Parkkihommia

Ricen kampuksella on useita parkkipaikkoja, joihin työntekijät voivat hankkia parkkiluvat. Parkkioikeuden hinta riippuu valitun parkkiksen sijainnista, ja homma maksetaan kätevästi automaattivähennyksellä palkasta. Ihan alun perin kun en itse vielä ollut töissä, vaan kävin vaan joinakin päivinä kirjastolla puurtamassa graduni parissa, me jätettiin auto aina kaikista halvimmalle parkkikselle, joka luonnollisesti oli myös kaikista kauimpana kampuksen keskeltä. Kyseinen parkkis oli meidän tänne muuttaessa ilmainen, mutta nykyisin sinne parkkeeraus maksaa dollarin per päivä.
Siinä vaiheessa kun itsekin aloitin työt Ricessa, me päätettiin vaihtaa pykälää lähemmäs meidän molempien toimistoja, edelleen varsin edulliselle West Lotille, jonka erottaa edellisestä parkkivaihtoehdosta Ricen jalkapallostadion. Sinne me parkkeerattiin aina siihen asti, kunnes Ville jäi ilman työlupaa kotiin ja minä sain päivittäisen henkilökohtaisen autonkuljettajapalvelun kotiovelta meidän toimistorakennuksen eteen. Mutta kyllä me samalla pidettiin meidän West Lotin parkkilupa, jotta auton saa tarvittaessa kampuksella parkkiin ilman suhteellisen kalliita vierailijahintoja (tai stadionin kiertämistä vaativaa superhalpisparkkeerausta).

Kun Ville sitten sai työtarjouksen Medical Centeristä, eli ihan kadun toiselta puolelta Ricen kampukselta katsottuna, alettiin pohtia parkkihommia uudelleen. Villen työpaikka on hyvin lähellä, käytännössä vain kahden kadunylityksen päässä, Ricen kampuksen sitä päätä missä minun toimistorakennus sijaitsee. Siispä ilmoitin itseni ihan meidän rakennuksen vieressä sijaitsevan Lovett Lot -parkkialueen jonotuslistalle, koska vaikka kyseinen parkkis on huomattavasti hintavampi, on se silti meille yhteisesti niin paljon kätevämpi, että hintaero silti ehdottomasti kannattaa. Valitettavasti vaan kyseisiin parkkilupiin on noin kahden vuoden jono...

Työviisumin hyväksyntää odotellessa samalla vähän mietittiin että mitenkäs tätä parkkiongelmaa nyt ratkottais. Ville otti yhteyttä UT Health Science Centerin parkkitoimistoon ja tiedusteli mikä heidän tilanne mahtaisi olla. Löytyi kuulemma parkkihalli. Hinta yli nelinkertainen mihinkään Ricen parkkilupaan verrattuna, ja neljän (!) vuoden jono. Okei, mietintä jatkukoon. Sitten sain onnekkaan puhelun Ricen parkkitoimistosta, jossa he kysyivät että kiinnostaisiko minua Lovett Lotin kanssa saman hintainen parkkilupa kadun toisella puolella olevaan parkkihalliin. Kyseisessä rakennuksessa nimittäin sijaitsee Ricen henkilöstöhallinnon ja palkanmaksun toimistot, joten meillä on sinne olemassa oleva sopimus, ja muutama parkkilupa oli vapaana.

Tartuimme tilaisuuteen välittömästi, ja niinpä olemme vuoden alusta parkkeeranneet ihan uuteen paikkaan. Eikä muuten olisi voinut paremmin homma järjestyä, kyseinen parkkihalli on nimittäin suhteellisen tarkasti meidän molempien toimistojen välissä. Ainoa ero on siinä, että Ville pääsee rakennukset yhdistäviä käytäviä pitkin puikkelehtimaan omalle työmaalleen kokonaan sisäkautta. Tänään se ei harmittanut yhtään, kun ulkona paistoi aurinko ja oli hieman yli 20 astetta lämmintä, mutta voin taata että viime viikon kaatosadepäivän kaltaisten kelien toistuessa Ville saa kuulla huomattavaa marmatusta tilanteen epäreiluudesta.

