen jälkeen. Ja koska olen saanut kuulla suhteellisen paljon kuittailua tästä käsi-naaman-edessä -kuvasta taholta, joka jääköön nimeämättä (se on Petu!), joudutte tällä kertaa tyytymään sanalliseen kuvailuun. Eli että se on aika lailla samannäköinen kuin tuossa kuvassa, paitsi että vähäsen pidemmäksi jätetty.

Ja sitten se on kyllä ihan oikeasti vähän vaaleampi. Ei kylläkään mitenkään radikaalisti, ihan vaan yhden värisävyn verran. En siis identifioidu blondiksi, eikä Villenkään tarvii olla huolissaan todeksi käyvistä painajaisunista. Mutta ilouutisena kerrottakoon että ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen taistelu mustasta hiusväristä eroon pääsemiseksi on nyt voitettu. Hommahan on värinpoiston sijaan toteutettu sinnikkäästi kasvattamalla ja latvoista vähitellen tummaa pois leikkaamalla, sekä järkyttävää tyvikasvua aina hitusen verran omaa väriä lähestyvämmällä sävyllä huoltamalla. Ja nyt se on ohi, vihdoinkin. Minkäs ikuisuusongelmaan johtavan tempaisun sitä keksis seuraavaksi?

Ps. Näin tänään televisiosta elokuvatrailerin, jonka johdosta mun uskoni maailmaan koki pienimuotoisen romahduksen. Mutta totta se on, Justin Bieberista on tehty elokuva.

Tukkapohdintaa ja presidentillinen puhe

Tänään Villen säännöllisesti tapahtuva hiusvääntö eteni jälleen siihen parturikäyntivaiheeseen, josta inspiroituneena minäkin päätin huomattavan pitkällisen suunnittelun jälkeen varata itselleni ajan. Se on jo huomenna, joten pitäis vissiin alkaa pikkuhiljaa pohtimaan että mitä minä oikein haluaisin päälleni tällä kertaa tehtävän.

Ville oli nähnyt pari yötä sitten unta, jossa olin kuulemma tentannut mielipidettä kahden erisävyisen vaalean hiusvärin välillä, ja mies oli kokenut ahdistusta kun oli yrittänyt mahdollisimman kauniisti ilmaista että ei tykkää kummastakaan tippaakaan. Pitäisikö ihan siitä ilosta vetää tukka blondiksi? Shokkipinkeillä raidoilla? Otsatukka? Irokeesi? Mitä mää oikein teen tälle? Ajatanko kaljuksi, olis ainakin helppo ja vaivaton, eikä tarvis enää yhtenäkään aamuna kärsiä tukkakriisistä?

Asiasta täysin ilman minkäänlaista aasinsiltaa toiseen, tänään presidentti Obama piti jälleen vuotuisen liittovaltion tilaa käsittelevän puheen. Sallinette että tiivistän niitä varten, jotka eivät jaksa(neet) kuunnella koko juttua, ja joille lehdistön versiotkin ovat liian pitkiä ja kattavia: Patrioottista hehkutusta, blaa blaa blaa, puhdas energia, jaada jaada, koulutus, blaa bla blaa, terveydenhuolto, blaa blaa, raha, talous ja budjetti, jaada jaada jaada, terrorisminvastaiset sota(toimet), blaa ja jaada, patrioottista hehkutusta. Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen puhe, sanoisin, nähtäväksi jää mitä tästä sitten ihan oikeasti käytännössä taas seuraa.

Otteita tunarin päivästä

Tai vaihtoehtoisesti, pitkästä aikaa idiootin tunnustuksia (olisko tää nyt sit osa 3 vai 4...):

Päätin tehdä itselleni lounaaksi pari leipää. Katsoessani jääkaappiin ilahduin kovasti kun sieltä löytyi yksi keitetty kananmuna. Suunnittelin että teen yhden kananmunaleivän ja yhden kinkkujuustoleivän. Otin kaksi viipaletta leipää ja voitelin ne. Sitten otin jääkaapista kinkun ja juuston ja laitoin niitä. Sitten otin sen kananmunan, kuorin sen, viipaloin sen söpöllä tipu-viipaloimislaitteella, ja sitten seisoin hetken hämmentyneenä viipaloitu kananmuna kädessä tuijottamassa kahta valmiiksi tehtyä kinkkujuustoleipää. Just.

