Tuplanäytös

Käytiin lauantaina tosi pitkästä aikaa taas drive-inissä, kun löivät ohjelmistoon niin houkuttelevan tuplanäytöksen, ettei vaan voitu vastustaa. Ensin Avengers, joka on ollut tarkoitus käydä katsomassa siitä lähtien kun se tuli ensi-iltaan, siinä kuitenkaan onnistumatta, ja sitten Dark Shadows, joka nyt oli pakko nähdä, koska kaikki mitä Tim Burton ja Johnny Depp tekee yhdessä nyt vaan on pakko nähdä.
Ilta oli mitä mukavin, vaikka pääsylippujen hintoja olikin nostettu taalan verran sitten viimekäynnin. Kuusi dollaria on silti sen verran edullinen hinta kahdesta leffasta, että jälleen kerran todettiin että tästähän voisi ottaa vähän säännöllisemmän tavan. Vaikea uskoa että edellisestä (ja tähän mennessä myös ainoasta) käynnistä oli jo yli vuosi. Tykkäsin edelleen jutusta vähintään yhtä paljon ja lämmöllä muistelemani chilijuustohodarikin oli just niin hyvä kuin ajattelinkin.
Avengers oli ihan tosi mahtava, parhaita sarjakuvaleffoja ikinä. Dark Shadowskin oli hyvä ja ajoittain oikeinkin hauska, mutta ei valitettavasti niin huippu kun oon tottunut Burtonin ja Deppin yhteisprojekteilta odottamaan. Saattoi osittain johtua toki siitä, ettei mulla ole pienintäkään kosketuspintaa siihen tv-sarjaan johon kyseinen elokuva perustuu. Mut kivaa oli silti, joten toivottavasti sitä sais oikeasti lähdettyä drive-iniin pian uudestaan.

Leffajulisteet lainattu täältä ja täältä.

Kisakatsomossa

Jääkiekkofanin elämä on ollut näiden MM-kisojen aikaan hieman haastavaa, kun suurin osa peleistä pelataan sellaiseen aikaan, kun minun oletetaan keskittyvän enemmän töihin kuin meneillään oleviin lätkämatseihin. Siitä huolimatta olen pitänyt aina Suomen pelien aikana Kansainvälisen Jääkiekkoliiton nettisivujen tarjoamaa reaaliaikaista peliseurantaa päällä työkoneella, joten olen siinä aherruksen lomassakin pysynyt suurinpiirtein tilanteen tasalla.

Ihan paras oli Suomi-USA neljännesvälierä, jonka ratkaisuvaiheet osuivat lounastunnille. Siinä me istuttiin Villen kanssa syömässä yhdessä kampuksen ruokapaikoista, tuijottaen samalla tiiviisti mun iPod touchia jossa pelitilanteet (systeemi listaa maalit ja jäähyt) päivittyivät, enkä edes halua ajatella kuinka kummallisina muut paikallaolijat meitä pitivät kun ensin tasoitus- ja sitten voittomaali saivat meidät juhlimaan ja tuulettamaan muuten varsin hiljaisessa tilassa.

Viikonloppuisin ollaan sitten ihan nähtykin pelejä, tosin ihan vaivatonta sekään ei ollut. Aikaeron vuoksi pelejä varten on nimittäin pitänyt herätä ihan naurettavan aikaisin, ja voin kertoa että näin aamu-uniselle ihmiselle, joka luottaa siihen että viikonloppuisin saa nukkua huomattavasti arkiaamuja pitempään, uhraus on ollut merkittävä. Lisäksi MM-kisat ei voisi juuri vähempää täällä ketään kiinnostaa, joten televisiossa on näytetty tasan Jenkkien matsit. Tarkoittaa sitä, että saimme nauttia paikallisesta selostuksesta juuri sen verran kun Suomella kesti ottaa ekassa USA-pelissä pataan sen 5-0. Herkkua. Onneksi netistä saa viritettyä pelin kuin pelin, joten ollaan saatu katsella turpiinotot myös Venäjältä ja Tšekeiltä... Olishan se ollut kiva nähdä ees yksi voitto, mutta minkäs teet.

Aika vähäisellä panostuksella meni siis meiltä nämä kisat, vaikka ollaankin nyt yritetty parantaa loppua kohden. Katsottiin nimittäin Suomen pelien lisäksi myös eilinen hyvin viihdyttävä Tšekki-Slovakia sekä tänään Venäjän varsin vakuuttava ja näyttävä finaalitaisto Slovakiaa vastaan. Ihan hauskaa oli uppoutua jääkiekkoon pitkästä aikaa, mutta kyllä mä silti ihan eniten odotan tällä hetkellä jalkapallokauden alkamista. Ja Lontoon olympialaisia, ne on onneks nopeemmin.

