Kukaan ei osaa odottaa Espanjan inkvisitiota

Blogin hiljenemisestä voi yleensä vetää jonkin seuraavista johtopäätöksistä:

1) joku on meillä kipeänä,
2) ollaan taas saatu päähämme katsoa joku sarja alusta loppuun,
3) me ollaan taas kerran unohdettu, että Civ johtaa ajankäytöllisiin ongelmiin,
4) kaksi, tai kaikki, yllä olevista yhtä aikaa.

Tämän lisäksi on suhteellisen turvallista olettaa että töissäkin on ollut niin kiire, ettei työpäivistä ole irronnut joutoaikaa blogikirjoitusten naputtelulle.

Tällä kertaa vetoan kiireisten työpäivien lisäksi kohtaan kolme, jonka jälkeen siirryimme suoraan kohtaan kaksi. Vaan ei se mitään niin kauan kun vältymme kohdalta yksi, joka on näistä se ainoa ikävä juttu.

Mutta asiaan, vietettiin nimittäin hääpäivää tuossa kaiken Civin pelaamisen ja tv-sarjavuorossa olevan From the Earth to the Moonin tuijottamisen lomassa käymällä oopperassa katsomassa Don Carlos. Oli muuten huono. Ja pitkä (neljä tuntia!!). Ja turhan paatoksellinen. Ja varsin hölmö. Mutta siinä oli myös Espanjan inkvisitio ja kerettiläisiä poltettiin roviolla, joten luonnollisestikaan teos ei voinut olla läpeensä tylsä. Valitettavasti inkvisition viihdearvo ei ihan riittänyt korvaamaan kaikkia teoksen monia huonoja puolia, joten lopputulos jäi pahasti miinukselle. Mutta ei se mitään; mitä huonompi ooppera sitä hauskempi meidän kotimatka, kun tehdään siitä pilkkaa. Ei oltukaan naurettu yhtä paljon sitten surullisenkuuluisan Fidelion...

Hääpäivän kunniaksi sain myös sähköpostiin kuvaviestin äidiltä onnentoivotusten kera. Kirjoittaessani meidän tämänvuotisesta verotaistosta etsiskelin viimevuotista verotekstiä linkattavaksi ja törmäsin epähuomiossa kuvaan karkkikulhosta, joka sai aikaan niin valtaisan himotuksen mun ikiaikaisiin suosikkeihin ettei mitään rajaa. Kyseessä luonnollisesti nuo iki-ihanat Djungelvrålit, joita meillä kotoisasti apinakarkeiksi kutsutaan. Kun sitten sähköposteilin äidin kanssa että tarvitseeko tiettyjä papereita postitella tännepäin, ilmoitin että tilaisuuden tullen voi lähettää sekä paperit että apinakarkkejakin, kun alkoi kuvan nähtyäni niin kovasti tekemään niitä mieli. Äiti laittoi seuraavana päivänä vastauksen että lähtevät laivalta hakemaan, kun ei noita meinaa maista juuri löytyä.
Saattoivat rakkaat vanhempani mennä ota kolme maksa kaksi -tarjouksen edessä hieman sekaisin, mutta onpahan ainakin apinakarkkeja hetkeksi aikaa. Kuvasta laskin huikeat kaksitoista pussia, joista puolet on jo matkustanut tänne herkuteltavaksi, muutamien muiden laivatuliaisten kanssa. Tulee muuten vaatimaan melkoista tahdonlujuutta etten kisko niitä kaikkia kitusiini viikossa, on ne mulle sen verran iso heikkous. Toistaiseksi, ehkä Villen avulla, on onnistuttu pysyttelemään kohtuudessa, eka pussi vasta menossa...

Ps. Tajusin vasta kuvaa tätä kirjoitusta varten uudelleen etsiessäni, että ne oli silloinkin saatu hääpäivän kunniaksi. Hittolainen, tästähän saattaa kehkeytyä kaikkien aikojen paras hääpäivälahjaperinne!

Jännitettä elämään

Jumankekka, en olekaan tainnut muistaa kertoa meidän yhdestä harvinaisen jännittävästä illasta, joka tapahtui tuossa heti vuodenvaihteen jälkeen kun Villen sisko oli perheineen kyläilemässä. Eli tarina siitä, miten Andy ja Ville olivat varmoja että onnistuvat polttamaan talon.