Mikon eka päivä

Meidän ensitapaaminen Mikon kanssa meni tosiaan aika jännittyneissä tunnelmissa, molemmin puolin. Miko ei varsinaisesti tuntunut pelkäävän meitä, koska se kuitenkin aina välillä käveli hyvinkin läheltä, mutta minkäänlaista kontaktia kisu ei meihin ottanut paria ohimennen suoritettua nuuskaisua lukuunottamatta. Ja huomattavan suuren osan ajasta kissi vietti hyvin lähellä kuljetuskoppaansa, tai jopa sen sisällä.

Meidän adoptioneuvoja, joka oli tapaamisessa toki mukana, suositteli että kun kisu tulee kotiin, kannattaa sen ensin antaa tutustua rajattuun tilaan, etenkin kun kyseessä on selvästi vähän ujompi yksilö. Niinpä me kotiin päästyämme lähetettiin Ville kauppaan kissanruokaostoksille, ja minä majoituin Mikon kanssa kylpyhuoneeseen ja avasin kuljetuskopan luukun. FFL:n tiloissa vielä niin kovasti ujostellut Miko astui ulos kopasta, kiersi kylpyhuoneen nuuskien ympäri, käytti hiekkalaatikkoa, ja nousi sitten minun jalkojen päälle katsomaan mitä korkeammilta tasoilta löytyi. Se siitä ujostelusta, meidän kisu oli välittömästi valmis näkemään uudesta kodistaan enemmänkin.

Sen verran vielä himmailtiin että suljettiin väliovi ja seikkailtiin seuraavaksi ainoastaan makuuhuoneessa, jonka Miko tarkasti vähintään yhtä nopeasti ja tehokkaasti kuin kylpyhuoneenkin. Ja vaikkei se edelleenkään erityisemmin tuntunut välittävän silittelystä, kävi se tasaisin väliajoin puskemassa minun jalkaa tai kättä. Kun Villekin sitten kotiin palattuaan oli tullut perusteellisesti nuuskituksi, oli aika päästää Miko loppuasuntoonkin. Adoptioneuvoja oli sanonut että jotkut kissat tarvitsevat paljon totutteluaikaa, joten voi olla hyvä rajata sen aluetta jopa muutaman päivän ajan ottaen huomioon sen arkuuden tapaamishetkellä. Mutta koska arkuudesta ei tosiaan ollut tietoakaan enää kotosalla, eikä meidän asunto kokonaisuudessakaan ole erityisen iso, päätettiin että mitäpä sitä suotta rajoittamaan toisen tutkimushaluja.

Olohuoneessa meillä oli jo valmiina yksi pieni kissatorni (matala raapimapuu jonka päällä on pyöreä kori jossa kissa voi olla) ja muutamia leluja, jotka kiinnostivat heti. Torni etenkin oli ihan Mikon suosikki, se tiesi heti että kysessä on sen oma paikka, ja hyppäsi tornin päällä olevaan koriin. Siellä se aina välillä kävi katsomassa maisemia, pitäessään taukoa asunnon tutkimisesta. Ainoa paikka jota me rajoitettiin ja johon meneminen kiellettiin oli meidän takka, mutta olen ihan varma että meidän poissaollessa sekin on tutkittu kyllä viimeistä milliä myöten.

Kun asunto oli riittävän tarkkaan kierretty, asettui Miko sohvan selkänojalle torkkumaan samalla kun me Villen kanssa vietettiin rauhallista iltaa katsomalla telkkaria. Tai muka katsomalla telkkaria, sillä oikeasti minä ainakin tuijotin lumoutuneena meidän uutta kisua. Ja sitä miten uskomattoman nopeasti se oli rauhoittunut uuteen kotipaikkaansa siinä määrin, että se halusi olla meidän lähellä sohvalla. Mikon tilapäiskodin ihmiset olivat antaneet Mikon mukaan kirjeen jossa he kertoivat meille kaikenlaista Mikosta, kuten sen lempiherkut ja -lelut. Kirjeessä kerrottiin myös että Miko ei viihdy sylissä, mutta tykkää tosiaan olla muuten lähellä vieressä. Ja että Miko ei tarvitse mitään kissipetiä, koska se nukkuu mieluiten sängyssä tyynyllä.

