Ylläriarvostusta

Me saatiin yhden mun työkaverin kanssa suureksi yllätykseksemme eilen lopputoimiston porukalta kukkia. Selityksenä se, että huhtikuun lopulla on täällä Administrative Professionals Day, jolloin olisi tarkoitus erityisesti arvostaa kyseisiä hommia tekeviä tyyppejä.

Totesin kiitossähköpostissani vapaasti käännettynä muun muassa suunnilleen seuraavaa:
En ole ihan varma miksi juuri me kaksi näitä kukkia saimme, sillä minusta kaikkien täällä olisi pitänyt saada vastaava hieno yllätys. Älkää ymmärtäkö väärin, tiedän kyllä että me ollaan molemmat ihan huippuja, mutta niin ootte kaikki tekin.

Vaikka kukat olivatkin sikäli turhia että työtänihän mä vaan teen, niin kyllä niistä silti vaan aika hyvä mieli tuli.

Valkyyria

Kylläpäs aika kuluukin nopeasti. Eilen tuli kuluneeksi esimerkiksi tasan kuusi vuotta siitä, kun me muutettiin Houstoniin (vain vuodeksi, tietenkin...). Eilen tuli täyteen myös noin vuosi siitä, kun me käytiin Houston Grand Operassa katsomassa Nibelungin sormuksen ensimmäinen osa, Das Rheingold. Ja sehän tarkoittaa vain yhtä asiaa: on kakkososan aika!!

On aina virhe ladata hirmuisia ennakko-odotuksia yhtään mihinkään kokemukseen, koska se vain tarkoittaa sitä että pettyminen on todennäköisempää. Siksipä olinkin hieman salaa huolissani siitä, miten paljon Die Walkürelta odotin. Vaan huoli oli turhaa, kyseinen oopperakokemus nousi nimittäin heittämällä upeimmaksi näkemäkseni. Ja kyllä, tähän lasketaan mukaan La Traviata niin Houstonissa kuin Metropolitan Oopperassakin.

Die Walküre oli huikea, upea ja niin kovin mahtipontinen, kuten Wagnerin kuuluukin olla. Toteutus oli ihan yhtä ainutlaatuisen mahtavaa kuin Das Rheingoldissakin, Houston Grand Operan orkesteri oli mieletön tehden Wagnerille oikeutta ja laulajat olivat kaikki erinomaisia. Ekstrahienoutta lisäsi se, että Karita Mattila lauloi Sieglinden roolin, ja tällä kertaa hänen upeutensa pääsi vielä paremmin esiin, kun kyseessä ei ollut sellainen muuten läpisurkea kokemus kuin Fidelio. Päinvastoin, koko ilta oli vaan niin huippu, ettei mulla meinaa riittää sanavarasto sen kehumiseen. Huikea, upea, mahtava, mieletön.

Nibelungin sormus on tunnetusti valtava eepos, jonka yksittäiset osat ovat toinen toistaan pidempiä. Das Rheingold kahden ja puolen tunnin mittaisena on sellainen kevyt lämmittely, kun osa kaksi, Die Walküre, kellotti eilen neljä tuntia ja viisikymmentä minuuttia. Kuulostaa etukäteen melko huolestuttavalta, mutta me oltiin Villen kanssa molemmat jälkikäteen yllättyneitä siitä miten nopeasti aika meni. Se ei nimittäin tuntunut likimainkaan viideltä tunnilta, eikä kahden väliajan tarjoamien jaloittelutaukojen ansiosta missään vaiheessa ollut tippaakaan tukalaa. Sitä paitsi, tämän kuuleminen livenä olisi ollut melkoisen tukaluudenkin arvoista:

Vuoden päästä Siegfried. Odotukset ovat pelottavan korkealla jo nyt.

Kuva lainattu täältä.

Tuoreen tohtorin lahja

Jatkoa edelliseen:

Kun kaverin väitös oli menestyksekkäästi ohi, me paettiin University of Houstonista välittömästi ja siirryttiin Riceen, koska se on luonnollisesti kaikin tavoin parempi paikka. Ja koska me oltiin jo vuosia sitten sovittu, että nämä tohtorinbileet pidetään Ricen kampuspubissa, Valhallassa. Hyvä niin, koska se mahdollisti pienen salamyhkäisen kieroilun ja juonittelun, mitä tuoreen tohtorin lahjaan tuli.

