Suomikamaa

Kun Ranskassa majaa pitävä Stazzy haastoi meidät toukokuussa esittelemään kymmenen kotoa löytyvää suomalaista esinettä, en tosiaankaan kuvitellut että vastaisin siihen vasta joulukuussa. Mielessä aihe on pyörinyt useinkin, mutta tuumasta toimeen tarttuminen onkin sitten näköjään vaatinut yli puolen vuoden harkinta-ajan. Mutta tässä sitä sitten tulisi, Suomitavaraa kymmenen kuvan verran.

Marimekon tyynyliinat ja pyyhkeet, kaikki saatu lahjaksi.

Aalto teräsvati, joululahja kolmen vuoden takaa.

Pieni Aalto-malja, jonka Ville sai synttärilahjaksi kaksi vuotta sitten.

Kivi-tuikut saatiin niinikään joululahjaksi kolme vuotta sitten.

Patalaput ja -kinnas saapuivat eräässä yllätyspaketissa.

Tapio Wirkkalan teräsmaljakko on hyvin tuore lisäys, se nimittäin löytyi eräästä tämän vuotisesta joulupaketista.

Minulta löytyy suomalaisia koruja enemmänkin, kuvassa vain muutama. Kalevalan Lumikukan sain entisiltä työkavereilta läksiäislahjaksi kun lopetin työt tänne muuttaessa. Kaksi muuta ovat tuoreita joululahjoja.

Myös kirjahyllystä löytyy suomaisuutta, esimerkkeinä nämä kolme vuotta sitten synttärilahjaksi saamani Heli Laaksosen runokirjat.

En tiedä voiko tätä laskea Suomitavaraksi, mutta Lumenen kulmakarvavahaa hamstraan edelleen mukaan aina kun käydään Suomessa. Tälle tuotteelle kun en ole löytänyt yhtä hyvää korviketta.

Tärkein viimeisenä, nimittäin kunnollinen suomalainen tiskiharja, johon meille ystävällisesti lähetetään vaihtopäitä aina tarpeen tullen. Nää ei täällä vaan osaa.

Kun me alunperin muutettiin Houstoniin, oli täällä tarkoitus olla vain vuosi, enkä pakannut mukaani juuri mitään suomalaista. Olen varma että monivuotiseen tai pysyvään ulkomaille muuttoon varautuvien matkalaukuista löytyy hyvin paljon enemmän kaikenlaista. Mutta kyllä kolmen ja puolen vuoden aikana on näköjään kertynyt aika paljonkin suomalaisuutta sisustukseen sun muuhun, lähinnä lahjojen muodossa. Kiitos vielä Stazzylle kivasta haasteesta, anteeksi että siihen vastaamiseen meni ikuisuus.

Hyvää joulua!

Meidän eka ihan oma kuusi!! Jonka alle on eksynyt muutama pakettikin. Me päätettiin että saadaan suomalaisina avata ne jo tänään illalla, vaikka paikalliset joutuvat odottamaan huomisaamuun.

Joulukuun kansainvälisten naisten lounaalla askarreltiin perinteiset joulusukat takanreunukseen ja koristepallo joulukuuseen.

Hyvää joulua kaikille!!

Lahjapolitiikkaa

Kun me valmistauduttiin pari kuukautta sitten niihin mun työkaverin häihin, toimistolla käytiin paljon keskusteluja amerikkalaisista ja suomalaisista hääperinteistä ja -tavoista. Yksi mulle hieman vaikeuksia tuottanut juttu oli lahjakäytäntö, kun täällä kauppojen kanssa sovituilta lahjalistoilta valitut tuotteet postitetaan suoraan hääparin kotiin. Koin kovin vaikeana sen ajatuksen, että menisin häihin ilman lahjaa, vaikka kuinka olisin sellaisen etukäteen tilannutkin. Työkaverit kuitenkin vakuuttelivat kuinka se on hääparillekin mukavampaa ja vaivattomampaa, kun ei tarvitse murehtia siitä miten lahjat kulkeutuvat juhlapaikalta kotiin, ja eipä sitä tosiaan käynyt kiistäminen. Valikoimme siis kiltisti tuotteet listalta kotiinkuljetuksella ja kävimme juhlimassa häät ilman mukana vietävää pakettia.