Taidetta

Ricen kampukselle on viimeaikoina hankittu paljon uutta taidetta, osana kampuksen kaunistushanketta juhlavuoden kunniaksi. Tuorein taideteos on James Turrellin Skyspace, joka avataan virallisesti yleisölle kesäkuun puolivälin paikkeilla. Ricen opiskelijoille ja henkilökunnalle järjestettiin kuitenkin mahdollisuus tutustua uutuuteen etukäteen, joten mekin suuntasimme paikalle eilen parin työkaverin kanssa.
Turrell käsittelee kuulemma taiteessaan usein valoa ja tilaa, eikä Skyspace ole poikkeus. Rakennelman sisään pääsee kahdessa tasossa ja ideana on tarkastella ”kattoikkunasta” näkyvää taivasta ja havainnoida miten sen kokeminen muuttuu kun kattoon heijastetaan erilaisia valoja. Kun teos avataan yleisölle ensi kuussa, on valoesitys tarkoitus järjestää jotenkin automatisoidusti joka päivä sekä auringonnousun että -laskun aikaan.
Tulevaisuudessa Skyspacessa voi nauttia myös musiikkiesityksistä, joko mahdollisesti paikan päällä soittavien muusikoiden toimesta, tai sitten johtamalla viereisessä rakennuksessa sijaitsevan musiikkikoulun esityksiä rakennelman sisällä oleviin äänentoistolaitteisiin. Varsin mielenkiintoinen idea, josta ainakin itse pidin kovasti. Tällä kertaa katselimme vaihtuvia valoja vain ulkopuolelta, mutta tavallisen perusvalaistuksen aikana sisällä vieraillessamme totesin ainakin itse pitäväni enemmän alemman kerroksen tarjoamasta perspektiivistä. Pitänee palata tutustumaan teokseen uudelleen sitten joku aamu tai ilta, kunhan se on virallisesti avattu.
Eilen oli tarjolla myös toisenlaista taidetta, superkuun muodossa. Täysikuu käväisi tosiaan niin lähellä maata kuin sen kiertorata sallii, vaikuttaen näin tavallista kookkaammalta. Vaikutelma olikin melkoisen näyttävä kun huomasimme sen nousevan taivaanrannasta punaisena ja kiipeävän korkeammalle niin vauhdikkaasti, että liikkeen huomasi paljaalla silmällä.
Käväisin vielä puolenyön tienoilla ulkona tutkailemassa että miltä se superkuu näytti. Siinä vaiheessa se oli jo niin korkealla, ettei sen kokoeroa tavalliseen juuri edes huomannut, mutta hätkähdyttävään kirkkauteen kiinnitin kyllä huomiota. Kuulin, että kyseinen superkuu oli noin 10% tavallista suurempi, mutta noin 30% tavallista kirkkaampi ja allekirjoitan tämän kyllä täysin.
Palataan sen verran kuitenkin vielä meidän iltaan kampuksella, että kävelimme työkavereiden kanssa ennen kotiinlähtöä katsastamaan myös erään toisen suhteellisen tuoreen taideteoksen, Jaume Plensan Peilin, koska työkaverit eivät olleet nähneet sitä kertaakaan pimeällä, jolloin se valaistuksensa vuoksi on huomattavasti upeampi ilmestys kuin päiväsaikaan.
Veistos esittää kahta hahmoa, jotka istuvat vastakkain uppoutuneina keskusteluun kampuksen puiden varjossa. Hahmot ovat rakentuneet eri aakkosten kirjaimista tai muista kirjoitusmerkeistä ja ovat edestä avoimia, mahdollistaen katsojan astumisen teoksen sisään. Ei hassumpia tuloksia kampuksen kaunistushankkeelta.

