Blogireflektio

Luin tuossa jokin aika sitten meidän blogin kaikki kirjoitukset alusta nykyhetkeen asti ja aloin miettimään tätä meidän tekelettä. Mun mielestä on oikeastaan aika uskomatonta, että jaksoin alkuaikoina kirjoittaa ihan säännönmukaisesti parikin kertaa päivässä. Ei olisi ikinä onnistunut jos olisin ollut alusta asti töissä. Aluksi kerrottavaa riitti varmasti myös siksi, että kaikki oli, jos ei nyt uutta ja ihmeellistä, niin uutta ainakin, ja jossain määrin myös toki erilaista. Kaikenlaisia asioita piti hoitaa, joten niistä riitti raportoitavaa, ja me jaksettiin käydä vaikka minkälaisissa paikoissa lähes joka viikko.

Nyt yli viiden vuoden(!) jälkeen* harvoissa asioissa on sellaista erilaisuuden tai uutuuden viehätystä, että niistä sen isommin jaksaisi höpötellä. Eikä me enää jakseta joka välissä ravata erilaisissa tapahtumissa tai nähtävyyksissä, kunhan eletään ihan tavallista arkea vaan. Ja siinä missä ennen luin lehden kannesta kanteen joka päivä ja löysin vaikka mitä kirjoituksen aihetta sitäkin kautta, nyt on hyvä jos ehdin lounastunnilla selata urheiluosan ja sarjakuvat (kyllä mä oikeasti aika usein luen, tai ainakin selaan, koko lehden, mutta ilmeisesti eri silmin, kun ei siellä mun mielestä enää nykyään mitään blogiaiheita jatkuvasti ole).

Eipä se sitten tuollaisen yltiöaktiivisen alun jälkeen kai mikään ihme ollutkaan, että kirjoitustahti hiipui melkoisen epäsäännölliseksi ja tauot venyi varsin pitkiksi. Meiltä vaan yksinkertaisesti loppui jutut! Ja sit kun kirjoittamisen rutiini katosi, niin ei niistä harvoista aiheistakaan saanut heti tekstiä aikaan. Mutta ei me olla tätä haluttu missään vaiheessa lopettaakaan, ja varsinkin minua on joskus vaivannut kovinkin huono omatunto kun blogi on ollut aivan hunningolla.

Siksipä päätinkin toteuttaa pienimuotoisen ryhdistäytymisen blogin suhteen. En tiedä onko kukaan varsinaisesti kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta olen ottanut asiakseni yrittää saada päivityksen ulos keskimäärin kolme kertaa viikossa. Yksi ongelmista on ollut se, että aina ei välttämättä ole aikaa tai energiaa kirjoittaa, tai sitten silloin kun olisi jaksanut, ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Testataan siis olisiko säännöllisestä rytmityksestä apua.

Kolmen päivityksen viikkotahdilla ollaan nyt menty jo puolitoista kuukautta. Asiaa on auttanut se, että olen alkanut kirjoittaa päivityksiä välillä varastoon. Ennen saatoin pitkän tauon jälkeen päivittää muutaman kerran tosi tiuhaan ja sitten hiipui taas. Nyt yritän rytmittää ja vähän säästelläkin juttuja. Toistaiseksi homma toimii. En tiedä kuinka kauan, enkä takaa että kolme päivitystä viikossa on vastaisuudessa jotenkin automaattista. Mutta tällä mennään, ainakin toistaiseksi. Paris Houston, Texas porskuttaa eteenpäin, vaikken olekaan varma lukeeko tätä ylipäänsä kukaan muu kuin meidän äidit!


*Mua vähän hymyilytti joka kerta kun jossain blogipäivityksessä tai kommenteissa puhuttiin niin ehdottomasti Suomeen palaamisesta. Vuodeksi me vaan. Tai no, ok, toiseksi vuodeksi vielä, mutta sitten kyllä tosiaankin takaisin Suomeen. Niin just.

Kiitospäivää

Kiitospäivästä on tullut viimeisen viiden vuoden aikana yksi mun suosikkijuhlapyhistä, koska se tarkoittaa aina nelipäiväistä viikonloppua, jonka lisäksi Ricessa myös keskiviikkona pääsee aina aikaisemmin töistä, viimeistään kello kahdelta (eilen tosin meidän toimisto meni kiinni jo kahdeltatoista!). Ja koska, kuten Villelle eilen totesin, siihen kuuluu oleellisesti ruoka ja jalkapallo.