Itse hoidin siis lahjomisen etukäteen, mutta opinpa samoista keskusteluista toisenkin paikallisen kummallisuuden mitä tulee häälahjaetikettiin. Häälahja katsotaan nimittäin ajoissa hankituksi ja annetuksi niin kauan kuin häistä on alle vuosi aikaa! Toisin sanoen olisimme voineet vitkutella lahjomisen kanssa aina ensi vuoden lokakuulle asti, eikä kukaan ajattelisi että asiassa on mitään kummallista. Siihen nähden on siis varsin kohtuullista ettei meidän joululahjoja tarvii odottaa kuin tammikuulle...

Käytiin tosiaan tänään postissa ilahduttamassa virkailijoita hillittömällä pakettivuorella. Että matkalla ovat, eikä likimainkaan vuotta ”myöhässä” meidän joululahjat. Ei voi mitään kun postin aukioloajat ei ole suotuisat ja me ollaan oltu lahjojen ostamisen kanssa tosi harkitsevaisia (kiitos Lilli, se on ihan oikeasti paljon kivempi sana kuin laiskoja…).

Pääkaupunkivierailu

Ajettiin sitten perjantaina töiden jälkeen Austiniin, kyläilemään sinne muuttaneen kaveripariskunnan luona. Koska Texanseilla oli tänään kotipeli, jäi visiitti hieman lyhyeksi kun kotiin piti ajaa jo lauantai-iltana, mutta kyllä me ehdittiin kaikenlaista kiertää ja katsella. Me ollaan käyty Austinissa kerran aikaisemminkin, mutta tokihan se oli kivojen paikallisoppaiden kanssa tällä kertaa ihan toisenlainen kokemus.

Lauantaina me kierrettiin South Congressia, joka viimeksi jäi kokonaan katsomatta. Alue on täynnä kivoja ja kummallisia pieniä liikkeitä, sekä Austinille kovin tyypillisiä ruokavaunuja jollaisesta mekin nautimme lounaamme. South Congressilta siirryimme Colorado-joen varrelle ihailemaan kauniita maisemia. Muistan kuinka viimeksikin vietimme aikaa joen varressa, mutta eihän me silloin tajuttu että vastarannalta olisi nähnyt Austinin downtownin varsin näyttävällä tavalla.

Runsaan kävelyn jälkeen käytiin tankkaamassa kahvia ja kakkua 6th Streetin Driskill-hotellissa, jonka jälkeen maleksittiin vielä hieman 6th Streetia ees taas ennen kuin kiivettiin Capitolille katsomaan illan hämärtyessä upealta näyttävää rakennusta sekä etenkin sen edessä sijaitsevaa joulukuusta, jossa oli melkoiset välkkyvalot.

Joulukuusen juurella on muutama joululauluja pauhaava kaiutin ja kuusen suuren osan aikaa huomattavan räikeät valot vaihtuvat ja vilkkuvat musiikin tahdissa. Kuuluu tavallaan siihen sarjaan jossa se on niin törkeän ruma että se on tavallaan jo ihan tosi hieno!

Seuraava vierailu pitää ajoittaa jalkapallokauden ulkopuolelle, että voidaan olla koko viikonloppu. Sovittiin jo, että sitten mennään katsomaan niitä pirun lepakoita joihin me niin kovasti petyttiin viime kerralla. Ja kuuntelemaan livemusiikkia, koska ei Austinia suotta kutsuta maan musiikkipääkaupungiksi!

Kaikkea

Ei ole varmaan jäänyt keneltäkään huomaamatta, että hyvin hetkellisesti virkistynyt päivitystahti ei selvinnyt Atlantan lomasta... Johtunee suurelta osin yleisestä kirjoitusmotivaation puutteesta, mutta myös siitä, että ollaan viime aikoina töiden jälkeen käyty varsin säännöllisesti joko juoksemassa (se puolimaraton, nähkääs, koska vaikken koko matkaa tosiaan juossutkaan, niin en mä sitä silti ihan kylmiltään tempassut), tai työkavereiden kanssa kampuspubissa. Ja siitä, että hyvän tovin vietin kaiken vapaa-aikani tuijottaen erään kissapentueen elämää nettikameran välityksellä. Mutta nyt kissanpennut ovat kaikki löytäneet kodit, ja puolimaraton on suoritettu, joten pitäisi taas yrittää panostaa. Etenkin kun kerrottavaa kyllä riittäisi, Atlantastakin on kuvia vaikka kuinka monta kymmentä.