Meidän ei-oikeasti-yhtään-ujo kisu on jatkanut uskomattoman nopeaa sopeutumistaan myös ensimmäisen päivän jälkeen, mutta yksi iso askel otettiin jo ensimmäisenä yönä. Tilapäiskodista saadun kirjeen mukaisesti kissi nimittäin tosiaankin nukkui meidän kanssa, ja varastipa se vielä käyttöönsä Villen tyynynkin. Ville, joka siis oli alunperin vastustanut kisun hankintaa melkoisen kiivaasti, nukkui ilman tyynyä, koska ei hennonnut häätää Mikoa pois! Kun oli sen ensimmäinen yö uudessa kodissa ja Ville halusi kuulemma että se tuntee olonsa tervetulleeksi. (Seuraavaksi yöksi Miko sai itselleen yhden meidän vierastyynyistä omaan käyttöönsä.)

Apuri

Mun oli tarkoitus kirjoittaa tänään vähän lisää Mikon muutosta meidän luokse, mutta en malta nyt ensin olla jakamatta pientä kuvamateriaalia siitä miten avulias kisu se onkaan. Miko (joka muuten tosiaan on tyttökissa, kuten edellisen päivityksen kommenteissa muutamille yllätyksenä tuli ilmi) nimittäin auttoi minua varsin ahkerasti tänään kun kasasin Ikea-reissulta ostettua kirjahyllyä. Kyseessä on samanlainen hylly kun meidän edellisessä kämpässäkin oli, tällä kertaa vaan nykyiseen makuuhuoneeseen paremmin sopivana tummana versiona. Mun kaltaiselle kirjahamsterille kämpästä kiinteinä löytyvät kaksi hyllyä kun eivät vaan riitä.

Mutta tosiaan, Miko auttoi. Se ensinnäkin piti hyllypaketissa olleet suojapaperit kurissa ja vartioi etteivät ne pääse hyökkäämään minun kimppuun rakennusprojektin aikana. Sen lisäksi myös kaikki osat sisällään alun perin pitänyt pahvipakkaus piti vaania ja hyökkäillä säyseäksi.

 Eri hyvä kun on tällainen avulias suojelukisu kotona. En ymmärrä miten olen ikinä selvinnyt aiemmista Ikea-kalusteista ilman näin ensiluokkaista apuria!

Vainunenät vauhdissa

Kuten Ville ohimennen mainitsi, viime viikonloppu oli kolmen päivän mittainen maanantaina vietetyn Martin Luther King, Jr. -päivän vuoksi. Siksipä päätimme hyödyntää ylimääräisen vapaapäivän pikaisella Ikea-reissulla, joka ei kuitenkaan lopulta ollut ihan niin pikainen kuin alun perin ajateltiin (koskapa Ikea-reissut muka olisi?). Kotiin tuli kuitenkin päivän päätteeksi juuri ne hankinnat mitä pitikin, eikä yhtään mitään ylimääräistä. Paitsi yksi juttu, joka ei ollut vielä kotoa lähtiessä ostoslistalla.

Nämä vainunenät havahtuivat nimittäin jo heti etuovella siihen, että ilmassa leijaili aivan erehtymättömästi tuttu tuoksu. Molemmat pysähdyttiin paikalleen, ja todennäköisesti vielä nostettiin neniä kohti taivasta, kunnes liki yhteen ääneen hihkaistiin ”korvapuusteja!” Päätös syntyi välittömästi: täällä jossain on selvästi korvapuusteja, meidän on pakko löytää ne, kotiin ei lähdetä ilman. Ostosreissun jälkeen siis nappasimme mukaan pienen paketin (kröhöm, niitä oli kuusi ja ne oli valtavia) kyseisiä herkkuja. Täällä myydään varsin yleisesti paikallisia kanelipullia (cinnamon bun tai cinnamon roll), mutta ei ne oo yhtä hyviä kuin kotimaiset korvapuustit. Ei nämä Ikeankaan yksilöt ihan peruskorvapuustien tasolle yltäneet, mutta olivat kyllä paljon lähempänä kuin mikään muu mitä ollaan täällä löydetty. Hitto sentään, pitäisköhän sitä oikeasti ihan itse leipoa? Äiti, lähetä korvapuustiresepti korvapuusteja!