Oltiin siinä Villen kanssa iltasella kahdestaan kotona ostamassa netistä lippuja seuraavan päivän NASA-vierailua varten. Kun liput oli maksettu, ne tuli luonnollisesti printata ulos. Printteri sijaitsee meillä vierashuoneen nurkassa, johon siis kiikutin läppärini, laitoin kaikki piuhat kiinni, printtasin liput ja irrotin johdot. Kymmenisen minuuttia myöhemmin huomattiin että vierashuoneesta kuuluu kovin kummallista ääntä, jonka lähempi tarkastelu paljasti tulevan siitä pistorasiasta, jossa se printteri oli hetkeä aiemmin ollut kiinni. Kahden allekkain olevan pistokkeen välillä välkkyi seinän sisällä hyvin aggressiivisen näköinen valokaari, jota säesti sellainen turvallisuudentunnetta kovasti vahvistava sähköinen rätinä.

Soitettiin sitten huollon päivystysnumeroon (jonka selvittäminen oli oma episodinsa, josta en jaksa edes avautua), ja jäätiin odottelemaan että joku tulis katsomaan tilannetta. Rätinä oli ensin pahentunut saaden kaikki valot välkkymään sekä vierashuoneessa että meidän makuuhuoneessa, mutta sitten väheni hiljalleen kun oltiin sammutettu ne valot. Kun huoltotyyppi lopulta saapui, ei valokaarista tai rätinästä ollut enää jälkeäkään.

Selitettiin sitten tapahtumien kulku meidän huoltotyypille, joka asteli vierashuoneeseen, katseli pistorasiaa hetken ja pamautti sitä sitten nyrkillä! Kun tämä toimenpide ei aiheuttanut valokaarta, paukutti kaveri seinää muutamaan kertaan, saaden pientä rätinää jälleen aikaan. Sitten hän ruuvasi irti sen pistorasian päällä olevan muovisuojan ja alkoi tökkimään sitä pistorasiaa ruuvimeisselillä! Tässä vaiheessa rakas mieheni pohdiskeli että pitäiskö käydä räppäämässä makuuhuoneen valot päälle, jos saatais vaikka silleen mahdollisimman tehokkaasti demonstroitua ongelman luonne, mutta itse olin sitä mieltä etten nyt mitenkään jaksaisi alkaa selvittää viranomaisille miten meidän asuntoon päätyi kuollut tyyppi.

Lopputulema oli se, että joku juttu jossain oli jollain tapaa löystynyt ja siitä johtunut kontaktihäiriö aiheutti meidän ongelman. Huoltokaveri vakuutti että homma on nyt hoidettu, ja kertoi vielä että kyseessä on varsin yleinen juttu, joka aiheuttaa todellisia vaikeuksia vasta sitten, kun ihmiset ei ilmoita siitä ja lopulta se kärväyttää sulakkeet ja jotain systeemejä siellä seinän sisällä. Ilmaisin jonkunasteista järkytystä siitä, miten joku ei muka ilmoittaisi kenellekään kun seinän sisällä kipinöi, kun me itse oltiin varmoja että kohta palaa koko talo, mutta tyyppi vannoi ja vakuutti ettei sellaisesta kannata olla huolissaan, kun ei siitä kuulemma voi tulipaloa tulla. Jaa. Anteeksi, jos en ihan sataprosenttisesti nyt luota tähän lausuntoon tyypiltä, joka alkoi tökkiä viallista pistorasiaa ruuvimeisselillä vaikka sähköt oli koko ajan päällä.

Se parhaiten nauraa joka itselleen nauraa

Onks teille koskaan käynyt niin, että ootte pari vuotta parjannut jotain ihan tosi huonosti suunniteltua tuotetta vain huomataksenne, että ootte ite ollu niin sokeita ettette oo tajunnut sen toimivan just kuten ootte koko ajan marmattanut että sen pitäisi toimia. Juu, ei meillekään.