Viime viikkoihin (tai kuukausiin...) on mahtunut paljon merkkipäiviä ja kulttuurielämyksiä, kun me ollaan juhlittu meidän molempien synttäreitä, käyty oopperassa ja musikaalissa, ja osallistuttu meidän ihan ensimmäisiin amerikkalaisiin häihin! Mun yksi työkaveri meni naimisiin marraskuun alussa ja koko meidän toimisto oli kutsuttu. Oli ihan tosi kiva nähdä paikallinen seremonia ja hääjuhla, vaikkei se nyt mitenkään hirmuisesti eronnut suomalaisista häistä. Tai sit kaikki eroavaisuudet oli vaan niin tuttuja telkkarista ja elokuvista ettei niistä niin yllättynyt.

Täällä häävieraille on tapana antaa hääkarkin sijaan joku pieni tavaralahja, jossa yleensä lukee hääparin nimet ja päivämäärä, ja tämä juttu oli työkaverin häissä hoidettu ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Paikalla oli nimittäin valokuvauskoppi ja paljon oheistarvikkeita (hassuja hattuja, aurinkolaseja, naamioita, jne.). Neljän kuvan liuskoja sai kaksi kappaletta, joista toinen liimattiin vieraskirjaan omien terveisten kera, ja toisen sai pitää muistona itsellään pienessa suojamuovikotelossa josta sitten löytyi ne päivän tärkeät tiedot. Ihan huippu juttu, ja nyt mulla on älyttömän hauskat räpsyt muistona siitä kun me Villen kanssa tungettiin sinne koppiin yhdessä kahden mun työkaverin kanssa...

Musikaali oli Broadway Across American produktio Les Misérablesista, joka oli ihan mielettömän huikea. Nyt odotan entistä suuremmalla innolla jouluna ensi-iltaan tulevaa elokuvaversiota. En tosin usko että se yltää live-esityksen tasolle, vaikka trailereiden perusteella varsin mahtipontiselta toki vaikuttaakin. Oopperassa puolestaan katsottiin La Bohème, joka oli myös oikein erinomainen, vaikkei ihan suosikkioopperoideni joukkoon kivunnutkaan. Merkittävän tilaisuudesta teki se, että paria päivää ennen esitystä Ville sai Houston Grand Operalta sähköpostia, jossa meitä ensin kiiteltiin kovasti tuesta ja sitten tarjottiin meidän normaalien kaikista korkeimmalla olevien (ja siis halvimpien) parvipaikkojen vaihtamista ihan kaikista parhaisiin permantopaikkoihin. Otimme luonnollisesti tarjouksen kiitollisina vastaan, ja olihan se nyt melkoisen jännää katsoa esitystä ihan erilaisesta perspektiivistä. Niin paljoa ei kuitenkaan vaikututtu, että jaksettaisiin vastaisuudessa omalla rahalla panostaa parempiin paikkoihin, sen verran hyvät on kyllä Houstonin korkeat parvipaikatkin.

Tänään me lähdetään heti töiden jälkeen Austiniin kyläilemään kavereiden luokse. Toivottavasti tämä reissu Houstonin ulkopuolelle ei johda ihan yhtä surullisen pitkään blogitaukoon kuin visiitti Atlantassa, kun kyllä oikeasti olisi tarkoitus päivitellä vähän tiuhemmin kuin kahden kuukauden välein.

13.1

Tällaisen sai eilen kun ylitti puolimaratonin maaliviivan. 13,1 viittaa suoritettuihin maileihin.

100 jatkuu

Me lähdetään ihan just loppuviikoksi reissuun Atlantaan, kun Villellä on konferenssi ja minä meen muuten vaan mukaan minilomalle, mutta ajattelin sitä ennen heitellä ilmoille vielä loput muutamat kuvat OISS:n järjestämästä 100-vuotistilaisuudesta. Meillä oli tässä vuoden aikana muutamakin projekti Centenniaalin kunniaksi, ja kuvissa esiintyy niistä pari. Ensinnäkin, me kerättiin kasaan 100 kansainvälistä lastenkirjaa eri maista (tarkkasilmäisin varmaan bongaa mun ja Villen suomalaislahjoitukset, jotka meidän äiti ystävällisesti välitti käydessään kylässä). Tämä oli muuten ehkä kaikkien aikojen mukavin työprojekti jossa olen ikinä saanut olla mukana! Huomatkaa myös ihan hemmetin hienot rintanapit joita jaettiin kaikille kirjoja lahjoittaneille. Kirjojen lisäksi me ollaan jo useiden kuukausien ajan pyydetty ihmisiä kirjoittamaan synttärionnittelut Ricelle omalla kielellään omaan lippuunsa, ja niistä lipuista kasattiin sitten iso onnittelukortti. Tai oikeastaan kaksi, koska lippuja kertyi lopulta niin paljon, ettei ne mahtunut yhteen. Ihan mahtavaa oli kyllä saada osallistua näihin 100-vuotisjuhliin, aikamoinen kerran elämässä -tilaisuus!