Tämä kyseinen kaveri, Cory, on nimittäin sitä mieltä että Suomessa on kaksi asiaa jotka ovat siisteintä ehkä ikinä. Ensimmäinen on Ravintolapäivä ja toinen on se, että Suomessa tohtorit saavat miekan ja tohtorinhatun*. Ja tästä miekasta on riittänyt puhetta niin monta kertaa, että kun Coryn oma väitös vihdoinkin varmistui, oli meille Villen kanssa nopeasti aivan päivänselvää, että nainen tarvitsee lahjaksi ihan oman miekan.

Tilasin miekan Amazonista (koska Amazonista saa mitä tahansa) ilman ongelmia, mutta sen kaiverruttaminen aiheutti yllättävää päänvaivaa. Soitin useampaan paikkaan, mutta jokainen paikka ilmoitti ettei niin pitkä miekka mahdu heidän laitteisiinsa. Voin muuten kertoa että miekan kaiverruttaminen on ilmeisesti jokseenkin kummallista, sen verran pitkiä hiljaisia hetkiä tuli puhelimessa kun kerroin että mitä tarkalleen haluaisin kaiverruttaa... Lopulta päädyimme kaiverruttamisen sijaan tilaamaan nimellä ja päivämäärällä varustetun laatan, joka kiinnitettiin miekan terään. Osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi ja näytti varsin hyvältä.

Miekka jemmattiin ihan Valhallan vieressä työskentelevän kaverin toimistoon, josta se käytiin salamyhkäisesti hakemassa ensimmäisten kuoharimaljojen jälkeen. Minä raahasin valtavan laatikon paikalle, kun Ville hämäsi Corya meidän kortilla, johon oltiin onnittelujen lisäksi kirjoitettu Joko tämä tai se silinterihattu. Ja sit me ojennettiin se miekka tässä vaiheessa hyvin, hyvin epäuskoisen näköiselle tuoreelle tohtorille, joka lievästi sanottuna ilahtui lahjastaan.

Melko tyytyväisen näköinen tohtori, vai mitä?

*Ville on aavistuksen katkera siitä, että Cory sai miekkansa häntä ennen, vaikka Villen väitöksestä on jo vuosikausia aikaa. Tämä johtuu tietysti siitä, että Suomessa miekan saa oikeasti vasta kun on osallistunut tohtoripromootioon, eikä me olla vielä kertaakaan oltu Suomessa samaan aikaan Turun yliopiston promootioiden kanssa. Seuraava on ensi kuussa, mutta sekään ei valitettavasti onnistu. Yleensä TY on järjestänyt promootiot kahden vuoden välein. Pitäisköhän meidän ottaa viralliseksi tavoitteeksi Villelle miekka 2017!

Väitöksessä

Kun kerroin meidän kaverin olleen kylässä toissa viikonloppuna, ei kyseessä ollut pelkästään sosiaalinen visiitti, vaan syömisen lisäksi ohjelmassa oli kaverin tohtorinväitös viime tiistaina! Ville osallistui Ricessa aikanaan useampaankin väitökseen, mutta minulle tämä oli ensimmäinen paikallinen versio (tosin en ole Suomessakaan ollut kuin vain Villen väitöksessä, että eipä sitä kotimaistakaan kokemusta nyt niin paljoa ole). Tämä väitös tapahtui Ricen sijaan University of Houstonissa, jossa väitökset (ainakaan kaverin oppiaineessa) eivät ole julkisia tilaisuuksia. Pääsy on vapaa ainoastaan UH:n omalle väelle, mutta kun minä ja yksi toinen kaveri haluttiin mennä kuuntelemaan, joutui väittelijä pyytämään meille erikoislupaa tulla paikalle.