Me ostetaan kaupasta säännöllisesti kahden ja puolen gallonan vesikanistereita, joissa on sellainen hanaviritelmä kyljessä. Ollaan alusta asti ihmetelty että miten ne voikin olla niin huonosti suunniteltu, että sitä pirun kanisteria pitää koko ajan olla kallistelemassa jotta sieltä saisi vettä ulos. Kauhea mesoaminen siitä miten tyhmää on ettei koko höskässä ole mitään ilmanottoaukkoa tai vastaavaa joka helpottaisi hanaviritelmän kunnollista toimintaa.

Näinpä sitten yhdessä tapahtumassa pöydällä vastaavan mutta eri merkkisen kanisterin, josta sain lasiini vettä harvinaisen vaivattomasti, siis just silleen kun olin aina ajatellut että sellaisten kanisterien pitäisikin toimia, joten ilmoitin välittömästi kotiinpäästyäni Villelle että meillä vaihtui muuten vesimerkki toiseen. Ostettiin sitten seuraavalla kauppareissulla uudenmerkkistä vettä ja oletettiin että vastedes elämä hymyilee. Kunnes avattiin se kirottu kanisteri ja todettiin että ihan sama ongelma siinä on kuin edellisissäkin.

Pari päivää myöhemmin oli sitten aika elämän vihdoinkin hymyillä, tai oikeammin sanottuna nauraa hysteerisesti keittiön lattialla monta minuuttia, kun vettä lasiin taas kerran taistellessani osuivat silmäni kanisterin yläreunassa olevaan tekstiin: Puhkaise tästä.
Lohduttauduttiin sillä, että tää oli ensimmäinen kyseistä laatua ostettu kanisteri, ei voi aina kaikkea huomata heti. Tai edes kolmessa vuodessa, kuten tuli todettua kun hoksattiin että vastaava teksti löytyy tosiaan myös juuri sellaisista kanistereista, joita meillä on käytetty oikeastaan ihan koko täällä olon ajan. Ville on vakuuttunut että kyseessä on ihan upouusi parannus, suoraa seurausta siitä että muutkin ovat kokeneet kanisterin jatkuvan kallistelun rasittavana ja valittaneet asiasta ahkerasti. Taidanpa olla samaa mieltä, ihan vaan jotta voin säilyttää minäkuvani edes pienesti fiksuna tyyppinä.
Haluaisin vielä korostaa kahta asiaa, ettei meidän hölmöyden todellinen aste nyt vaan menisi keneltäkään ohi. Ensinnäkin, kuinka tyhmä täytyy ihmisen olla, ettei huomaa asiaa jonka puuttumisesta valittaa jatkuvasti? Kyllähän me oltiin monesti juuri sitä pohdittu, miten pieni aukko kanisterin yläreunassa varmaan ratkaisisi ongelman. Ja toiseksi, miksei me missään vaiheessa hoksattu että kyllähän sellaisen aukon olisi voinut tehdä ihan itsekin, ilman että sille varsinaisesti edes oli ennaltamäärättyä paikkaa (jollainen siis siinä aina oli, ei nyt unohdeta tätä...)?

Oli miten oli, nykyisin hymyilyttää joka kerta kun ottaa kanisterista vettä. Ei pelkästään se oma typeryys, josta ylipääsemiseen saattaa toki mennä hyvä tovi, vaan myös toimenpiteen kertakaikkinen vaivattomuus. Ehkä se oli sen arvoista olla kolme vuotta idiootti, jotta osaa sen jälkeen päivittäin iloita omaa elämää näin paljon helpottavasta, maailmoja mullistavasta keksinnöstä.

Verotaistelu

Elämä oli vielä vuosi sitten ihan todella helppoa, ainakin mitä verotukseen tuli. Meillä oli Villen Ricesta saamat palkkatulot, ja lisäksi molempien omat viisumistatuksen mukaan täytettävät lomakkeet jotka piti paikalliselle veroviranomaiselle ilmoittaa ja siinä se. Homma oli valmis noin viidessä minuutissa, mitä nyt käytetyn softan valmiiksi täyttämät kaavakkeet piti vielä printata ulos, allekirjoittaa ja lyödä postiin. Helppoa kuin heinänteko.

