100 jatkuu

Me lähdetään ihan just loppuviikoksi reissuun Atlantaan, kun Villellä on konferenssi ja minä meen muuten vaan mukaan minilomalle, mutta ajattelin sitä ennen heitellä ilmoille vielä loput muutamat kuvat OISS:n järjestämästä 100-vuotistilaisuudesta. Meillä oli tässä vuoden aikana muutamakin projekti Centenniaalin kunniaksi, ja kuvissa esiintyy niistä pari. Ensinnäkin, me kerättiin kasaan 100 kansainvälistä lastenkirjaa eri maista (tarkkasilmäisin varmaan bongaa mun ja Villen suomalaislahjoitukset, jotka meidän äiti ystävällisesti välitti käydessään kylässä). Tämä oli muuten ehkä kaikkien aikojen mukavin työprojekti jossa olen ikinä saanut olla mukana! Huomatkaa myös ihan hemmetin hienot rintanapit joita jaettiin kaikille kirjoja lahjoittaneille. Kirjojen lisäksi me ollaan jo useiden kuukausien ajan pyydetty ihmisiä kirjoittamaan synttärionnittelut Ricelle omalla kielellään omaan lippuunsa, ja niistä lipuista kasattiin sitten iso onnittelukortti. Tai oikeastaan kaksi, koska lippuja kertyi lopulta niin paljon, ettei ne mahtunut yhteen. Ihan mahtavaa oli kyllä saada osallistua näihin 100-vuotisjuhliin, aikamoinen kerran elämässä -tilaisuus!

Legenda

Ricessa järjestetään joskus ihan älyttömän hienoja juttuja. Sellaisia, joita en koskaan uskonut voivani kokea. Kuten nyt vaikkapa se, kun viime kuussa Space Frontiers -luentosarjan puhujana oli Gene Kranz. GENE KRANZ!! Mää on tavannut Gene Kranzin!

Tilaisuuden aluksi Ricesta aikanaan valmistunut astronautti Peggy Whitson ojensi meidän presidentti David Leebronille NASAn Exceptional Public Service -mitalin, joka on NASAn korkein siviilihenkilölle myönnettävä palkinto. Tämän jälkeen Ricen Space Instituutin johtaja, astronautti Mike Massimino (jota me ollaan päästy kuulemaan ennenkin) puhui hieman edesmenneestä Neil Armstrongista. Ja sitten oli illan päätähden vuoro.

Gene Kranz on NASAn entinen lennonjohtaja, joka aloitti Mercury-ohjelman aikaan ja jatkoi hommia aina sukkulalentoihin asti. Mies oli merkittävässä roolissa kun Apollo 11 laskeutui kuuhun, ja kun Apollo 13 piti jollain keinolla hoitaa takaisin maahan, mielellään yhä elossa olevan miehistön kanssa. Ja suhteellisen pikaisen historiakertauksen jälkeen Apollo 13 olikin luennon varsinaisena aiheena, kun Kranz kuvaili kyseiset, ainakin itselleni varsin tutut tapahtumat NASAn lennonjohdon näkökulmasta.

Minä oon nähnyt Apollo 13 -leffan ihan tosi monta kertaa (Gene Kranz on se, jota Ed Harris esittää!), ja lukenut Jim Lovellin kirjoittaman kirjankin useammin kuin kerran, mutta silti Kranz onnistui kertomaan tarinan niin mielenkiintoisesti ja mukaansatempaavasti, ettei ollut sekuntiakaan tylsää. Päinvastoin, olisin kuunnellut tuplasti pidemmänkin version ilman minkäänlaisia vaikeuksia. 

Luennon jälkeen todella moni toivoi saavansa Kranzin signeerauksen, ja minä olin muiden mukana varustautunut omalla kappaleellani miehen kirjasta Failure Is Not an Option (erinomainen opus, suosittelen lämpimästi!). Ja kävipä vielä niin uskomaton tuuri, että päädyin puolivahingossa ihan jonon kärkipäähän, eli sain nimikirjoitukseni varsin kohtuullisessa ajassa. Onnistuin pitämään pokan just sen verran että kiitin inspiroivasta ja huikean mielenkiintoisesta luennosta ja sain kunnian puristaa miehen kättä, jonka jälkeen poistuin takavasemmalle ja, noh, sanotaanko että sain hyvin voimakkaan tunneperäisen reaktion. Se siitä kai seuraa, kun pääsee tapaamaan yhden suurimmista sankareistaan... :)

Yksi mun työkaveri oli etukäteen hieman hyväntahtoisesti pilkannut sitä kuinka innoissani olin etukäteen tästä luennosta, mutta taisi ymmärtää seuraavana päivänä että tästä intoili aika moni muukin. Tilaisuutta varten oli nimittäin varattu kolme suurta luentosalia, joista kahdessa muussa luentoa pystyi seuraamaan valkokankailta. Ja silti kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään. Itsehän pidin visusti huolen siitä, että olin riittävän ajoissa paikalla saadakseni lipun siihen pääluentosaliin, tietenkin. Jos jotakuta amerikkaa osaavaa kiinnostaa ihan älyttömän mielenkiintoinen ja ihan todella hyvän ja karismaattisen puhujan pitämä luento NASAn miehitetyistä avaruuslennoista ja etenkin Apollo 13:sta, niin suosittelen katsomaan tuon alla olevan videon. Gene Kranz aloittaa noin 19 ja puolen minuutin paikkeilla, jos ei muiden ihmisten höpinät jaksa kiinnostaa (vaikka suosittelen kyllä kuuntelemaan myös Massiminon puheenvuoron Neil Armstrongista).

RHCP ♥

Meidän piti viime maaliskuussa mennä katsomaan maailman ensteks parasta bändiä, Red Hot Chili Peppersia (hihkuin asiasta jo joulukuussa), mutta valitettavasti keikka jouduttiin silloin aikanaan perumaan. Uusintapäivä kuitenkin lyötiin lukkoon melkolailla saman tien, ja lippujen ilmoitettiin kelpaavan korvaavana päivänä sellaisenaan. Ja se korvaava päivä oli eilen!!

Hyvin ne veti, eikä lavalla nähdyn pomppimisen määrästä olisi ihan heti voinut uskoa että kundit on jo viiskymppisiä (uutta kitaristia lukuun ottamatta). Ja on ihan huikeaa että mun kaikkien aikojen suosikkibändi on yhä noin voimissaan, vaikka ensi vuonna Red Hot Chili Peppersit on ollut kasassa jo 30 vuotta (ja mää oon fanittanut niitä jo yli 20...).

Vaikka kyseessä on uusimman, I'm With You -levyn kiertue, mahtui settilistaan tosi kiva määrä myös muiden levyjen biisejä. Californicationista eteenpäin joka levy oli suht tasaisesti edustettuna, eikä aikaisemmatkaan levyt kokonaan huomiotta jääneet. Ihan tuotannon alkuajoille valinnat eivät yltäneet, mutta enpä sitä kyllä olis odottanutkaan.

Mun illan kohokohta oli (uuden RHCP-paidan lisäksi) kun Give It Away pärähti soimaan, ja mää taisin huutaa Ville-raukan korvat tukkoon. Ei voi mitään, se biisi vaikuttaa muhun yhä ihan todella henkilökohtaisella tasolla, reaktio oli täysin spontaani ja huomattavan voimakas. Ei käy kiistäminen, Red Hot Chili Peppers on yhä ihan hemmetin kova rockbändi!

100

Voi meidän laiminlyöty blogiparka! Elämä tuli jotenkin sen tielle... Mutta koitetaan josko tästä pääsis vielä uuteen nousuun, kun kerrottavaa kyllä riittäis jos vaan jostain löytyisi kateissa ollut kirjoitusmotivaatio.

Jos aloitetaan useamman kuukauden (!) juttujen purkaminen käänteisessä järjestyksessä, niin voin kertoa että viime viikolla vietettiin kauan odotettua Centennialia, eli Ricen 100-vuotisjuhlia.

Näihin bileisiin on kampuksella valmistauduttu kuukausien ajan, ja oheistuotteita on ollut tarjolla viime vuoden Rice Daysta lähtien. Kesällä vietetyissä vuotuisissa henkilökunnan jäätelöbileissä oli jaossa mm. ihan huikean hauskoja 100-vuotislaseja ja Ricelle hyvin tärkeiden muotojen mukaan suunniteltuja rannekorulenkkejä.

Pihalla puolestaan saattoi ihastella opiskelijoiden tämän vuoden taideautoparaatiin rakentamaa pöllömobiilia, joka torvea painaessa ei tööttää, vaan huhuilee!!

Kaikki tämä oli kasvattanut melkoiset odotukset viime viikon juhlallisuuksia kohtaan, eivätkä tapahtumat onneksi tuottaneet pettymystä. Tässä pari puhelimella napattua (ja siksi valitettavan heikkolaatuista) pikanäpsyä keskiviikkoillan henkilökunnan iltajuhlasta, joka järjestettiin juhlia varten pystytetyssä ”teltassa.” Lainausmerkit siksi, että todellisuudessa kyseessä oli tällainen valtavan kokoinen lasipaviljonki, joka on suunnilleen viimeinen asia joka ainakin itselleni tulee mieleen kun joku mainitsee teltan...

”Teltan” vieressä olevan Lovett Hallin seiniin heijastettiin aina hämärän tullen isot vuosiluvut ja Centennial-logot. Aika siistiä.

Virallinen syntymäpäivä oli perjantaina, jolloin keskusaukiolla järjestettiin virallinen akateeminen juhlakulkue ja Ricen presidentti David Leebron piti 100-vuotisjuhlapuheensa. Virallisen osuuden jälkeen oli vuorossa valtaisa piknik koko Ricen väelle, ja iltapäivällä oli sitten OISS:n omat juhlat.

Ylivoimaisesti huikein tapahtuma oli kuitenkin lauantai-iltana, kun yleisö pääsi vihdoinkin näkemään suurta kohua etukäteen aiheuttaneen Spektaakkelin, eli aivan mielettömän valo- ja lasershow’n, joka käytti Lovett, Sewall ja Herzstein Halleja taustanaan. Vaikka esitys oli tietenkin livenä noin satakertaisesti upeampi, on tuo alla oleva videokin kuitenkin sen verran mahtava, että suosittelen parinkymmenen minuutin uhraamista sen katsomiseen. Jos epäilyttää, niin tässä pieni maistiainen siitä mitä videolla saattaa nähdä.

Ja mä saan käydä tuossa rakennuksessa töissä! Ei muuten hassumpaa.

Lovett Hallin pöllökuva: Tommy LaVergne