Kohtuullisen koominen kokemus kenkien korjaamisesta

Kun suosikkisandaalini hajosivat viime kesänä, oli itsestään selvää että kiikutin ne korjattavaksi. Kyseiset kengät kun sopivat sekä työkäyttöön että vapaa-ajalle ja olivat hurjan mukavat jalassa, niillä jaksoi kävellä vaikka kuinka pitkään. Kenkäsairaalan mukavat työntekijät liimasivat irronneen remmin takaisin kiinni ja jatkoin tyytyväisenä lempisandaalieni käyttöä, vajaan päivän verran. Silloin remmi lähti irti uudelleen. Vein kengät takaisin suutarille, jossa hieman vanhempi herrasmies totesi että ihmekös tuo kun ei korjaus kestänyt, pojat on käyttäneet ihan väärää liimaa. Hänpä tekee homman uusiksi, ja liimaa samalla kiinni tuon toisenkin kengän vastaavan kohdan, kun sekin näyttää siltä että saattaa irrota hetkenä minä hyvänsä. Jatkoin taas kengät takaisin saatuani tyytyväisenä niiden käyttöä, tällä kertaa vajaan viikon, kunnes toisen kengän liimaus petti ja kirottu remmi irtosi jälleen. Arvoin pitkään että jaksanko korjauttaa niitä aina vaan uudelleen, ilmiselvästi varsin turhaan, ja heitin kengät lopulta turhautuneena vaatehuoneen nurkkaan. En raaskinut hävittääkään, kun kyseessä oli oikeasti maailman mukavin sandaalipari, vaan tuumin että ehkä jossain vaiheessa keksin jonkin ratkaisun.
Tämän kesän sitten lähestyessä päätin, että lempparisandaalit on ihan pakko saada käyttöön. Toistuva uudelleenliimaaminen ja sitä selvästi väistämättömästi seuraava remmien uudelleenirtoaminen täysin sattumanvaraisella hetkellä ei houkutellut, joten tulin siihen tulokseen että on aika ottaa järeämmät aseet käyttöön. Tartuin siis vasaraan ja iskin typerän remmin kiinni kahdella naulalla. Ounastelin että naulojen päät eivät välttämättä tuntuisi erityisen miellyttäviltä jalkapohjassa, joten liimasin vielä naulojen päälle silikonipuolipohjalliset, jotka on oikeasti tarkoitettu estämään sitä, ettei jalka liikkuisi hieman väljässä kengässä liikaa eteenpäin.
Ratkaisu on ainakin tähän asti osoittautunut toimivaksi. Remmi on pysynyt paikallaan, eikä nauloja tunne lainkaan silikonipohjallisen läpi. Siksipä ei mitenkään kauheasti harmittanut kun toisenkin kengän remmi napsahti paikaltaan keskiviikon baseball-pelissä. Korjaustoimenpide oli jo tuttu, jonka lisäksi onhan se nyt aika huikean hupaisaa voida kertoa että on korjannut kenkänsä ihan itse vasaralla ja muutamalla naulalla.

Pöllö-pesistä

Eilen käytiin ensimmäistä kertaa ikinä Rice Owlsien baseball-pelissä, kun oli Ricen vuotuinen Faculty & Staff Appreciation Day. Tahtoo sanoa että henkilökunnalle oli jaossa ilmaisia lippuja peliin, jota ennen tarjoiltiin vielä ilmaista ruokaa ja juomaa kentän kupeessa, ihan vaan koska työntekijöille haluttiin osoittaa hieman arvostusta. Kiva perinne, joten päätettiin parin työkaverin kanssa että ilman muuta mennään! Ruokatarjoilut oli paljon parempia kuin osattiin edes odottaa (ihan vaan hampurilaisia ja hodareita, mutta ihan tosi hyviä sellaisia), ja puoli seiskalta alkoi sitten peli.
Baseball ei tosiaan kuulu meidän suosikkilajeihin, eikä asiaa auttanut yhtään se, että vastassa ollut Texas Southern University meni ekassa vuoroparissa vaatimattomaan 5-0 johtoon. Ja pysyi siinä ihan rasittavan pitkään. Me harkittiin tylsistyneinä jo kotiinlähtöä kesken pelin, kunnes Rice sai ekan juoksunsa viidennessä vuoroparissa. Siitä sitten vähitellen pojat kirivät TSU:n etumatkaa kiinni, tasoittaen pelin lopulta kahdeksannessa vuoroparissa. Kun ysi oli taas juoksuton meni peli jatkovuoroille, missä vaiheessa ei kotiinlähtö enää ollut vaihtoehtona, vaikka kello oli jo vaikka kuinka ja paljon. Todettiin työkavereiden kanssa yhteistuumin että pakkohan tämä on loppuun asti sinnitellä. Yhdennentoista vuoroparin alkaessa tosin totesin, että viidessätoista menee mun raja; jos ei siihen mennessä ole voittaja selvinnyt niin antaa sitten olla...
Vaan ei huolta, se yhdestoista osoittautui ratkaisevaksi, kun Rice onnistui räjäyttämään katsomon tekemällä kahden palon jälkeen hyvin epätoivoiselta näyttävässä tilanteessa voittojuoksun. TSU:n olisi kaiken järjen mukaan pitänyt polttaa etenijä kotipesään, mutta sieppari tunaroi eikä saanut palloa kiinni. 6-5 voitto kelpasi meille ja pääsimme lähtemään hyvillä mielin kotiin. Hirmu hauska ilta ja hyvä että osallistuttiin, vaikka menikin myöhään. Ei se ihme ole että Rice on valittu monena vuonna yhdeksi Houstonin viihtyisimmistä työpaikoista, kun työntekijöitäkin arvostetaan ihan oman päivän verran.