Kananmuna oli käytettävä, se lienee selvä (mihin ihmeeseen mä olisin jemmannut kuoritun viipaloidun kananmunan). En halunnut kananmunakinkkujuustoleipää, enkä myöskään erityisemmin innostunut ajatuksesta tuplakinkkutuplajuustoleivästä. Joten mun lounas oli sit kolme leipää. Mää oon niin tavallisen tunari ettei aina ees naurata. Onneks tällä kertaa nauratti.

Ständappia

Tom Green oli hauska, ruoka hyvää ja vadelmamargaritat erinomaisen herkullisia. Ei huono tapa viettää lauantai-iltaa.

Viikon oikeasti paras päivä

Koska perjantai osoittautui petolliseksi, se menetti välittömästi kaikki viikon paras päivä -kisassa keränneet pisteensä. Katsotaan tilannetta uudelleen ensi kuun puolella kun Greyn anatomia palaa kahden viikon (!) tauoltaan uusin jaksoin. Sillä välin lauantai saa pitää ykkössijansa ihan ylhäisessä yksinäisyydessään, ja koska tänäänhän on siis selvästi ja kiistatta viikon paras päivä, on parasta ottaa siitä kaikki ilo irti. Viimeiset pari viikkoa se on tarkoittanut käytännössä jalkapallon katsomista, mutta nyt kun pelit ovat edenneet konferenssi-finaaleihin asti, on palattu samalla normaaliin päiväjärjestykseen jossa sunnuntai on se viikon futispäivä. Eli tänään ei tule jalkapalloa. Eli pitää ihan itse keksiä että mitäs sitä sitten tekisi.

No sitähän voisi sitten vaikka lähteä katsomaan mitä hauskaa komediaklubilta löytyisi. Tai oikeastaan me tiedetään jo, että sieltä löytyy illalla Tom Green. Puolivahingossa silmiin osunut televisiomainos ja mieleen sen avulla muistunut edellinen hauska vierailu kyseisessä paikassa johtivat siihen, että jääkaapin ovessa on liput illan esitykseen. Toivottavasti tulee hauskaa.

Viikon paras päivä

Ei liene tarpeen selittää miksi olen aina ollut vakuuttunut siitä, että lauantai on viikon paras päivä. Viime aikoina olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että lauantait ovat saaneet hitonmoisen kilpailijan perjantai-päivistä. Haluatteko kuulla syitä siihen miksi perjantai saattaa sittenkin olla viikon paras päivä? Ei se mitään, listaan silti.

Perjantaisin ajatukset valtaa tieto siitä, että ihan koko ihana viikonloppu on ihan kokonaisuudessaan vielä edessä. Nauttimisen voi aloittaa jo perjantai-iltana, eikä mieleen hiivi vielä siinä vaiheessa lainkaan se, miten vähän viikonloppua on enää jäljellä (lauantaisin aina jossain vaiheessa tulee se ajatus, että vain yksi kokonainen päivä enää, ja sunnuntaina ei enää sitäkään...). Piste perjantaille.

Vaikka perjantai työpäivänä tuntuisi automaattisesti häviävän lauantaille, on siinä kuitenkin myös puolensa, nimittäin velvollisuuksien mukanaan tuoma päivärytmi. Me Villen kanssa arvostetaan molemmat suunnattoman paljon pitkiä rauhallisia aamuja, joista nautimmekin aina mahdollisuuksien mukaan viikonloppuisin. Ja vaikka puolustankin loppuun asti rentoa aamuköllimistä aivan erinomaisena ajankäyttönä, on toki totta että mitä pitempään aamuaan venyttää, sitä lyhyemmäksi loppupäivä tuppaa jäämään. Siis jaetut pisteet, lauantaille rennoista aamuista ja perjantaille rytmistä, jonka ansiosta päivän aikana ehtiikin jotain.

Ihan ylivoimaisesti perjantain osakkeita on kuitenkin nostanut viime aikoina se, että silloin minä katson uusimman jakson Greyn anatomiaa, johon olen siis yhä mitä suurimmassa määrin koukussa. Perjantaisin saan nauttia addiktiostani ihan rauhassa, kahvimukin kanssa sohvannurkkaan käpertyneenä, ilman nojatuolista kuuluvaa pientä pilkkaa, tai puhinaa siitä, mitä turhaa hömppää sarja onkaan (suurin syy siihen, miksi en katso jaksoa torstai-iltana, kun se tulee televisiosta..). Pelkästään tästä syystä perjantai ansaitsee pisteitä ihan tosi monta.