Homma meni suhteellisen samalla tavalla kuin Villen kertomukset Ricen väitöksistäkin, paitsi että tuolla komitea (neljä henkeä) neuvotteli suljettujen ovien takana jo ennen kuin väittelijä oli edes pitänyt omaa esitystään. Sitten päästiin itse asiaan, eli noin kahdenkymmenen minuutin mittaiseen luentoon, jonka jälkeen alkoivat tiukat kysymykset. Komitea tenttasi ensin, ja sitten yleisö (me kaksi erikoislupalaista ja yksi UH:n opiskelija väittelijän ryhmästä) sai esittää kysymyksiä. Sit komitea palaveerasi jälleen keskenään, kunnes meidät kutsuttiin takaisin sisään ja väittelijälle kerrottiin onnittelujen kera että homma oli mennyt läpi. Täällä väikkäri ei ole tässä vaiheessa vielä kansissa, vaan väitöksen päätteeksi kaveri sai proffaltaan komitean korjauspyynnöt. Väitöksen jälkeen on kai virallisesti kuusi kuukautta aikaa palauttaa viimeinen ja kansitettu versio. Tai Ricessa se on ainakin kuusi kuukautta. En huomannut kysyä kuinka kauan UH antaa, kun kaveri ilmoitti tekevänsä korjaukset suunnilleen kotimatkalla lentokoneessa, että saa homman pakettiin mahdollisimman pian.

Kuten sanottu, ei mun kokemus suomalaisistakaan väitöksistä kovin kattava ole, ja olin kyllä useampaan kertaan kuullut miten erilainen koko toimitus on täällä, mutta kyllä mua ihan pikkuisen hämmensi se, miten rennolta kaikki vaikutti. Tai siis, toki tilaisuus oli virallinen ja kaveriakin etukäteen jännitti oman esityksensä pitäminen ja sitä seuraavat tiukat kysymykset, mutta sellainen suomalainen seremoniallisuus puuttui kyllä täysin. Puhumattakaan siitä, että Ville väitteli frakissa, kun täällä ei tarvii olla edes pukua*.


*Ricessa väittelijät laittaa kravatinkin lähinnä vain sen vuoksi, että kampuspubissa jossa väitöksen jälkeen perinteisesti juhlitaan, on äärettömän tiukka pukukoodi: solmiot eivät ole sallittuja, vaan ne leikataan henkilökunnan toimesta poikki jos sellaisessa sattuu paikalle. Siispä tuoreet tohtorit marssivat pubiin krakat kaulassa, jotta saavat leikatun kravattinsa pubin seinälle, ja viereen kirjoitetaan Dr. Se-ja-se.

7 vuotta

Me ollaan tänään vietetty 7-vuotishääpäivää kuohuviinin ja kakun voimalla.

Eiköhän me vielä jakseta toisiamme katsella tästäkin eteenpäin.

Meidän äiti ja isä lähetti meille merkkipäivän kunniaksi kukkia. Kiitos paljon!!

Likieksyminen

Mistä tietää että kaatosade on sillä tasolla että se ihan aavistuksen haittaa näkyvyyttä ajaessa? Siitä että kotimatkalla joku (huom en minä) kääntyy väärälle kadulle. Eihän me olla asuttukaan tässä nykyisessä osoitteessa kuin kohta kolme vuotta...

Täällä on ollut koko illan melkoinen ukkosmyrsky ja kaatosade. Olen saanut noin kolmekymmentä varoitusviestiä Ricen hätäilmoitusjärjestelmän kautta siitä, että kampus ja lähikadut tulvii, joten kaikkien tulee pysyä niissä rakennuksissa missä on ja on turha yrittää poistua kampukselta. Vois muuten vähän harmittaa jos olis siellä jumissa. Onneks ei olla.

10K

Muistatteko kun sanoin että me viime viikonloppuna vaan syötiin ja laiskoteltiin? Tämähän ei ihan tarkalleen ottaen ollut totta, koska lauantaiaamuna me osallistuttiin samalle kympille kuin kaksi vuotta sitten.

Tämän vuoden mitali on ihan tosi hieno, se on tehty puusta!