Työt alkaa

Nyt on sitten pari viikkoa töitä takana, ja hyvin olen viihtynyt. En minä sitä varsinaisesti koskaan epäillytkään, mutta kun töitten löytäminen ja viisumin saaminen oli niin suuren urakan takana, niin olisi ollut aika kamalaa huomata heti ensi töikseen, ettei tämä nyt ollutkaan ihan sitä mitä luulin tai toivoin.

"Oikeat" työt tutkimuksen parissa alkoi siis pakollisen orientaatiopäivän jälkeen edellistiistaina. Pari ekaa päivää meni edeltäjäni labramuistiinpanoja penkoessa ja selvittäessäni mitä tarkalleen on aiemmin tehty ja yhdessä pomon kanssa pähkäillessä, että miksei kesällä tehdyt kokeet olleet tuottaneet haluttuja tuloksia. Perjantaina pääsin jo vähän valmistelemaan omia kokeitani ja toinen työviikko menikin sitten käytännössä kokonaan labran puolella huhkiessa. Vähän tuntui että kaikkeen meni aina tupla-aika, kun mitään ei löytänyt omin voimin vieraassa paikassa; oli sitten kyse kemikaalien, muistiinpanovälineiden tai kahvihuoneen sijainnista. Nyt osaan jo keittää kahvia uudella keittimellä, niin eiköhän nuo loputkin pulmat tuosta pian ratkea...

Byrokratian kanssa puuhastelu ei valitettavasti loppunut vielä tuohon orientaatiopäivään, vaan kaikkia evästettiin että perästäpäin tulee sitten sähköpostilla linkkejä omaan tahtiin netissä luettaviin erilaisiin määräyksiin ja käytäntöihin. Niinkuin että tytöttely ja tulosten väärentäminen ei sitten ole sopivaa käytöstä että tiedättehän. Strategisesti vaan jättivät mainitsematta, että mokomien diaesitysten katseluun hurahtaa useampikin tunti, ja eteenpäin pääsee vain vastaamalla oikein esitettyihin kysymyksiin. Onneksi meillä oli pitkä viikonloppu, niin sain tuon tehtyä alta pois rauhassa kotosalla. Ei sitä työaikana olisi ehtinyt näin alkuunsa, kun on tosiaan tekemistä uusien työtehtävienkin parissa.

Maratonilla

Tänään juostiin vuotuinen Houstonin maratoni, johon meidän ystävä osallistui jo kolmantena vuonna perätysten. Onneksi reitti menee ihan tuosta meidän nurkalta, niin on helppoa juoksijaseurannasta katsoa että missä kaveri menee, ja sitten oikeaan aikaan suunnistaa kadunvarteen hurraamaan, huomattavan kovaäänisesti tietenkin. Ohi juosseelle kaverille annetut kannustushuudot ja -läpsyt myöhemmin voikin sitten kävellä takaisin kotiin. Just juteltiin että sijainti on kyllä tosi hyvä, kun tällainen pikakannustuskin onnistuu helposti. Jos pitäis oikein autolla mennä jonnekin kauemmas, niin sitähän pitäis virittää oikein kunnon kannustuspiste pidemmäksikin aikaa, että homma tuntuis vaivannäön arvoiselta. Nyt me hurrataan lähinnä vaan kaverille (ja muille samaan aikaan ohi meneville) ja sillä selvä.

Houstonin maratoni on juostu ensimmäistä kertaa joulukuussa 1972, jolloin osallistujia oli Wikipedian mukaan 113. Tänä vuonna maratonille ja sen kanssa samaan aikaan juostavalle puolikkaalle starttasi 26000 juoksijaa, 13000 kummallekin matkalle. Katsojia tapahtuma kerää reitin varrelle noin puoli miljoonaa. Juoksijoiden keskuudessa Houstonin maratoni on todella suosittu, koska se on yleensä erinomaisen hyvin järjestetty, mutta erityisesti myös siksi, että sen reitti, kuten koko Houstonin kaupunki, on varsin tasainen ja lättänä. Meillä kun ei ole mitään mäkiä, niin monet juoksevat täällä parhaat aikansa suhteellisen kevyenä pidetyllä reitillä. Siis kevyellä maratoniksi. Jossa noin yleisesti ottaen ei ole todellisuudessa yhtään mitään kevyttä.

