Mun oma tunari

Ville on kiva ja vie mut nyt vapaaherran päiviä viettäessäänkin aina aamuisin töihin, että sille jää auto käyttöön eikä mies oo jumissa kotona. Joskus jos aamu on oikein epäsuotuisa ja naama ja hiukset ja kaikki tappelee vastaan, lähetän sen edeltä hakemaan auton parkista ja tuomaan sen oven eteen. Sitten voin itse vaan juosta autoon jo valmiiksi myöhässä, jonka jälkeen kaasutellaan nasta laudassa ja liikennettä vaarantaen töihin. Näin käy suhteellisen harvoin, kun en mä joka aamu myöhässä ole, mutta tänään niin taas kävi.

Ville lähti siis edeltä hakemaan autoa ja kun ehdin ulos lähdin kävelemään vastaan, kuten tapanani näinä aamuina on. Sieltä se kurvasi parkkihallista ulos ja lähti väärään suuntaan, kohti ulos vievää porttia. Ehdin jo ajatella että ei se sitten ollutkaan Ville, ja onpa jollain ihan samannäköinen auto kuin meillä, kun yhtäkkiä jarruvalot syttyi ja auto ryhtyi vaivalloiseen u-käännökseen. Mies oli unohtanut etten ollutkaan vielä mukana ja oli jo ihan onnellisesti matkalla viemään mua töihin. Sit havahtui ilmeisesti siihen että autossa oli ihan liian hiljaista ja jotain taitaa nyt puuttua.

"Älä pilkkaa," se sanoi kun kiipesin autoon vedet silmissä nauraen. En tietenkään, mutta blogiin tää kyllä pääsee. Mun ikioma tunari.