Ja nyt suonette anteeksi, enempien syiden listaaminen saa väistyä Greyn anatomian tieltä, kun kahvikin taisi juuri tulla valmiiksi.

Lisäys: EI!! Vääryyttä! Eilen ei tullutkaan uutta jaksoa! Perjantai on pilalla!

Ps. Viikon huonoin päivähän on luonnollisesti aina ja ikuisesti maanantai perjantai silloin, kun torstain Greyn anatomia olikin joku ihan tyhmä uusinta, ilman minkäänlaista kilpailua. Tiedätte varmasti kertomattakin miksi.

Matkamuistot vielä

Jos voittaisin lotossa, lähtisin uudestaan New Yorkiin, ihan vaan shoppailemaan. Vaikkapa nyt jossain SoHossa olisi niin kovin helppoa kuluttaa huomattavakin summa rahaa, jos mieliala ja seura sopisi tilanteeseen. Uuden vuoden lomalla ei oikein osunut shoppailun suhteen kohdalleen kumpikaan, siis sen paremmin mieliala kuin seurakaan. Vaan ei haittaa, koska eipä meidän jo valmiiksi täysiin matkalaukkuihin olisi juuri enempää tavaraa mahtunutkaan. Jotain pientä kuitenkin tarttui mukaan ihan viimeisenä päivänä, ihan vaan matkamuistoiksi nähkääs.
Kuten taisi tulla kokolailla selväksi aikaisemmin, me tykätään laittaa juttuja jääkaapin oveen. Eikä epäselväksi tainnut jäädä sekään, että innostuin ihan tosi paljon New Yorkin kirjastosta. Siispä matkamuisto-ostos numero yksi, kirjaston leijonalogolla varustettu magneetti, jonka tarkkasilmäisimmät ehkä jo bongasivatkin siitä kuvasta, jossa sitä jääkaapin ovea esittelin.
Myös Metropolitan Oopperasta halusin ehdottomasti jotain pientä mukaani. Alun perin tarkoitukseni oli katsastaa valikoima jo uuden vuoden aattona, mutta puoti oli näytöksen päätyttyä jo sulkeutunut, joten palasimme paikalle tosiaan viimeisenä päivänä. Tarkasteltuamme kaiken tarjolla olevan, oli lopullinen valinta varsin helppo, kun ihastuin kovasti La Traviata -mukiin. Ja sehän oli just sopiva kun sitä oopperaahan me nimenomaan oltiin katsomassa. Toimii tällä hetkellä erinomaisesti kynäpurkkina työpöydällä.
Sit me ostettiin vielä elokuva, nimittäin alkuperäinen versio King Kongista. Pakkohan se oli, kun sitä myytiin Empire State Buildingin matkamuistomyymälässä. Sitä paitsi se on oikeasti hyvä leffa, joka ennestään hyllystä puuttuikin. Ja hei, onhan se nyt ihan hillittömän hupaisaa että meidän King Kong on ostettu Empire State Buildingista!

Ja taas mennään

Tänään alkoi American Idolin kymmenes (!) kausi. Sitä onkin odotettu tavallista suuremmalla mielenkiinnolla, lähinnä uuden tuomariston vuoksi. Vaikka Ellen DeGeneres olikin hillittömän hauska ei hän tuomarina oikein vakuuttanut, joten Elleniä sen paremmin kuin ihan superärsyttävää Kara DioGuardia ei tule ikävä. Sen sijaan Simon Cowellin lähtö kuulosti ensi alkuun Idolin kuoliniskulta, sen verran voimakkaasti ohjelma on identifioitunut suorasanaisen britin verbaalitykitykseen. Onko American Idolissa elämää ilman Simonia? Ja miten pärjää uusi tuomaristo: alusta asti mukana roikkunut Randy Jackson ja superstarat Jennifer Lopez ja Aerosmithin Steven Tyler?
Yhden jakson jälkeen en ole vielä valmis sitoutumaan lopullisesti kantaani, mutta alku oli ainakin ihan lupaava. Steven Tyler on varsin viihdyttävä, Jennifer Lopez kovin sympaattinen ja Randy Jackson on, noh, Randy Jackson. Alun koelaulut etenevät nähtävästi aika lailla samaan tapaan kuin ennenkin, mutta siitä eteenpäin perinteiseen kaavaan on kuulemma luvassa pieniä muutoksia ja viilauksia, eikä jonkinlainen uudistuminen yhdeksän kauden jälkeen varmastikaan ole huono ajatus. Eiköhän me jakseta mukana roikkua taas koko kausi, ollaan jaksettu aina ennenkin...