Legenda

Ricessa järjestetään joskus ihan älyttömän hienoja juttuja. Sellaisia, joita en koskaan uskonut voivani kokea. Kuten nyt vaikkapa se, kun viime kuussa Space Frontiers -luentosarjan puhujana oli Gene Kranz. GENE KRANZ!! Mää on tavannut Gene Kranzin!

Tilaisuuden aluksi Ricesta aikanaan valmistunut astronautti Peggy Whitson ojensi meidän presidentti David Leebronille NASAn Exceptional Public Service -mitalin, joka on NASAn korkein siviilihenkilölle myönnettävä palkinto. Tämän jälkeen Ricen Space Instituutin johtaja, astronautti Mike Massimino (jota me ollaan päästy kuulemaan ennenkin) puhui hieman edesmenneestä Neil Armstrongista. Ja sitten oli illan päätähden vuoro.

Gene Kranz on NASAn entinen lennonjohtaja, joka aloitti Mercury-ohjelman aikaan ja jatkoi hommia aina sukkulalentoihin asti. Mies oli merkittävässä roolissa kun Apollo 11 laskeutui kuuhun, ja kun Apollo 13 piti jollain keinolla hoitaa takaisin maahan, mielellään yhä elossa olevan miehistön kanssa. Ja suhteellisen pikaisen historiakertauksen jälkeen Apollo 13 olikin luennon varsinaisena aiheena, kun Kranz kuvaili kyseiset, ainakin itselleni varsin tutut tapahtumat NASAn lennonjohdon näkökulmasta.

Minä oon nähnyt Apollo 13 -leffan ihan tosi monta kertaa (Gene Kranz on se, jota Ed Harris esittää!), ja lukenut Jim Lovellin kirjoittaman kirjankin useammin kuin kerran, mutta silti Kranz onnistui kertomaan tarinan niin mielenkiintoisesti ja mukaansatempaavasti, ettei ollut sekuntiakaan tylsää. Päinvastoin, olisin kuunnellut tuplasti pidemmänkin version ilman minkäänlaisia vaikeuksia. 

Luennon jälkeen todella moni toivoi saavansa Kranzin signeerauksen, ja minä olin muiden mukana varustautunut omalla kappaleellani miehen kirjasta Failure Is Not an Option (erinomainen opus, suosittelen lämpimästi!). Ja kävipä vielä niin uskomaton tuuri, että päädyin puolivahingossa ihan jonon kärkipäähän, eli sain nimikirjoitukseni varsin kohtuullisessa ajassa. Onnistuin pitämään pokan just sen verran että kiitin inspiroivasta ja huikean mielenkiintoisesta luennosta ja sain kunnian puristaa miehen kättä, jonka jälkeen poistuin takavasemmalle ja, noh, sanotaanko että sain hyvin voimakkaan tunneperäisen reaktion. Se siitä kai seuraa, kun pääsee tapaamaan yhden suurimmista sankareistaan... :)

Yksi mun työkaveri oli etukäteen hieman hyväntahtoisesti pilkannut sitä kuinka innoissani olin etukäteen tästä luennosta, mutta taisi ymmärtää seuraavana päivänä että tästä intoili aika moni muukin. Tilaisuutta varten oli nimittäin varattu kolme suurta luentosalia, joista kahdessa muussa luentoa pystyi seuraamaan valkokankailta. Ja silti kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään. Itsehän pidin visusti huolen siitä, että olin riittävän ajoissa paikalla saadakseni lipun siihen pääluentosaliin, tietenkin. Jos jotakuta amerikkaa osaavaa kiinnostaa ihan älyttömän mielenkiintoinen ja ihan todella hyvän ja karismaattisen puhujan pitämä luento NASAn miehitetyistä avaruuslennoista ja etenkin Apollo 13:sta, niin suosittelen katsomaan tuon alla olevan videon. Gene Kranz aloittaa noin 19 ja puolen minuutin paikkeilla, jos ei muiden ihmisten höpinät jaksa kiinnostaa (vaikka suosittelen kyllä kuuntelemaan myös Massiminon puheenvuoron Neil Armstrongista).