Kyseinen maratoniin tänäkin vuonna osallistunut ystävä sattuu olemaan meidän naapuri, joten meillä on ollut tapana jättää heidän oven taakse joku onnitteleva yllätys suorituksen päätteeksi. Viime vuonna se oli heliumilmapallo, joka lyötäessä soitti musiikkipätkän. Sidoin sen ovenkahvaan, ja koska oli tuulinen päivä se jäi sinne heilumaan ja aina oveen osuessaan musiikki raikui. Kotiin tullessaan ystävä oli ollut varma että seinänaapureilla on bileet, mutta yllätyksekseen huomasi että mekkala kuuluukin omalta ovelta. Toivottavasti ne seinänaapurit eivät olleet kovin vihaisia... Tänä vuonna oven taakse jäi jälleen ilmapallo, mutta tällä kertaa sellainen pikkuinen, tikun nokassa oleva versio. Se oli kiinnitetty pieneen lahjapussiin, jonka sisällä oli minipullo kuohuviiniä.


Ps. Kuohuviiniä ostaessa saatiin ihan uutuutena selville, ettei täällä saa ostaa sunnuntaisin alkoholia ennen kello kahtatoista. Oho, ei ollut tullut etukäteen edes mieleen että tällainen rajoitus olisi, kun on niin tottunut siihen että täällä saa melkeinpä mitä tahansa ihan mihin aikaan tahansa. Ja vieläpä ihan tavallisesta ruokakaupasta, jossa hoituu samalla visiitillä niin ”normaalit” ruokakauppaostokset, viinit, apteekkituotteet, kuin muutkin vastaavat hankinnat.

Ei huvita

Olen tässä jo hyvän tovin miettinyt, että mistä useammastakin mielessä olevasta kirjoitusaiheesta kirjoittaisin, mutta nyt ei kyllä tunnu irtoavan juttua sen kummemmin mistään. Tulin kotiinkin tavallista myöhemmin, kun julmasti hylkäsin miehen ja kissan töiden jälkeen kahdestaan kotiin ja lähdin tyttöjen kesken humputtelemaan (lue: syömään ja juoruilemaan). Niin ei kai sitä väkisin auta yrittää, katsotaan myöhemmin uudestaan paremmalla onnella.

Laitan hyvityksenä söpöimmän kuvan Mikosta mikä minulta löytyy. Koska kissoilla ei selvästikään ole vielä riittävän suurta edustusta internetissä, aion luonnollisesti lahjoittaa Mikon kautta niille lisätilaa myös meidän blogissa. Koittakaa kestää.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Koko syksyn jatkuneen odottelun jälkeen mun työviisumi hyväksyttiin virallisesti vähän ennen joulua. Töitä ei kuitenkaan voinut heti aloittaa, kun työnantajan loppubyrokratian hoitaminen vaati paperien saapumista ensin postissa, ja sitten olikin jo välipäivät, eikä uusille työntekijöille pakollista orientaatiopäivää ollut luvassa enää ennen vuodenvaihdetta. Niinpä mun ihka ensimmäinen työpäivä University of Texas Health Science Center at Houstonissa - tuttavallisemmin UTHealth - oli sitten lopulta tammikuun viides eli vuoden ensimmäinen maanantai.

Maanantait on harvoin hyviä päiviä, eikä ollut tämäkään. Kaikille uusille työntekijöille pakollinen orientaatio aloitettiin reippaasti tasan kahdeksalta, mutta ilman aamukahveja, kun  tilaisuuden vetäjä oli onnistunut kaatamaan termarit lattialle niitä paikalle rahdatessaan. Aamupäivä saatiin sitten kulumaan enemmän tai vähemmän turhien diaesitysten parissa. Kiinnostavinta antia oli ehkä tilaisuuden avannut lyhyt historiikki UTHealthin ja ylipäätään Texas Medical Centerin synnystä. Paikalle on aikanaan yksitellen houkuteltu arvostettuja koulutus- tutkimus- ja sairaalayksiköitä tarjoamalla niille ilmaista tonttimaata ja reilu nippu käteistä. Vaikka Texasissa ollaankin, niin rahat eivät yllättäen olleetkaan peräisin öljystä vaan ennen kaikkea 1900-luvun alkupuolen puuvillakaupasta.