Viimeinen päivä New Yorkissa

Nyt kun tammikuukin on jo yli puolessavälissä niin oliskohan korkea aika saada joululoma pakettiin? No olis, joten käsitelläänpäs sitten vielä meidän viimeinen päivä New Yorkissa. Jäljellä oli vielä monta juttua mitä haluttiin nähdä heti eikä vasta seuraavalla kerralla, joten aamiaisen jälkeen hypättiin metroon ja huristeltiin ensitöiksemme Times Squarelle.
Hassua miten tutunoloiselta tämä ja moni muu paikka New Yorkissa vaikutti, vaikka olinkin ihan ensikertalaisena liikenteessä. Vetoan kaupungin tiheään esiintymiseen ahkerasti kuluttamassani populaarikulttuurissa.
Me käytiin Times Squarella uudemmankin kerran pimeän jo laskeuduttua, jolloin kaikki valotaulut sun muut pääsivät vielä isommin esiin. Hämmentävää oli huomata miten vähäisen vaikutuksen paikka siinä vaiheessa teki, syytän sitä että valoja oli oikeasti aika vaatimattomasti verrattuna esimerkiksi niihin mitä näimme aikanaan Tokion Shinjukussa.
Times Squarelta jatkettiin matkaa ja käpyteltiin Bryant Parkin kautta kohti kirjastoa. Jep, me käytiin turisteilemassa kirjastossa. Eikä pelkästään käyty, vaan haahuiltiin siellä ihan kunnioitettavan pitkä aika.
Nomutkun se oli oikeasti aika upea. Ja minä tykkään kirj(ast)oista. Enkä siis suostu myöntämään että tässä oli mitään outoa. Ehei, sen sijaan vien asian vielä pitemmälle ja itse asiassa suosittelen kyseistä kohdetta kaikille New Yorkiin matkaaville. Niillä on hei oikeasti ihan tosi hieno kirjasto!
Aasinsilta: tähän kirjastoon sijoittuu (osittain) yksi ihan tosi huono elokuva, eli The Day After Tomorrow, jonka loogisista ongelmista valittamiseen saisi käytettyä koko päivän ja enemmänkin. Mutta mun ihan suosikkiaihe on seuraava: jos sinä olisit jumissa valtavassa kirjastossa kun ulkona riehuu uusi jääkausi ja sen seurauksena olisi luonnollisesti vähän kylmä, päättäisitkö lämmikkeenä tuikata tuleen ensimmäisenä a) hyllyiltä löytämäsi kirjat, vai b) ne massiiviset puusta rakennetut hyllyt ja muut puiset huonekalut? Nii-i.
Seuraavaksi käytiin vilkaisemassa miltä näyttää maailman suurin rautatieasema Grand Central Terminal, ja sekin näytti ihan lähestulkoon samalta kuin kaikissa elokuvissa ja tv-sarjoissa.
Ja sit käytiin pyörähtämässä pikaisesti Chrysler Buildingin aulassa. Chrysler Building on muuten minun mielestäni New Yorkin pilvenpiirtäjistä se kaikista hienoin, eikä vähiten siksi että siinä on gargoileja. Minä menen aina vähän sekaisin gargoileista, todisteena tästä mm. useampi kymmenen ottamaani gargoili-kuvaa Pariisin Notre Damesta...
Chrysler Buildingista matka jatkui ihanan pienen ja täysin vahingossa löydetyn sarjakuvaliikkeen kautta (en lopulta ostanut mitään, vaikka mieli vähän tekikin) kohti Rockefeller Centeriä.
Täällä pitävät majaa mm. NBC:n studiot, joihin järjestetään myös kiertokäyntejä. Sellainen olisi varmasti kovastikin mielenkiintoinen, mutta jäi nyt tällä kertaa väliin.
Studiokierroksen sijaan me käväistiin yläilmoissa tiirailemassa vähän maisemia. Me haluttiin ehdottomasti nähdä kaupunki jostain korkealta sekä päiväsaikaan että pimeän tultua, ja valittiin tämä valoisan ajan kohteeksi. Niitä kaupungin valoja me käytiin sitten katsomassa tietenkin Empire State Buildingin huipulta, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.
Maisemien katsastelun jälkeen pysähdyttiin kahville pohdiskelemaan loppupäivän ohjelmaa, ja todettiin yhteistuumin että piipahdus hotellilla edesauttaa illan sujumista mahdollisimman mukavasti. Koska ei kuitenkaan ollut mikään kiire, ja minä halusin pistäytyä uudelleen Lincoln Centerin kulmilla, matka jatkui edelleen jalkapatikassa kohti Columbus Circlea.
Meidän uuden vuoden ravintola oli muuten tuolla seuraavan kuvan Time Warner Centerissä, josta pikaisen kuvaamisen jälkeen jatkettiin sinne Lincoln Centerille (molemmat täällä näkyvät päivänvaloisat kuvat on otettu tässä vaiheessa), koska halusin käväistä oopperan puodissa matkamuisto-ostoksilla. Hankinnan jälkeen otimme suunnaksi sen hotellin, jossa tarkoituksena oli hoitaa pari nettiasiaa, nauttia pienestä lepohetkestä ja tarkistaa vaatetuksen sopivuus iltaa varten.
Yksi Villen työkavereista on kotoisin New Yorkista ja saimme häneltä ennen matkaa pitkän sähköpostin täynnä erilaisia vinkkejä (yksi niistä oli muuten visiitti siihen kirjastoon, katsokaa nyt, en minä ollut mitenkään outo..). Sähköpostissa suositeltiin mm. koko kaupungin parasta korealaista ravintolaa, jonka päätimme käydä testaamassa viimeisenä iltana. En minä varsinaisesti ihan tarkalleen tiedä mitä me päädyttiin syömään kun valittiin myös annoksemme sähköpostissa olleen suosituksen mukaan, mutta hyvää se kuitenkin oli.
Ravintolasta jatkoimme matkaa Empire State Buildingille ja pääsimme jälleen ihastelemaan kaupunkia yläilmoista, tällä kertaa tosiaan siinä iltavalaistuksessaan. Näkymät olivat aivan upeat ja tekivät moninkertaisen vaikutuksen päivänvalossa nähtyihin maisemiin verrattuna. Ja katsokaa nyt, Chrysler Building on se kaikista kaunein, pimeälläkin.
Viihdyimme Empire State Buildingin katolla pitkään, jonka jälkeen vietimme vielä hyvän tovin kaupungilla, käyden katsomassa mm. ne Times Squaren iltavalot. Lopulta kuitenkin matka vei takaisin hotellille pakkaamaan, koska kotimatka Houstoniin oli edessä jo varsin varhain seuraavana aamuna. Ehdittiin näkemään muutaman päivämme aikana paljon, mutta moni asia jäi vielä näkemättäkin. Kesällä sitten uudestaan.