RHCP ♥

Meidän piti viime maaliskuussa mennä katsomaan maailman ensteks parasta bändiä, Red Hot Chili Peppersia (hihkuin asiasta jo joulukuussa), mutta valitettavasti keikka jouduttiin silloin aikanaan perumaan. Uusintapäivä kuitenkin lyötiin lukkoon melkolailla saman tien, ja lippujen ilmoitettiin kelpaavan korvaavana päivänä sellaisenaan. Ja se korvaava päivä oli eilen!!

Hyvin ne veti, eikä lavalla nähdyn pomppimisen määrästä olisi ihan heti voinut uskoa että kundit on jo viiskymppisiä (uutta kitaristia lukuun ottamatta). Ja on ihan huikeaa että mun kaikkien aikojen suosikkibändi on yhä noin voimissaan, vaikka ensi vuonna Red Hot Chili Peppersit on ollut kasassa jo 30 vuotta (ja mää oon fanittanut niitä jo yli 20...).

Vaikka kyseessä on uusimman, I'm With You -levyn kiertue, mahtui settilistaan tosi kiva määrä myös muiden levyjen biisejä. Californicationista eteenpäin joka levy oli suht tasaisesti edustettuna, eikä aikaisemmatkaan levyt kokonaan huomiotta jääneet. Ihan tuotannon alkuajoille valinnat eivät yltäneet, mutta enpä sitä kyllä olis odottanutkaan.

Mun illan kohokohta oli (uuden RHCP-paidan lisäksi) kun Give It Away pärähti soimaan, ja mää taisin huutaa Ville-raukan korvat tukkoon. Ei voi mitään, se biisi vaikuttaa muhun yhä ihan todella henkilökohtaisella tasolla, reaktio oli täysin spontaani ja huomattavan voimakas. Ei käy kiistäminen, Red Hot Chili Peppers on yhä ihan hemmetin kova rockbändi!

100

Voi meidän laiminlyöty blogiparka! Elämä tuli jotenkin sen tielle... Mutta koitetaan josko tästä pääsis vielä uuteen nousuun, kun kerrottavaa kyllä riittäis jos vaan jostain löytyisi kateissa ollut kirjoitusmotivaatio.

Jos aloitetaan useamman kuukauden (!) juttujen purkaminen käänteisessä järjestyksessä, niin voin kertoa että viime viikolla vietettiin kauan odotettua Centennialia, eli Ricen 100-vuotisjuhlia.

Näihin bileisiin on kampuksella valmistauduttu kuukausien ajan, ja oheistuotteita on ollut tarjolla viime vuoden Rice Daysta lähtien. Kesällä vietetyissä vuotuisissa henkilökunnan jäätelöbileissä oli jaossa mm. ihan huikean hauskoja 100-vuotislaseja ja Ricelle hyvin tärkeiden muotojen mukaan suunniteltuja rannekorulenkkejä.

Pihalla puolestaan saattoi ihastella opiskelijoiden tämän vuoden taideautoparaatiin rakentamaa pöllömobiilia, joka torvea painaessa ei tööttää, vaan huhuilee!!

Kaikki tämä oli kasvattanut melkoiset odotukset viime viikon juhlallisuuksia kohtaan, eivätkä tapahtumat onneksi tuottaneet pettymystä. Tässä pari puhelimella napattua (ja siksi valitettavan heikkolaatuista) pikanäpsyä keskiviikkoillan henkilökunnan iltajuhlasta, joka järjestettiin juhlia varten pystytetyssä ”teltassa.” Lainausmerkit siksi, että todellisuudessa kyseessä oli tällainen valtavan kokoinen lasipaviljonki, joka on suunnilleen viimeinen asia joka ainakin itselleni tulee mieleen kun joku mainitsee teltan...

”Teltan” vieressä olevan Lovett Hallin seiniin heijastettiin aina hämärän tullen isot vuosiluvut ja Centennial-logot. Aika siistiä.