Iltapäivällä oli sitten vuorossa biologisten aineiden kanssa työskenteleville sunnattu turvakoulutus, joka osoittautui vielä aamupäivääkin kuivakkaammaksi. Esitystä näpytteli eteenpäin ja tekstejä dioista ääneen meille luki joku onneton työpaikan kuopus, jolle oli annettu tehtäväksi lakisääteisten turvapykälien läpikäyminen. Ja lopuksi käytiin yhdessä läpi tenttivastaukset, että kaikki sai varmasti 100% oikein ja luvan työskennnellä verinäytteiden yms. kanssa. Hyvä puoli sentään ettei mokoma kestänyt juuri tuntia kauempaa. Olisin vielä ehtinyt vaikka oikeisiinkin töihin pariksi tunniksi, mutta kun pomo parka oli kipeänä kotona potemassa, niin sain sitten oikein luvan kanssa ilmaantua paikalle vasta tiistaiaamuna. Siitä sitten seuraavalla kerralla... Edellisestä päivityksestäni on kuulemma jo kaksi ja puoli vuotta, joten ei kannnata henkeään pidätellä.

Miko tuli taloon, eli (piiitkä) tarina siitä miten meille muutti kissi

Minä vakuutuin siitä että meille tarvitaan kisu kauan ennen Villeä. Alun vankan vastustelun jälkeen miehen näkemys kuukausien mankumisen aikana vähitellen pehmeni, kunnes lopulta sain lupauksen että kun uusi työpaikka varmistuu voidaan harkita kissaa. Ja kun työpaikka varmistui, muuttui lupauksen sanamuoto siihen, että kun työt alkavat, niin voidaan harkita kissaa. Aloin salaa epäilemään, että vilpittömän lupauksen sijaan kyseessä oli viivytystaktiikka, jolla sai minut aina vähäksi aikaa hiljaiseksi.

Kun töiden alku sitten vihdoinkin näytti varmistuvan tammikuun 5. päivään, yritin kovasti vakuutella Villeä siitä että kissin harkitseminen ja hankinta olisi paljon järkevämpää näin talviloman aikana, kun ollaan paljon kotona ja kisulla olisi aikaa tottua uuteen kotiin ennen työpäivien pitkää yksinoloa. Ville kuitenkin vältteli kysymystä, ja minä aloin vähitellen lannistumaan, ettei niistä aiemmista lupauksista ole yhtään mihinkään.

Kunnes tuli jouluaatto. Me käytiin ulkona syömässä vähän paremmin, ja availtiin sitten paketit kuusen alta suomalaiseen tapaan jo jouluaattoiltana. Säästin Villeltä saamani paketit (niitä oli kaksi) viimeiseksi, ja ihan viimeisenä avasin ratkaisevimman lahjan. Sen sisältä paljastui pussillinen kissannameja ja kortti, jossa luvattiin että voidaan käyda tutusta löytöeläinkodista hakemassa nameille syöjä!!

Friends for Life (FFL) -löytöeläinkoti oli jouluna kiinni, joten keskityimme tutkimaan “valikoimissa” olevia kissejä heidän nettisivujensa kautta ja täyttämään adoptiohakemuksen. Tiesin haluavani aikuisen kissan, ja juovikkaat tabbyt ovat aina olleet minusta erityisen viehättäviä. Ja sitten törmäsin Mikoon, jonka kuvauksessa kerrottiin hänen päätyneen FFL:een kun hänen omistajansa ei enää pystynyt pitämään kissojaan, ja Miko kovasti kaipasi uutta, rakastavaa kotia. En minä tiedä miksi Miko jäi voimakkaasti mieleen kaikkien muiden kotia kaipaavien kissien ohi, mutta olin jo siinä vaiheessa melko varma että Miko on minun kisu!

Perjantaina menimme paikan päälle leikkimään kissojen kanssa, ja tiedustelemaan josko voisimme hoitaa adoptioprosessiin kuuluvan haastattelun. FFL nimittäin haastattelee kaikki adoptiohakemuksen täyttäneet, ennen kuin heidät virallisesti hyväksytään adoptoimaan kisu tai koira. Valitettavasti yksikään haastattelija ei ollut Tapaninpäivänä paikalla, joten leikimme tunnin ajan kisujen kanssa ja sovimme palaavamme haastatteluun seuraavana päivänä. Yritin myös löytää Mikoa, sillä FFL:n tiloissa on useampi kissahuone, joista jokaisesta löytyy kansio jossa esitellään kaikki huoneessa majailevat kissat, mutta Mikoa ei näkynyt yhdessäkään kansiossa.