Me päätettiin mennä syömään Rice Villageen, samaan paikkaan kuin muutaman kerran aiemminkin, koska siellä on tähän asti ollut erinomaisen hyvää ruokaa, mukava tunnelma ja oikein kiva palvelu. Eikä mikään osa-alue pettänyt tänäkään vuonna. Käytiin tekemässä pieni sulattelukävely aterian päätteeksi, ja nyt voidaankin keskittyä katsomaan jalkapalloa loppupäiväksi. Koska mitäpä sitä muuta Kiitospäiväänsä kaipaisikaan kuin hyvää ruokaa ja jalkapalloa.

IEW 2014

Viime viikolla oli jälleen vuotuinen International Education Week (IEW), joka on mulle henkilökohtaisesti vuoden rankin ja stressaavin työviikko (ei kuitenkaan kiireisin, sillä se on elokuussa kun uudet opiskelijat saapuvat). Pitkiä päiviä ja paljon tapahtumia, joita en kaikkia onneksi joutunut järjestämään yksin, mutta joista olin kuitenkin kokonaisuutena itsekseni vastuussa. Puhumattakaan siitä että koordinoin yhteen siinä sivussa myös kaikkien muiden Ricen toimistojen ja laitosten järjestämät IEW-tapahtumat.

Ricen presidentti David Leebron pitää puhetta meidän Fulbright-tapahtumassa.

Kaikki meni lopulta ihan putkeen, kaikki tapahtumat onnistui ja osanotto oli hyvä. Paitsi viimeiselle lauantaille suunniteltu jalkapalloturnaus jouduttiin taas perumaan, jo toisena vuonna peräkkäin! Siis ihan oikeasti, tämä turnaus on järjestetty vuodesta 2005 lähtien, eikä sitä ole koskaan ennen jouduttu perumaan. Ja nyt mulle käy niin jo toistamiseen. Aivan naurettavaa. Mutta minkäs teet, sade iski jälleen. Ja vaikka lauantain sadekuurot osuivatkin iltaan kun meidän turnaus olisi ollut aamupäivällä, ei sillä ollut merkitystä kun kentät oli suljettu jo etukäteen perjantain sateiden vuoksi.

Kirottu huono tuuri. Tuijotin sääennustuksia koko päivän torstaina ja perjantaina siihen asti kunnes päätös tuli, ja silittelin tämän ylemmässä kuvassa olleen tyypin päätä hyvän onnen toivossa. Kyseessä on nimittäin japanilainen hyvän sään amuletti, jonka työkaveri askarteli auttamaan sääongelman kanssa. Valitettavasti tyypin taikavoimat eivät ihan riittäneet, mutta ajatus oli silti ihan tosi herttainen. Mutta ei peliä vielä ole menetetty, me yritetään saada turnaus pystyyn tuossa parin viikon päästä. Viime vuonna siirtäminen epäonnistui, mutta ei kai mulla nyt niin huono tuuri voi olla kahtena vuonna peräkkäin?!

Arvostusta

Perjantaina oli jälleen Ricen vuotuinen Faculty & Staff Appreciation Day, ja tänä vuonna päästiin katsomaan futisjoukkueen kauden viimeinen kotipeli (aikaisempina vuosina ollaan nähty koripalloa ja pesistä). Tuttuun tapaan lippujen mukana tuli ruokakuponki, mutta tällä kertaa tarjoilut olivat kyllä melkoinen pettymys. Kupongilla sai nimittäin joko pienen kipollisen popcornia tai pikkuruisen hodarin, johon sai itse lisätä sinappia ja ketsuppia oman maun mukaan. Käytiin sitten ostamassa maksulliselta puolelta vähän lisää syötävää, kun ei tuo tahtonut pitkän työpäivän jälkeen oikein riittää.

Mutta vaikka tarjoilut eivät ihan odotuksia vastanneetkaan, oli seura kuitenkin erinomaista ja jalkapallo aina hauskaa. Etenkin kun Owlsit voittivat pelin (UTEP kaatui 31 – 13) ja ovat edelleen kiinni mahdollisuudessa päästä konferenssinsa finaalipeliin toisena vuonna peräkkäin!