Virallinen syntymäpäivä oli perjantaina, jolloin keskusaukiolla järjestettiin virallinen akateeminen juhlakulkue ja Ricen presidentti David Leebron piti 100-vuotisjuhlapuheensa. Virallisen osuuden jälkeen oli vuorossa valtaisa piknik koko Ricen väelle, ja iltapäivällä oli sitten OISS:n omat juhlat.

Ylivoimaisesti huikein tapahtuma oli kuitenkin lauantai-iltana, kun yleisö pääsi vihdoinkin näkemään suurta kohua etukäteen aiheuttaneen Spektaakkelin, eli aivan mielettömän valo- ja lasershow’n, joka käytti Lovett, Sewall ja Herzstein Halleja taustanaan. Vaikka esitys oli tietenkin livenä noin satakertaisesti upeampi, on tuo alla oleva videokin kuitenkin sen verran mahtava, että suosittelen parinkymmenen minuutin uhraamista sen katsomiseen. Jos epäilyttää, niin tässä pieni maistiainen siitä mitä videolla saattaa nähdä.

Ja mä saan käydä tuossa rakennuksessa töissä! Ei muuten hassumpaa.

Lovett Hallin pöllökuva: Tommy LaVergne

Hemmotteluviikonloppu

OISS:n kesätapahtumien lauantaityöt oikeuttivat kahteen ylimääräiseen arkivapaaseen, joiden avulla päästiin nauttimaan ihan tosi pitkästä viikonlopusta tuossa muutama viikko sitten. Oltiin keväällä hankittu sellainen hotelliviikonloppuhemmottelupaketti, tarkoituksena käyttää se hääpäivän viettoon, mutta ei silloin aikanaan ehditty. Se on siitä asti odottanut sopivaa hetkeä varata hotelliyö, ja se sopiva hetki koitti ylimääräisten vapaapäivien yhteydessä.

Hotelli johon mentiin ei ollut erityisen kaukana, ei me virallisesti siis edes poistuttu Houstonista, mutta olipahan hyvä syy rauhoittua, rentoutua, ja irrottautua arjesta. Hemmottelupakettiin olisi kuulunut vähän alennusta myös erilaisista kylpylähoidoista, mutta valitettavasti kylpylä oli kiinni sinä päivänä kun me oltiin paikalla, eikä tajuttu tarkistaa asiaa etukäteen. Mutta ei haitannut mitään, kyllä sitä pienimuotoista luksusta riitti muutenkin. Saatiin nimittäin kohtuullinen summa käytettäväksi huone- tai ravintolapalveluihin, lahjakortti aulabaariin viinin maisteluun, sekä vielä heti hotelliin saavuttuamme huoneeseen toimitettiin suklaapäällysteisiä mansikoita viinipullon kera.

Mansikoilla oli suklaasmokki!

Hotellin uima-allasalue oli aika hieno.

Eikä maisemissakaan ollut valittamista.

Ihan tosi mukava miniloma, vaikkei oikeasti edes tehty mitään. Kunhan oltiin vaan ja hengailtiin. Mutta autuas toimettomuus on joskus ihan paikallaan.

Ei voinut mitään

Olisin kyllä muuten päivittänyt blogia, mutta oli liian kiire kyläillä naapurissa syömässä herkullista mansikkamisua (niinku tiramisua, mutta kahvijutun sijaan mansikkatäytteellä). Sori.

Kauhutarina

Aiemmin mainitun postipaketin lisäksi äiti ja Marketta ovat päättäneet yhdistää voimansa myös eräässä toisessa projektissa, anopit nimittäin ilmoittivat hiljattain tulevansa yhteistuumin meille kylään. Kiva juttu, me todettiin, ja toivotettiin vieraat tervetulleiksi jo pian, nimittäin tämän kuun lopussa.

Viime viikonloppuna meidän itävaltalaiset kaverit tuli Austinista taas käymään, ja perjantai-iltana kun oltiin syömässä tuli asiasta juttua. Suunnitelmasta kuultuaan heidän silmänsä levisivät kauhusta ja suusta pääsi ei, virhe, älkää tehkö sitä! Ei huolta, me rauhoiteltiin, me ollaan siinä onnellisessa tilanteessa että meidän vanhemmat ihan oikeasti tulee toimeen ja viettää aikaa yhdessä. Vastaan saimme vienon hymyn ja toteamuksen että niin, niin meidänkin vanhemmat muka tuli ihan hyvin toimeen. Ennen kuin he päättivät matkustaa Houstoniin yhdessä vierailemaan lastensa luona.