Lauantaina palasimme paikalle ja meidät haastateltiin sekä virallisesti hyväksyttiin adoptoimaan kissi. Ilmoitin että olin nettisivujen perusteella kiinnostunut Mikosta, ja meidät haastatellut henkilö lupasi selvittää onko Miko vielä vapaana. Siinä odotellessa oli jälleen hyvin aikaa peuhata paikalla olevien kisujen kanssa, kunnes saimme tietää että Miko oli itseasiassa tilapäiskodissa, ja he järjestäisivät meille ilomielin tapaamisen Mikon kanssa. Kotimatkalla menimme käymään lemmikkitavaraliikkeessä ja ostimme hurjasti kaikkea tarpeellista. Toivoin kovasti ettei menisi montaa päivää ennen kuin kaikille ostoksille tulisi ihan oikeaa tarvetta.

Sain vielä samana päivänä sähköpostia meidän henkilökohtaiselta adoptioneuvojalta (!), jossa vahvistettiin että meidät on hyväksytty adoptoimaan ja että he yrittävät järjestää meille tapaamisen Mikon kanssa. Ilmoitin että meille käy oikeastaan koska vaan (sunnuntain jalkapallopeliä lukuunottamatta), ja että luonnollisesti haluaisimme tavata Mikon mahdollisimman nopeasti. Hiljaa salaa mielessäni toivoin että tapaaminen onnistuisi jo sunnuntaiksi pelin jälkeen, mutta samalla pelkäsin ettei niin kävisi. Tiesin että FFL on maanantaisin kiinni, joten olin melko varma että menee useampi päivä ennen kuin homma järjestyisi.

Sunnuntaina sain taas sähköpostia ja sovimme tapaamisen tiistai-illaksi. Mietin Villelle ääneen että ollaanko me ihan hölmöjä, kun odotetaan kisua josta en ihan oikeasti tiedä oikeastaan mitään, kun paikalla olleen kissan valitsemalla oltaisiin saatu uusi kisu kotiin jo lauantaina. Mutta kun minä halusin Mikon. Ja kaiken sen pitkän odottamisen jälkeen jaksaisin varmasti odottaa vielä kaksi päivää.

Tiistaina me sitten menimme paikalle melko jännittynein mielin, tapaamaan meidän adoptioneuvojaa ja tietenkin myös Mikoa, joka tapaamisen päätteeksi lähti meidän mukaan. FFL:lla on sellainen hieno käytäntö, että kisun saa seitsemän päivän ajaksi yökylään. Yökyläilyn aikana voi varmistaa että valitun kaverin kanssa menee hyvin, ja viikon päätteeksi voi kisun palauttaa tai sitten virallistaa adoption. Minä tiesin jo tiistai-iltana että me valitsemme jälkimmäisen vaihtoehdon, mutta odotin maltillisesti viikonloppuun asti, ennen kuin lähetin sähköpostia ja kysyin että voisiko adoption hoitaa jo viikonlopun aikana. Me kun mentiin viikolla jo takaisin töihin, niin oli helpompaa mennä paikalle viikonloppuna kuin tiistaina kiireessä töiden jälkeen. Sovimme siis tapaamisen sunnuntaille. Ja muutamaa allekirjoitusta ja adoptiomaksu myöhemmin Miko oli virallisesti minun kissi!

Pakkasvaara

Viime yönä tuli kylmä. Niin kylmä, että meidän asuinkompleksi lähetti kaikille asukkaille varoitusviestin, jossa listattiin ohjeita miten suojella putkistoa jäätymiseltä näin ankaran säätilan vallitessa. Vastaavia viestejä ollaan saatu ennenkin, mutta tällä kertaa viestissä oli minua jokseenkin paljon viihdyttänyt loppukaneetti:

Ylimääräisenä varotoimenpiteenä on suositeltavaa pysyä sisätiloissa ankarien sääolojen aikana. Jos sinun on välttämätöntä kävellä jäisillä, märillä, tai lumisilla jalkakäytävillä, sinun tulee käyttää kenkiä joissa on hyvä pito. Ota huomioon että jäätä muodostuu puisille rappusille ja kuisteille jo ennen kuin sitä ilmenee jalkakäytävillä. Muista että pakkanen voi myös aiheuttaa liukkautta.