Koska meidän juoksuharrastus on ollut melkoisen epäsäännöllistä, ei mun aika ollut kahdessa vuodessa parantunut kuin noin kolme minuuttia. Mutta siitä olin tänä vuonna tosi, tosi iloinen, että ensimmäisen ja toisen vitosen aikaero oli alle minuutti. Tarkoittaa siis sitä, että pystyttiin pitämään ihan tosi tasainen tahti koko matkan ajan!

Ruokaa ja laiskottelua

Meidän viikonloppuun on kuulunut paljon hyvää ruokaa, eikä juurikaan mitään muuta. Lauantaina Villen pomo oli kutsunut heidän koko labran (kaikki neljä...) perheineen suosikkiravintolaansa lounaalle. Me oltiin ainoat jotka ilmestyi paikalle, joten oli ihan vähän sellainen fiilis kuin oltais kuokittu heidän perhelounaalla, kun paikalla oli pomon ja hänen vaimonsa lisäksi sekä heidän poikansa että veljenpoikansa perheineen. He olivat onneksi kaikki ihan tosi mukavia, eikä tunnelma ollut oikeasti yhtään vaivaantunut. Tämän lisäksi meidän kaveri New Yorkista on käymässä Houstonissa, ja yöpyy meidän luona. Siispä me käytiin kuokkimassa myös toisella perheaterialla, kun liityttiin seuraan kun kaveri oli illallisella siskonsa perheen kanssa (siellä tosin oli muitakin).

Tänään me aloitettiin päivä (myöhään) käymällä ulkona brunssilla, jonka jälkeen vietettiinkin koko päivä kotona juoruilemassa ja leikkimässä Mikon kanssa. Ei olla nähty pitkään aikaan niin oli luonnollisesti paljon puitavaa, ja ulkonakin sateinen ilma. Illalla liikuttiin sen verran että käytiin syömässä, mites muutenkaan. Ihan täydellinen laiska viikonloppu siis, johon kuitenkin sisältyi naurettavat määrät älyttömän hyvää ruokaa (ja muutama margarita).

Addikti

Meillä on molemmilla Starbucksin kanta-asiakaskortit, on ollut jo monen vuoden ajan. Minulla on jo pitemmän aikaa ollut myös puhelimeen ladattu Starbucks-sovellus, jonka ansiosta en edes välttämättä tarvitse sitä korttia, sen kun näytän puhelinta vaan. Ja kuten tavallisellakin kortilla, myös puhelimen elektronisella versiolla kortista voi maksaa, kunhan sinne on vaan ladattu tarpeeksi rahaa. Ja korttia näyttämällä kertyy tähtiä, joilla aina tiettyyn määrään päästessään tienaa ilmaisen juoman.

Tämän Starbucksin puhelinsovelluksen kautta saa säännöllisesti myös muita pieniä lahjuksia, kuten koodeja ilmaiseen musiikkiin tai muihin sovelluksiin. Sitä kautta mulle on päätynyt esimerkiksi lähes kaikki mun puhelimesta löytyvät pelit. Ja kiva niin, koska on ihan mukavaa kun tylsiä hetkiä varten on jotain viihdykettä, mutta en minä nyt mitään pelejä jaksaisi muuten selailla hyvien löytöjen toivossa.

Aika usein käy niin, että uuden pelikoodin saatuani jaksan pelata sitä peliä vain hetken, ja palaan sen pariin korkeintaan kun odotan yksikseni jossain jotain. Jotkut pelit ovat jaksaneet viihdyttää pitempään, mutta mitään ihan superhittejä ei ole tielle osunut. Ennen kuin nyt. Olen aivan koukussa.

Menin lataamaan ilmaiskoodilla puhelimeeni pelin nimeltä Give it up! Luin latausta ennen arvosteluja, joissa toinen toisensa jälkeen ihmiset kertoivat kuinka kyseessä on ärsyttävyyteen asti addiktoiva peli, joka on ihan mahdottoman vaikea, ja näin aiheuttaa raivoa ja halua heittää puhelimen seinään, mutta jonka pelaamista ei voi lopettaa. Olisi muuten kannattanut uskoa.