Yllätyssynttäreitä ja vihaisia lintuja

Villen pomo täyttää maanantaina kunnioitettavat 50 vuotta, joten eilen järjestettiin herralle yllätyssynttärit. Paikalla oli vähän vajaa 60 vierasta, koostuen sekä labran nykyisestä väestä että pomon entisistä opiskelijoita ja myös opettajista. Vaimo oli luonnollisesti juonessa mukana, joten paikalle valejuonen avulla huijatulla miehellä ei ollut aavistustakaan illan todellisesta luonteesta. Illan mittaan syötiin hyvin ja kuultiin useampi aidosti viihdyttävä menneitä muisteleva puhe. Kaiken kaikkiaan siis varsin kivat juhlat, ja itsestänikin oli mukava tavata taas Villen kivoja työkavereita.
Tänään ollaankin sit jalkapallon vilkuilun ohella tehty jotain ihan muuta. Jos joku ei vielä ole kuullut, on Rovion mobiilipeli Angry Birds valloittanut maailmaa jo jonkin aikaa. Mielettömäksi hitiksi kohonnut huvitus on ihan kultti-ilmiö, mutta itse olen vältellyt siihen tutustumista, koska olen kuullut että se koukuttaa välittömästi. Ja minä nyt satun olemaan lievästi ilmaistuna varsin helposti addiktoituva ihminen. Pelin ilmaisversio on kuitenkin ollut ladattuna iPodilleni jo jonkun aikaa, ja kun Ville halusi tänään nukkua vähän pidempään kuin minä, päätin viihdyttää itseäni klikkaamalla pelin auki. No sehän johti sitten siihen, että hetken päästä oli pakko ladata se täysi versio. Ja sit Villekin halusi kokeilla, ja kun mies omi iPodin, piti minun ladata peli myös Macille. Tässä me nyt sit pelataan sohvalla rinnakkain ja kilpaillaan siitä kumpi pääsee tasoja läpi nopeammin (minä). Tää oli niin nähtävissä.