Tänä vuonna tuli kuitenkin eteen yllättäviä vaikeuksia, sillä olemme viihtyneet Houstonissa sen verran pitkään että veroviranomainen ei laske meitä enää samalla tavalla kansainvälisiksi. Eli nyt meidän piti ilmoittaa molempien Ricen palkkojen lisäksi myös kaikki Suomesta tuleva tulo ja löytyvä omaisuus, ottaen myös kuitenkin huomioon suomalaisen veroviranomaisen kiinnostus kyseisiä finansseja kohtaan, sekä Yhdysvaltojen ja Suomen välillä olevan verosopimuksen, jonka tarkoitus on mahdollisimman pitkälle estää kaksinkertainen verotus.

Ville vietti iltansa parin viikon ajan tiukasti tietokoneen äärellä, lukien erilaisia ohjeita, tutkien kaikkia mahdollisia lomakkeita, sekä täytellen tietojamme erilaisiin netistä löytyviin veroilmoituksentäyttöapuvälineisiin. Lopputulos oli turhautunut mies joka ilmoitti että ei tää nyt varmaan mennyt sinnepäinkään oikein, mutta jos meni niin meitä odottaa noin $1400 mätkyt.

Lopulta saatiin tarpeeksemme kiemuraisista kuvioista, eikä liki puolentoista tonnin todennäköisesti turhanpäiten lahjoittaminen IRS:llekään erityisemmin kiinnostanut, joten varasimme ajan yhteen tumpuloita veroasioissa avustavaan firmaan (H&R Block). Paikalle päästyämme selitimme tilanteen virkailijalle, joka joutui välittömästi toteamaan ettei tiedä kansainvälisistä kuvioista yhtikäs mitään, vaan haki paikalle toimiston kokeneimman tyypin, joka taas hallitsi kuvion kuin kuvion. Ja saipa samalla alkuperäinen virkailijammekin kunnon perehdytyksen ulkomailla sijaitsevan omaisuuden raportoinnista veroilmoituksessa.

Lopputulema parin tunnin ja armottoman numeroiden pyörittelyn jälkeen oli virkailijoiden suunnattomaksi harmiksi se, että maksettavaa jäi vielä muutaman kymmenen dollarin verran. He kun olisi kovasti halunneet järjestää meidät saamapuolelle, mutta valitettavasti yhteen kohtaan oli pakko laittaa pilkun verran korkeampi lukema kuin millä olisi vielä saanut palautuksia. Me itse oltiin vaan ihan pirun tyytyväisiä, kun päästiin mätkyjen ja firman laskunkin kanssa kuitenkin melkoisesti alle sen Villen itse jostain keksimän puolentoistatuhannen taalan, jonka lisäksi oli paljon luottavaisempi olo siihen että veroviranomaiselle postitetut paperit oli edes jotakuinkin oikein täytetty. Ja nyt on mallipaperit, joiden kanssa saatettais vuoden päästä selvitä hommasta taas omin voimin, ellei laiskuus ja mukavuudenhalu iske ja houkuttele meitä kääntymään jälleen ammattilaisten puoleen.

Selvennys

Selvennetäänpäs vähän tätä meidän tilannetta, kun siitä kuitenkin säännöllisesti kysellään, etenkin paljastettuani tiettyjä keskusteluja. Kyllä, olen uusinut meidän Texansien kausikortit ensi kaudeksi.

Tilanne on siis se, että vastakkain on tällä hetkellä molempien varmat, todella mieluisat työpaikat Houstonissa ja täydellinen epävarmuus ja mahdollinen työttömyys Suomessa. Ei varmaankaan kuulosta vaikealta valinnalta kenenkään korvaan? Ei tilanne ihan noin yksioikoinen silti kuitenkaan ole, avataan siis hieman lisää.

Kun niitä aikaisempia keskusteluja tänne raportoin, meidän loppupäivä täällä oli kaikissa papereissa kesäkuun viimeinen. Ville on hakenut rahoitusta Suomen Akatemialta, mutta kyseiset päätökset tehdään vasta kesäkuussa, emmekä kokeneet että meidän on mahdollista odottaa sinne asti ennen toimenpiteitä, koska jos rahoituspäätös on kielteinen ja haluamme vielä jatkaa täällä, en ehdi saamaan uutta työlupaa ajoissa ja edessä on jälleen pakollinen palkaton tauko. Pistimme siis pyörät pyörimään, hommasimme jatkoa varten tarvittavat dokumentit ja postitimme uuden työlupahakemuksen, jääden odottamaan mitä Suomesta kesäkuussa kuuluu.