Tilannepäivitys

Muistatteko kun kerroin ikuisuus sitten, että Ville sai töitä? Sen jälkeen asiasta ei ole kuulunut mitään, koska asia ei yksinkertaisesti ole edennyt tippaakaan. Nähtävästi UT Health Science Centerin (UTHSC) kansainvälinen toimisto ei oo likimainkaan niin mahtava kuin Ricen, koska ensimmäiset kaksi kuukautta ne ilmeisesti lähinnä istui käsiensä päällä eikä mitään tapahtunut. Koko homma on aiheuttanut valtavaa turhautumista niin meissä kuin Villelle työtarjouksen tehneessä laitoksessakin, eikä vähiten siksi ettei kansainvälinen toimisto tunnu myöskään oikein kommunikoivan kenenkään kanssa tilanteen etenemisestä (tai etenemättömyydestä).

Yhdessä vaiheessa me alettiin jo huolestua asiasta, koska alkuperäisessä tarjouksessa oli sellainen reunaehto, että työluvan on oltava hallussa neljässä kuukaudessa, joka oli kansainvälisen toimiston ilmoittama prosessointiaika. No se neljä kuukautta on nyt täynnä, mutta onneksi laitos on ilmoittanut haluavansa katsoa tämän kortin kokonaan kohtuuttomasta viivästyksestä huolimatta.

Viime viikolla saatiin vihdoinkin hyviä uutisia, kun kansainvälinen toimisto kertoi yhden väliaskeleen valmistumisesta ja antoi uuden aika-arvion työviisumin hyväksymisestä neljän viikon päähän. Onhan sekin vielä melkoisen pitkä aika odottaa kun Ville on kumminkin ollut kotona toukokuusta asti, mutta ainakin tunnelin päässä pilkottaa jonkinlaista valoa. Eli jos kaikki menee tästä eteenpäin niin kuin pitää, Ville pääsisi vihdoinkin aloittamaan työt joulukuun puolivälin paikkeilla.

Tämä ajoitus tarkoittaa valitettavasti sitä, että me ei olla tulossa jouluksi Suomeen, vaikka oltiin sellaista vähän ajateltu. Mutta viikoksi ei kannata tulla, kun siinä on niin monet pyhätkin, eikä Ville voi mitenkään heti ensitöikseen pyytää ylimääräisiä vapaapäiviä. Etenkin kun me ollaan aika varmoja että ne siellä laitoksella jo jossain määrin katuu koko prosessiin lähtemistä, niin kun Ville lopulta töihin pääsee on miehen oltava niin hemmetin hyvä työntekijä, että laitoksen väki tajuaa sittenkin tehneensä oikean valinnan, kaikista vastoinkäymisistä ja viivästymisistä huolimatta. Toivottavasti kaikki nyt vaan menis tästä eteenpäin hyvin. Pitäkää peukkuja.

Kylymä - ainakin vähän

Houston hyppäsi sen syksyn ohi melkoisen nopeasti ja tuli talvi. Ja nahkatakkikelit!! Tai en mä tiiä voiko nahkatakkikelejä oikeasti kutsua talveksi, mutta harvemmin täällä mitään järeämpää tarviikaan. Vaan sekin kyllä riippuu siitä keneltä kysytään. Suurin osa porukasta vetää toppatakkia niskaan siinä vaiheessa kun mä harkitsen että vieläkö pärjäis neuletakilla lyhythihaisen paidan päällä.

Mutta nyt on oikeasti ollut jo varsin kylmää, parina yönä laskenut ihan nolliin ja päivälämmötkin ollut korkeimmillaan kymmenessä asteessa. Minä juoksen ympäriinsä hehkuttamassa kaikille jotka kuuntelee miten innoissani asiasta olen, muttei kukaan oikein ymmärrä. Niiden mielestä mä olen outo (mikä muu on uutta?) ja täällä on selvästi aivan liian kylmä. En minäkään mitään Suomen kahdenkymmenen asteen pakkasia ikävöi, mutta tämä on kyllä just hyvä näin marraskuussa.