Kurja kokemus kenkien korjaamisesta

Niin mukavaa kuin Ricen kauniille kampukselle onkin päivittäin mennä töihin, on siinä huonotkin puolensa. Mukulakivimäiset jalkakäytävät ovat nimittäin kovin kohtalokkaat rakkaille kengilleni ja pistävät korkolappuja päreiksi tasaiseen tahtiin. Upotan siis säännöllisesti taaloja kenkäsairaalaan, jossa kivat kaverit laittavat kenkäni käyttökuntoon. Lopputulos ei vaan valitettavasti ole osoittautunut mitenkään kehuttavan kestäväksi, ja kun asiaa parin työkaverin kanssa yhtenä päivänä harmiteltiin, suositteli yksi heistä Rice Villagesta löytyvää toista paikkaa, jossa käytetään hänen kokemuksensa mukaan hieman kestävämpiä korkolappuja. Hieman hintavampi paikka kuin Shoe Hospital kuulemma, mutta äkkiäkös se itsensä maksaa takaisin jos tarvitsee selvästi harvemmin käydä. Kokeillaan, tuumasin, ja pakkasin neljä paria korjauksen tarpeessa olevia kenkiä kassiin.

Ensimmäiseksi ongelmaksi osoittautui hankalat aukioloajat. Pulju avaa ovensa kello kahdeksan, kun minun pitää olla jo työpaikalla, ja sulkee puoli kuudelta, johon ehtiminen vaatii erikoistoimenpiteitä (eli Villen pitää tulla hakemaan mut meidän toimiston kohdalta autolla, että ehditään). Päädyimme siis siihen, että vapaammista työajoista nauttiva Ville kiikutti kengät korjattavaksi eräänä aamuna heti kahdeksan jälkeen, ja sinä päivänä kun kenkien oli määrä olla valmiit hän ystävällisesti haki auton hieman ennen viittä ja poimi minut kyytiin sen rakennuksen kulmalta, jossa meidän toimisto sijaitsee. Sitten kiidettiin Rice Villageen hakemaan mun popoja takaisin kotiin.

Tiskin takaa löytyi hieman yrmymmän oloinen mieshenkilö, joka vastasi meidän tervehdykseen lähinnä ynähtämällä jotain. Selitimme asiamme ja ojensimme kenkien lunastuslipukkeet, johon ei tullut edes sitä ynähdystä vastaukseksi. Sen sijaan pöytään iskettiin kenkäkassi ja pienen murahtelun säestämän ynnäystuokion jälkeen mies ilmoitti hinnan. Kortin otti vastaan jälleen mitään sanomatta, eikä puhunut mitään silloinkaan, kun ojensi kortin takaisin. Allekirjoitusta mies pyysi ynähtämällä uudelleen. Maksun suorittamisen jälkeen tartuin kenkäkassiin, kiitimme ja poistuimme hiljaisuuden vallitessa. Voin kertoa että täällä asiakaspalvelun luvatussa maassa tilanne oli jokseenkin kummallinen.

Kotona sitten asetuin olohuoneen lattialle kenkäkassini kanssa tarkastelemaan työn tuloksia. Ensimmäinen pari näytti lupaavalta, eikä toisessakaan ollut mitään vikaa. Kun sitten kurotin kolmatta paria kassista, tajusin että kahden jäjelläolevan kenkäparin lisäksi siellä on myös torakka. Kiva. Kaikkien onneksi kyseinen yksilö oli kuollut, joten Ville onnistui poistamaan sen ilman sen suurempaa operaatiota. Mitä nyt mennessään kuittaili harvinaisen perusteellisesti aiheesta kuinka pahalle kenkieni täytyykään haista, että torakaltakin meni henki.

Pahintahan tässä on se, että jos ne pirun korkolaput nyt oikeasti kestävät käyttöä selvästi aikaisempia pidempään, on torakoita vilisevään huonon asiakaspalvelun kehtoon todennäköisesti palattava takaisin. Ei oo reilua.