Jos Villen rahoituspäätös on kielteinen, on homma selvä, pysymme täällä täyden vuoden lisää (paperit on siis tehty kesäkuun loppuun 2013). Jos taas mies rahoituksen saa, on edessä paljon pohdintaa ja neuvottelua. Työn Suomessa olisi tarkoitus alkaa syyskuussa, mutta se vaatisi lähes epärealistisen nopeaa toimintaa meidän puolelta, joten siinä tapauksessa pyrkisimme sopimaan Suomeen paluusta tammikuussa. Näin meillä olisi aikaa saada työkuviot sopivampaan jamaan, hoitaa hurja määrä muuttoon liittyviä käytännön asioita, sekä osallistua lokakuussa vietettäviin Ricen 100-vuotisjuhliin, joita itse ainakin odotan todella kovasti.

Kuvio on siis tällä hetkellä vielä varsin epäselvä, eikä lisäratkaisuja ole odotettavissa ennen kesäkuuta. Aikataulujen vuoksi näyttää myös vahvasti siltä, ettei meitä Suomessa kesällä näy. Joko olisimme tulossa kotiin pysyvästi tammikuun tienoilla, jolloin vierailu kesällä tarkoittaisi aivan liian tiuhaan tapahtuvia pitkiä lentoja, tai sitten jatkamme täällä kokonaisen vuoden, missä tapauksessa ajoittaisimme visiitin mieluummin jouluun. Lomapäivät kun eivät oikein riitä kahteen vierailuun, ja jouluna tilannetta auttaa huomattavasti se, että Ricessa välipäivät on automaattisesti vapaita. Palataan siis asiaan kesäkuussa, kun ollaan taas vähän viisaampia.

Hauskaa pääsiäistä!

Ei oo rairuohoa, mutta Saguaroja meillä on...
Nauttikaa te siellä Suomessa pääsiäisvapaista, meillä ei sellaisia ole lainkaan. Perjantaina oli töissä ihan normaali täysi työpäivä ja huomenna mennään taas.

Sairaskertomus

Tulin tosiaan kipeäksi Marketan vierailun loppupuolella, mutta onneksi se ei juuri menoa haitannut kun kyseessä ei ollut kuin ihan perusflunssa. Sellainen itselleni tyypilliseen tapaan etenevä, joka alkaa nuhalla ja kehittyy vähitellen nuhan parantuessa yskäksi. Vajaan viikon se otti, kuten yleensäkin, mutta tällä kertaa yskän hiljalleen parantuessa tukkoinen nenä tuli takaisin. Ja vastusti sitkeästi kaikkia itselääkitsemisyrityksiäni, pahentuen hiljalleen siihen pisteeseen, etten enää muistanut miltä tuntuu pystyä hengittämään nenän kautta. Tukkoisuus oli aidosti hirvittävää, en ole koskaan kokenut vastaavaa.

Kun tauti oli jyllännyt jo kolme viikkoa, kaupasta ei löytynyt enää mitään reseptivapaata tuotetta jota en olisi kokeillut, eikä edes luottolääkkeeni Duact tuonut tukkoisuuteen vähäisintäkään helpotusta, oli aika mennä lääkäriin, jossa tuomioksi tuli mm. poskiontelotulehdus. Onneksi kohdalleni osunut lääkäri oli hirmu mukava ja Ricen työntekijänä saamani terveysvakuutus teki hommasta muutenkin todella simppeliä. Sain ajan samalle päivälle, maksoin ilosta naurettavan pienen summan, ja osuuteni lääkkeiden hinnasta oli apteekissa $10 per troppi, vaikka todellisuudessa sekä antibiootit että nenäsuihke olivat huomattavasti arvokkaampia. Tulipahan ainakin kerran hyödynnettyä vakuutusta, joka kuitenkin syö taaloja jokaikisestä palkasta.