Eikä tätä sitä paitsi jatku kovin kauaa kerrallaan. Loppuviikosta pitäisi olla taas yli kahdenkymmenen asteen päiviä. Buu, ei olis mun mielestä niin väliksi.

Toiset synttärit

Tiistaina vietettiin mun synttäreitä, jotka – Villen synttäreiden tavoin – meni oikeastaan aika identtisissä merkeissä viime vuotisiin verrattuna. Aamulla paketteja ja synttärikakkua, lounas työkaverin tarjoamana intialaisessa ravintolassa, ja aikainen töistä lähtö pomon määräyksestä.

Sain paljon tosi kivoja synttärimuistamisia, mutta niistä ylivoimaisesti paras tuli varsin yllättävältä taholta. Mulla on puhelimessa ESPN-urheilukanavan SportsCenter-appi, jonka kautta seuraan mm. Texans-uutisia ja muiden joukkueiden pelituloksia. Sitä varten olen luonut ESPN-käyttäjätunnuksen, jonka ansiosta ne tietää mun syntymäpäivän ja lähettivät (automaattisen) sähköpostionnittelun.

Älköön suosikkijoukkueesi kärsi nöyryyttävää tappiota syntymäpäivänäsi.

Texans-fanina tämä kortti huvitti mua ihan silmittömästi. Aika osuvaa, kun oltiin just edellisenä päivänä työkaverin kanssa juteltu siitä, miten viikonloppu meni jalkapallon suhteen mukavasti kun Texanseilla oli väliviikko. Edes ne ei voi hävitä silloin kun ne ei pelaa!

Vaan pilkka sikseen, tänään Texansit – aika monen yllätykseksi – voittivat Cleveland Brownsit 23 – 7. Ei tää kausi vielä ohi ole, ei ollenkaan.

Houston Grand Opera

Oopperan kausi alkoi marraskuun ensimmäinen päivä Verdin Otellolla, joka oli taattua Houston Grand Opera -tasoa, eli aivan huikea esitys. Tuli muuten varsin tervetullut olo, kun meidän paikoilla odotti oikein nimellä varustettu kirjekuori, jonka sisällä olevalla kirjeellä toivotettiin meidät mukaan HGO:n ”perheeseen” uusina kausikorttilaisina.

Viikkoa myöhemmin oli heti vuorossa seuraava näytös. Meidän oopperat on tälleen hieman hassusti pareina, eli ensin kaksi oopperaa viikon välein, ja sitten odotetaankin suunnilleen vuoden vaihteeseen asti ennen seuraavaa näytöstä. Viime viikkoinen esitys oli Mozartin Così fan tutte, joka oli sellainen komediallisempi ooppera.

Olen yhä sitä mieltä että kunnon oopperassa on tragediaa ja mahtipontisuutta, ja lopussa pitää vähintään jonkun heittää henkensä. Mutta Così fan tutte oli kyllä komediaksi varsin onnistunut ooppera, joka ihan aidosti nauratti.

Yltiösosiaalinen viikko

Jos se on vielä jäänyt jollekulle epäselväksi, niin kerrottakoon nyt julkisesti että me ollaan Villen kanssa melkoisia kotihiiriä. Kyllä me ihan mieluusti käydään futismatseissa, leffassa, baletissa ja oopperassa, mutta kyllä me vähintään ihan yhtä mieluusti vaan ollaan keskenämme kotona. Mun parhaimmat kaverit täällä on samalla mun työkavereita, joten niiden kanssa saa viettää aikaa päivisin. Ja toki joskus myös iltaisin ja viikonloppuisin, mutta koska yhteiset lounaat on jo enemmän sääntö kuin poikkeus, niin ei tule huono omatunto jos se muu aika menee useimmiten kotosalla sellaisissa vähemmän sosiaalisissa merkeissä.

Viime viikko oli meidän mittarilla ihan valtavan sosiaalinen. Kaveri oli käymässä New Yorkista, joten luonnollisesti tällaisessa poikkeustapauksessa kaikki mahdollinen aika meni sosiaalisessa toiminnassa. Ja kaverin lähdettyä meillä oli heti seuraavana iltana asuinkompleksin illanvietto, johon päätettiin lähteä yhdessä työkaverin kanssa (kyseinen työkaveri miehensä kanssa sattuvat olemaan myös meidän naapureita). Tarkoittaa sitä että torstaihin mennessä mm. syötiin ulkona kolmena iltana, ja tiistainakin sentään käytiin yksillä kampuspubissa.