"Jos sinun on välttämätöntä kävellä jäisillä, märillä, tai lumisilla jalkakäytävillä"?! Nauroin tälle aika pitkään. Ei kuulkaa, kun jalkakäytävillä on lunta, jäätä, tai ne ovat märkiä, pitää tietenkin pysytellä sisätiloissa. Eihän Suomessakaan kukaan poistu puoleen vuoteen kotoa ollenkaan, ihan vaan ylimääräisenä varotoimenpiteenä.

Ja mikä sitten oli tämä ankara säätila josta meitä niin kovasti varoitettiin? No kaks astetta pakkasta.

Monet'a katsomassa

Yksin kotiin jäämisen harjoittelu jatkui lauantaina kun me Villen kanssa käytiin katsomassa Museum of Fine Artsissa tällä hetkellä oleva Claude Monet -näyttely. Claude Monet on mun suosikkitaidemaalari, joten luonnollisesti halusin nähdä tämän hänen Seine-jokea käsitteleviä teoksiaan koskevan näyttelyn.

Monet on tunnettu siitä, että hän maalasi samaa kohdetta useampaan kertaan, eri tyyleillä, valaistuksella, jne. Tätä näyttelyssä käytettiin hienosti hyödyksi, kun monelle seinälle oli koottu vieretysten kolme tällaista samaa kohdetta kuvaavaa maalausta, joista hienosti näki niiden erot ja samankaltaisuudet. Ja vaikka minulla omat suosikkini toki olikin, pakko sanoa että kelpuuttaisin kyllä seinälleni niistä ihan minkä tahansa jos joku vaan haluaisi sellaisen minulle lahjoittaa.

Tekosyy mennä elokuviin

Meillä alettiin loman loppuvaiheissa vähän harjoittelemaan Mikon kanssa kotona yksinoloa, kun me molemmat mennään maanantaina töihin. Siispä suuntasimme perjantaina elokuviin katsomaan Into the Woods. Ja reiluna ihmisenä tajusin vasta ihan just leffan alkaessa kääntyä Villen puoleen ja kysyä kuiskaten, että kai se tiesi suostuneensa katsomaan musikaalia.

Kyllä se kuulemma oli tiennyt, onneksi. Olis muuten voinut olla melkoinen ylläri kun hahmot herkeää laulamaan. Alun perin Broadway-musikaalina tunnetuksi tullut Into the Woods oli leffana ihan kohtuullinen, vaikka meidän mielestä se loppua kohden vähän latistui. Ensimmäinen puolikas oli kuitenkin sen verran loistava, että loppuarvio jäi positiivisen puolelle. Ja luettuani jälkikäteen netistä vähän lisäinformaatiota, uskoisin että jos alkuperäinen musikaali olisi tutumpi, olisi loppukin auennut ehkä hieman paremmin. Nyt se vaan tuntui junnaavan lähinnä paikallaan varsin dynaamisen ja hauskan alkuosan jälkeen.

Into the Woods ei ollut loman ainoa leffakokemus, käytiin nimittäin Tapaninpäivänä yhden kaverin kanssa katsomassa Night at the Museum: Secret of the Tomb. Ihan viihdyttävä, noin kerran katsottavaksi, mutta ei likimainkaan yhtä hyvä kuin sarjan eka osa. Mutta harvoinhan ne on...

Ps. Kotona oli kaikki mennyt oikein hyvin. Epäilen vahvasti että hyvin lahjakas päivänokostelijamme Miko lähinnä nukkui koko sen ajan kun me oltiin poissa.

Leffajulisteet lainattu täältä ja täältä.

Joulun paras lahja

Kuten mainitsinkin, oltiin me Villen kanssa viime vuonna ihan tosi kilttejä, ainakin päätellen joulukuusen alle kertyneiden pakettien määrästä. Sen enempää en ajatellut joululahjasaalista esitellä (se koostui suurimmaksi osaksi herkuista ja kirjoista, molemmat aina erinomaisia lahjavalintoja), mutta joulun paras lahja on kerrassaan välttämätöntä esitellä. Tässä on Miko: