Hämmentävä kampaamokäynti

Lykättyäni toimenpidettä vaikka kuinka pitkään, raahasin itseni vihdoin torstaina hiustenleikkuuseen. En halunnut mitään sen kummempaa kuin huonojen latvojen trimmauksen, joten päätin piipahtaa ihan pikaisesti Villenkin käyttämässä paikassa, josko siellä ei olisi jonoa. Ei ollut, pääsin suoraan penkkiin. Ja sitten se alkoi.

Minun kampaajakseni sattui erittäin kummallinen tapaus, joka ei lakannut puhumasta hetkeksikään. Eikä siinä nyt varsinaisesti mitään, mutta ne jutut mitä se puhui... Ihan uskomatonta stooria, jonka aikana istuin paikallani vaivautuneesti hymyillen ja myötäillen, tuntien oloni aivan uskomattoman epämukavaksi.

Kaikki alkoi suhteellisen viattomasti, kun kaveri kehui minun hamettani ja kenkiäni, ja selitti sen jälkeen vuolaasti kuinka hän pitää kovasti naisten kengistä. Ei hän siis halua sellaisia itse käyttää, vaikka homo onkin, mutta hän tykkää kovasti niitä katsella, kun ne ovat niin kauniita. Ja kuinka hän tekee maailman parasta kanaa, ja kaikki hänen kaverit ei saa hänen tekemästään kanasta tarpeekseen.

Mutta sitten alkoi avautuminen siitä, kuinka hänen kämppäkaverinsa oli potkinut hänet ulos, eikä olisi millään antanut hänen mennä hakemaan tavaroitaan pois. Ja kuinka se oli lopulta onnistunut, kun hän oli ottanut siskonsa mukaan, ja siskon vedettyä aseen esiin oli kämppiksen vastustelu loppunut kuin seinään. Ja kuinka hän oli ollut kovin surullinen että välit kämppikseen sillä tavalla katkesivat, kun heillä oli ollut niin kovin hauskaa poltellessaan crackia yhdessä. Ja kuinka hän sai sen crackin ostettua aina kovin edullisesti, kun hän tunsi oikeat tyypit, ja kuinka kämppis ei varmasti enää saa sitä yhtä halvalla.

Oli vähän mitäs hemmettiä -fiilis ja lievästi hämmentynyt olo. Miten ihmeessä tuollaiseen pitäisi reagoida? Itse päädyin mutisemaan jotain myötäilevään äänensävyyn, vaivautuneen hymyn saattelemana. Koska kun toinen vaikuttaa hieman kummalliselta ja sillä on sakset tosi lähellä omaa päätä, ei tyyppiä halua varsinaisesti ärsyttää.

Kavereille absurdia tilannetta jälkikäteen kuvaillessani mietittiin, miten kummallisen avoimesti kaveri elämästään kertoi. Ei se tiennyt kuka mä olen, tai mitä teen työkseni, mutta siitä huolimatta varsin huolettomasti jakoi tosi kyseenalaisiakin asioita. Vähän niin kuin se mun aikaisemmin käyttämäni kampaaja, joka kertoi laittomasti maassa olevasta miehestään. Kerrassaan käsittämätöntä avoimuutta. Mikä ihme minussa on muka niin luottamusta herättävää? Mikä saa jonkun kuvittelemaan, että haluan kuulla mun hiuksia leikkaavan ihmisen huumehistoriasta ja muusta sekoilusta?!

Lienee sanomattakin selvää, että emme aio palata takaisin kyseiseen paikkaan. Onneksi kadun toiselta puolelta löytyy seuraava parturi-kampaamo, joka tulee saamaan meidän molempien asiakkuudet, ainakin siihen asti kunnes joku niidenkin tyypeistä päättää avautua mulle elämästään aivan liian yksityiskohtaisesti.