Sitten tuli perjantai ja olin vielä kaiken päätteeksi mennyt sopimaan lounastreffit yhden meidän opiskelijan kanssa. Työpäivän loppuessa pakenin kotiin välittömästi. Oli ihan superhuippukiva viikko ja tosi mukavaa viettää niin paljon aikaa kavereiden kanssa. Mutta sit oli myös ihan tosi superhuippukivaa että viidentenä päivänä sai mennä suoraan töistä kotiin ja olla puhumatta kenellekään. Kotihiiriys on joskus parasta!

Ruska

Meidän parvekkeelle on tullut syksy! Meidän pieni tammi edustaa paikallista ruskaa ja vaikutti jossain vaiheessa jo sen verran huonovointiselta, että Ville ehti vähän huolestua. Mutta niin se vaan taas puskee ihan tuoretta kasvua esiin, ota tuosta nyt sit selvää.

Täällä on kyllä tällä hetkellä ihan täydelliset syysilmat. Päivälämpötila on jossain parinkympin tienoilla, ja öisin saattaa laskea suunnilleen kymppiin. Aina välillä on sit vielä tosi lämpimiä päiviä, mutta kyllä ne sieltä vähitellen lähestyy ne mun kaipaamat nahkatakkikelit!

Synttärit

Viime perjantaina meillä juhlittiin Halloweenin lisäksi myös Villen synttäreitä, joiden kunniaksi käytin pois myös loput ylityötunnit. Niiden ansiosta pystyttiin ottamaan vähän rauhallisempi aamu, johon perinteen mukaisesti kuuluu synttäripakettien avaaminen ja synttärikakkua jo heti aamiaisella. Ja pystyinpä lähtemään töistä vielä ihan tosi aikaisin, jo kello kahdelta.

Suunnattiin töistä suoraan ensin synttärijätskille ja sitten hieman myöhemmin iltapäivällä vielä elokuviin. Ville valitsi leffaksi The Maze Runnerin, josta en itse ollut etukäteen mitenkään valtavan innoissani. Mutta toisin kävi, leffa nimittäin oli todella mukaansatempaava ja viihdyttävä. Jopa siinä määrin, että heti kotiin päästyämme menin ja tilasin sen kirjasarjan jonka ensimmäiseen osaan The Maze Runner perustuu.

Olin maininnut Villelle aikaisemmin, että kaikki näkemäni trailerit olivat saaneet minut kiinnostumaan huomattavasti enemmän lukemaan sen kirjan johon elokuva perustuu kuin katsomaan sen itse elokuvan. Ja tämä kiinnostus vain kasvoi hyvän elokuvan myötä. Joten nyt meille on matkalla koko kolmeosainen sarja, sekä kirjailijan myöhemmin kirjoittama esiosa, jonka tapahtumat sijoittuvat ensimmäistä osaa edeltävään aikaan.

Synttäri-iltaa vietettiin hyvän illallisen ja muutaman viinilasillisen parissa, ja katsottiinpa siinä samalla vielä toinenkin leffa ihan kotisohvalta käsin. Ei mitään ihmeellistä, mutta kuulemma ihan huippu synttäripäivä, just sellainen kun Ville halusi.

Leffajuliste lainattu täältä.

Haipäivä

Olen tässä syksyn mittaan tehnyt jonkin verran ylitöitä erilaisissa ilta- ja viikonlopputapahtumissa, joten päätin ottaa pari lyhennettyä työpäivää korvaukseksi. Ensimmäinen näistä päivistä oli toissa viikon perjantai, jolloin lähdin aikaisin töistä ja vein Villen yllätyksenä Houstonin Luonnontieteelliseen museoon viettämään haipäivää.

Ensin käytiin katsomassa noin 40 minuutin mittainen valkohaista kertova 3D-elokuva Great White Shark, ja sitten suunnattiin museon Shark! erikoisnäyttelyyn. Suurena haifanina kesti alle sekunnin päättää että haluan tämän näyttelyn nähdä, kun siitä aikanaan alun perin kuulin.