Lääkkeiden kanssakin olon helpottuminen vaati vielä yli viikon. Antibiootteja riitti kymmeneksi päiväksi, nenäsuihketta jatkoin vielä muutaman päivän pitempään, kunnes lopulta tuomitsin olon suhteellisen normaaliksi. Ja kuten sanottu, tällä viikolla olen uskaltautunut palaamaan lenkkipolulle, joskin varsin surkealla menestyksellä. Lähes kuukauden tauko jonka aikana on ollut vielä koko ajan kipeänä on harmillisen tehokkaasti vienyt kunnon ihan pohjalukemiin, mutta eiköhän ne juoksuajat ja -matkat vähitellen lähde taas nousemaan, kun sinnikkäästi jaksaa yrittää.

Mihin jäimmekään?

Koska antibiootit loppuivat viime lauantaina ja olen sittemmin ollut jo kahdesti yrittämässä juoksemistakin pitkästä aikaa, lienee aika elvyttää myös blogin päivitystahtia. Tai ainakin lopettaa taudin syyttäminen... Mihinkäs me silloin yli kuukausi sitten jäätiinkään? Marketta oli tosiaan kyläilemässä, joten aloitetaanpas viime aikojen tapahtumien purkaminen käymällä pikaisesti läpi mitä vierailun loppuosaan mahtui.

Maanantaina ja tiistaina me Villen kanssa puurrettiin vielä töissä ennen loppuviikon vapaita, joten Marketta pääsi seikkailemaan ihan omatoimisesti. Maanantaina kohteena taisi olla Rice Villagen kaupat ja tiistaina Museum of Fine Artsin upea Tutankhamon-näyttely, joka me Villen kanssa seikkailtiin läpi jo edellisten vieraiden kanssa. Shoppailua ehdittiin harrastaa myös koko porukan voimin, itsekin haalin viikon mittaan muutaman tulevien kesähelteiden kanssa yhteensopivan työkelpoisen paidan, sekä vihdoinkin uuden sohvan hankinnasta asti ostoslistalla olleet sohvatyynyt. Ne on punaiset! Ja niissä on ympyräkuvioita! Ja ne on ihan tosi hienot!!

Keskiviikkona tarjottiin Marketalle lounasta Ricen Faculty Clubilla ja kierreltiin kampusta muutenkin. Katsastettiin myös sekä minun että Villen toimistot ja esiteltiin työkavereita. Yhtenä toisena päivänä ajeltiin Brazos Bend State Parkiin siinä toivossa että alligaattorit alkaisi hiljalleen havahtumaan talvihorteestaan, vaikka Marketta kyllä vihjaili ettei häntä haittaisi tippaakaan jos ei näkyisi yhtäkään matelijaa. Vierailijakeskuksessa kuitenkin kuultiin että itse asiassa oli mitä parhain alligaattoriaika, kun otukset kerääntyvät polkujen varsille tankkaamaan aurinkoa talven jälkeen. Ja tosiaan, en ole yhdelläkään aikaisemmalla visiitillä nähnyt likimainkaan yhtä montaa alligaattoria! Erityisen hauskaa oli todella nuorten pikkualligaattorien bongailu, niitä ei varsinkaan niin usein näe. Kuvia en tällä kertaa ottanut juuri lainkaan, mutta onneksi aikaisemmilla käynneillä niitä on kertynyt varsin runsaasti.

Rodeossakin oli pakko piipahtaa, kun kerrankin joku onnistui kyläilemään sen aikana. Mehän ollaan käyty joka vuosi, joten oli hauska pystyä esittelemään tämä periamerikkalainen viihdemuoto ihan uudelle ihmiselle. Kokemus oli kuulemma varsin mukava ja positiivinen, vaikkakin illan päättänyt konsertti tuomittiin äänenvoimakkuudeltaan kohtuuttomaksi. Eikä esiintymisvuorossa ollut countryartisti Luke Bryan erityisesti sykähdyttänyt muutenkaan, vaikka ihan hupaisan keikan heittikin. Kamera pysyi tälläkin retkellä laukussa koko päivän, mutta edelliset rodeot on kyllä dokumentoitu asiaankuuluvasti.

Kaiken kaikkiaan tosi kiva vierailu jonka aikana ehdittiin tehdä paljon kaikkea hauskaa! Kiitokset Marketalle hyvästä seurasta ja pahoittelut raportoinnin pahasta viivästymisestä.