Kuva lainattu Rovion sivuilta.

Puoli päivää Metissä

Uuden vuoden aaton lisäksi meillä oli New Yorkissa aikaa kolme kokonaista päivää. Ajan vähyyttä korvasi tieto siitä, että tulemme pääsemään sinne vielä uudelleen ensi kesänä ennen Suomeen paluuta, joten joidenkin asioiden kohdalla todettiin heti että säästetään ne lämpimämpään ajankohtaan. Tällaisia asioita olivat mm. lähempi tutustuminen Vapaudenpatsaaseen sekä ajan viettäminen Central Parkissa, jonka läpi me käveltiin suhteellisen pikaisesti sunnuntaina.Muuten olisivat saattaneet Central Parkin mutaiset polut jäädä kokonaan odottamaan kesää, mutta sen poikki sattui kulkemaan nopein ja käytännöllisin reitti kohteeseen, jonka näkemistä kieltäydyin jyrkästi lykkäämästä. Nimittäin Metropolitan Museum of Art.Paikka on aivan upea, nähtävää riittäisi vaikka kuinka moneksi päiväksi. Niinpä teimme toimintasuunnitelman sen mukaan, mikä kiinnosti ylivoimaisesti eniten. Aloitimme siis ihan mielettömästä ja valtavasta Egypti-osastosta.Jos olin edellisenä päivänä ottanut maltillisen, jopa vähäisen määrän valokuvia, korvasin tilannetta huomattavasti riehuessani Metissä kamerani kanssa. Mut hei, muumioita! Sarkofageja! Hieroglyfejä!Mulla on paljon matkustushaaveita, mutta ihan kärkisijoilla on jo vuosikaudet keikkunut toive päästä Egyptiin katsomaan pyramideja ja muita hienouksia ihan paikan päälle. Vielä jonain päivänä...Egypti-kierroksen jälkeen pidettiin virkistävä kahvitauko ja jatkettiin sitten kohti uusia kiinnostavia osastoja. Haarniskat on mun mielestä hienoja.Mutta ei niin hienoja kuin Rodinin patsaat. Näitä olisin voinut tuijotella vaikka kuinka pitkään.Myös eurooppalaisen maalaustaiteen osasto kuului pakollisten kierrettävien joukkoon, eikä vähiten siksi että siellä oli neljä huonetta joista löytyi Claude Monet’n tauluja. Jos Rodinin patsaat pysäyttävät minut joka kerta, niin sen tekevät myös Monet’n maalaukset.Aika pian eurooppalaisen maalaustaiteen jälkeen huomasin harmikseni kärsiväni migreenikohtausta tarkoittavasta näköhäiriöstä. Museon kiertely jäi siihen (onneksi olimme siinä vaiheessa ehtineet jo käydä läpi ne ihan pakollisimmat osiot) kun kiiruhdimme mahdollisimman nopeasti taksilla takaisin hotellille. Itse vietin koko loppupäivän pimeässä peiton alla, mutta Villen sain sentään pienen lepotauon jälkeen lähetettyä ulos seikkailemaan. Mies oli kuulemma tehnyt kävelylenkin joelle asti, ja puikkelehtinut sieltä hiljalleen tiensä takaisin hotelliin. Mukana olleesta kamerasta ei montaa kuvaa löytynyt, mutta jokunen tunnelmaräpsy kuitenkin.Harmitti muuten aika vietävästi että jo valmiiksi vähästä ajasta piti vielä puolikas päivä menettää tällaisen takia, mutta näillehän nyt ei mitään voi. Onneksi meillä oli vielä yksi päivä jäljellä ottaa vahinko takaisin.