Näyttely oli varsin pieni, mutta hyvin informatiivinen. Huippumukava henkilökunta kertoi että koko homman pääasiallinen tarkoitus on nimenomaan tarjota tietoa sekä haista että niiden suojelusta. Myös kaikenlaisten virheellisten ennakkokäsitysten korjaaminen kuuluu tavoitteisiin. Kävijöiden toivotaan hoksaavaan ettei Tappajahai-leffa ehkä sittenkään ole se kaikista realistisin haikuvaus, ja oikeasti nämä kyseiset kalat on ihan mahtavia tyyppejä.

Ihan parasta näyttelyssä oli kuitenkin se, että siellä sai silittää haita! Kavereita löytyi kahdesta kosketusaltaasta, joista toisessa me siliteltiin kahta eri haita, mutta toisen altaan tyypit olivat siirtyneet kosketusetäisyyden ulkopuolelle hengaamaan. Henkilökunta kertoi että näitä haita ei yleisesti silittely haittaa, mutta joskus ne siirtyvät kauemmas, kun ovat saaneet yleisöstä tarpeekseen.

Haijuttujen jälkeen kierrettiin vielä pikaisesti Fabergé-näyttely, johon saatiin yllätykseksi jäsenetuna ilmaiset liput. Ihan hauska se oli katsella läpi, vaikka suurin osa jutuista taisi olla ihan samoja, kuin yhdessa aikaisemmassakin Fabergé-näyttelyssä joka me ollaan tuolla samassa museossa nähty. Mutta tota virtahepoa en kyllä muista aiemmin nähneesi, se oli ihan ässä.

Työkaverietuja

Yksi mun työkavereista saa jokaiseen Rice Owlsien kotipeliin ilmaiset liput, joista me Villen kanssa ollaan päästy hyötymään jo kahdesti. Ensin puolitoista kuukautta sitten kun mentiin yhdessä peliin (Rice hävisi tosi tiukan pelin harmillisesti ihan viime minuutilla), ja nyt viime viikonloppuna Villen kanssa kahdestaan, kun työkaveri laittoi edellisenä päivänä sähköpostia että he eivät pääse peliin, joten huvittaisko meitä käyttää liput. No huvitti!

Oltiin stadionilla sen verran aikaisin, että päätettiin kivuta yläkatsomon ihan viimeiselle riville katsomaan miltä maailma sieltä näyttää. Eikä näyttänyt yhtään hassummalta. Itse peli katsottiin huomattavasti lähempää, joten oltiin ihan aitiopaikoilla ihastelemassa Owlsien huikeaa suoritusta. North Texas kaatui selkeästi 41 – 21.

Eikä viikonlopun hyvät jalkapallouutiset loppuneet lauantaina. Sunnuntaina oli nimittäin pitkästä aikaa mukavaa olla Texans-fani, kun pojat voittivat arkkivihollisensa, Tennessee Titansit, 30 – 16. Ainoa harmi oli se, etten itse nähnyt kyseisestä pelistä kuin ensimmäisen neljänneksen. Sunnuntaina oli nimittäin myös meidän vuotuinen kurpitsankaiverrustapahtuma, joten meitsi oli töissä. Jos nyt sitä voi töiksi laskea, kun hengailee kivojen ihmisten kanssa ja juttelee mukavia.

Tänä viikonloppuna ei sit mennytkään jalkapallohommat ihan yhtä putkeen. Owlsit hoitivat kyllä oman osuutensa voittamalla oman pelinsä, mutta Texansit hävisi kotipelinsä Philadelphia Eaglesejä vastaan 31 – 21. Oli muuten kauden tähän mennessä ensimmäinen kotipeli jossa ei oltu paikan päällä, kun lippuhinnat nousivat naurettaviksi ja kieltäydyttiin maksamasta kolminkertaista summaa tavalliseen verrattuna. Jälkikäteen ajateltuna päätös osoittautui hyväksi senkin vuoksi, että oon ollut vähän kipeänä tänä viikonloppuna, niin stadikalla riehuminen ei välttämättä olisi edesauttanut huomenna töihin pääsemistä.