Seuraavan noin puolen tunnin ajan saimme kuunnella karmaisevaa kertomusta siitä, miten tiiviin yhdessäolon aikana ne pienet eroavaisuudet alkoivat sittenkin nousta pintaan ja jännite kasvoi päivä päivältä. Vieraiden varalle oli suunniteltu myös kaikenlaista mukavaa ohjelmaa, kuten muutama retki Houstonin ulkopuolelle, mutta tunnelman kiristyessä pitkät automatkat osoittautuivat kohtalokkaiksi. Lopulta homma räjähti käsiin, kun meidän kavereiden äidit päätyivät huutamaan toisilleen täysiä keskellä huoltoasemaa, työntekijöiden kuuluttaessa samalla ulkona oleville ihmisille että tulkaa nyt katsomaan, kun täällä kaksi hullua ulkomaalaista naisihmistä riehuu saksaksi mesoten.

Kauhukertomuksen päätteeksi kaverit totesivat että toivottavasti teillä menee paremmin, meidän vanhemmat kun eivät sittemmin ole edes puhuneet toisilleen. Ja me Villen kanssa vilkuiltiin hermostuneesti toisiamme ja sanottiin että kyllä se varmasti menee ihan hyvin. Niin koittakaa nyt rakkaat äidit ja anopit muistaa sitten käyttäytyä kun tulette. Sovitaanko ettei ainakaan aiheuteta mitään suomalaista spektaakkelia jossain texasilaisella huoltsikalla.

Paketteja

Saatiin hyvä tovi sitten valtaisa paketti kotiSuomesta, kun Olli ja Riitta halusivat toivottaa onnea uuteen kotiin. Paketti koostui hurjasta määrästä herkkuja, lehtiä ja muuta mukavaa. Tarkoitus oli napata sisällöstä kuva blogia varten, mutta valitettavasti emme ehtineet toteuttaa aietta ennen kuin herkuista oli mystisesti kadonnut jo niin suuri osa, ettei kehdattu edes tunnustaa... Siksipä seuraavan paketin saapuessa heittelimme välittömästi suurimman osan kamoista kameran eteen.
Tämä paketti kuulemma syntyi kun äiti ja Marketta yhdistivät voimansa, ja siitä löytyi herkkuja, lehtiä ja muuta mukavaa. Osa molempien pakettien kivoista jutuista tulee muuten aivan varmasti esiintymään blogissa sitten kun saan vihdoinkin (ihan nolon myöhään) vastattua siihen Suomiesinehaasteeseen... Sitä odotellessa kuitenkin Iso Kiitos Ollille ja Riitalle, Marketalle ja Sepolle, sekä äidille ja isälle!!

George Ranch

OISS järjestää tunnetusti aina kesä- ja talvitaukojen aikana kansainvälisille opiskelijoille kaikenlaista viihdykettä, ja olin itse tänä kesänä mukana kahdella retkellä. Molemmat reissut tarkoitti lauantaitöitä joten ne palkittiin myöhemmin parilla ylimääräisellä vapaapäivällä, mutta siitä lisää myöhemmin. Toinen retki suuntautui NASAan, johon luonnollisesti tarjoudun aina vapaaehtoiseksi OISS-henkilöksi, mutta ensimmäisessä paikassa olin ihan ensimmäistä kertaa, ja Villekin lähti mukaan.

George Ranch Historical Park on vähän kuin museo, ja toisaalta tavallaan teemapuisto. Siellä esitellään yli 100 vuotta Texasin historiaa hyvin realistisella ja mielenkiintoisella tavalla, kun alueen kiertämällä pääsee tutustumaan siihen miten asumukset kehittyivät, ja millaista minkäkin aikaisten ihmisten elo ihan oikeasti saattoi olla. Tämän lisäksi alueelta löytyy ihan oikein lehmipoikia, jotka esittelevät ammattinsa saloja ja opettavat vierailijoita lassoamaan. Myös kysymyksiin auliisti takomisen lomassa vastaileva seppä kuului paikan suosituimpiin vetonauloihin.

Tässä valikoitu kuvakavalkadi George Ranchista.