Give it up! -pelissä pieni musta pallura pomppii eteenpäin aika nopeasti ärsyttäväksi muuttuvan piipittävän musiikin tahdissa, ja aina esteen kohdalla se pitää laittaa hyppäämään esteestä yli. Pettävän yksinkertainen konsepti, mutta ai hitto miten hankalaa. Ja niin kovin, kovin koukuttavaa. Jos hyppy ajoittuu väärin, pamahtaa pallura estettä päin säälittävän läts-äänen saattelemana, ja peli kuittailee surkeasta suorituksesta. Mitä enemmän tyrii, sitä enemmän alkaa raivostuttaa ettei muka osaa, ja kentän läpipääsystä tulee lähes pakkomielle. Kunnes se kirottu pallura lätsähtää seuraavaa estettä päin. Eikä sitä voi olla yrittämättä uudelleen!

Ville-parka on ihan kypsä siihen, että olen nyt pari päivää käyttänyt kaiken liikenevän ajan tähän typerään peliin, ja meillä kaikuu ihan koko ajan rasittava piipitysmusiikki. Epäilen, että kohta se takavarikoi mun puhelimen. Mutta jos mä sitä ennen vielä pari kertaa yritän seuraavaa tasoa...

Kuvat lainattu täältä.

Särkyvää postia

Saatiin eilen Suomesta jättipaketti, joka piti sisällään paljon kaikkea kivaa, mm. monta, monta pussia salmiakkia. Pääsiäisen kunniaksi se sisälsi myös muutaman suklaamunan, sellaisia Mignon-merkkisiä. Sellaisia aidossa kananmunankuoressa olevia, tiedättehän. Sellaisia tosi kestävissä, aidoissa kananmunankuoressa olevia.

Kyllähän koti-illan voi niinkin viettää, putsaamalla postipaketin sisältöä kananmunankuorisilpusta. :)


Ps. Kiitos äiti oikeasti tosi kovasti paketista! Ne Mignonitkin oli ihan superherkullisia!

Lisää kisuja

Me ollaan taas pitkästä aikaa tänä viikonloppuna kissavahteina kaverille, eli käydään ruokkimassa ja paijaamassa heidän kahta kissaa.

Tässä on Minou:

Ja tässä on Tasha, josta oli muuten huomattavasti vaikeampi ottaa kuvaa, kun se yritti koko ajan puskea mun kättä ja/tai puhelinta lisärapsutusten toivossa:

Sekä Tasha että Minou ovat ihan uskomattoman hellyydenkipeitä tapauksia, joita saisi silitellä ja harjata varmaan loputtomiin. Ihan eri maata siis kuin meidän Miko, jolla on tunnetusti aika rajattu rapsutusikkuna. Tasha pyytää jopa masurapsutusta, temppu jota voi kokeilla Mikon kanssa vain omalla vastuulla, jos ei haittaa parin sormen menetys.

On siis oikein mukavaa käydä välillä silittelemässä Tashaa ja Minouta, mutta kyllä Miko silti vaan on meidän mielestä maailman ihan ensteks ykkösparas kisu!

Aprillia?

Yritin tänään selvittää aprillipäivän alkuperää, mutta vaikuttaa siltä ettei siitä ole oikein selvyyttä. Wikipedia väitti että homma olisi saanut alkunsa siitä, kun Ranskassa siirryttiin viettämään uutta vuotta tammikuun alussa huhtikuun ensimmäisen sijaan, ja uudistukseen hitaammin tottuneet, vanhaan väärään aikaan juhlineet olisivat olleet ekoja "aprilliuhreja". Mutta toiset lähteet kumosivat tämän teorian, koska 1) se vanha uusi vuosi oli kytketty pääsiäiseen eikä nimenomaisesti huhtikuun ekaan päivään, 2) oikeasti uutta vuotta juhlittiin Ranskassakin aina tammikuun alussa, ja pääsiäisen "uusi vuosi" oli vaan joku lainmukainen juttu (oletan että samantyylisesti kuin täällä nykyisin vaikkapa tilivuosi vaihtuu aina lokakuussa), ja 3) aprillipiloihin löytyy vanhempia viittauksia kuin kyseinen päivän vaihdos.

Eli en mä sit vaan yhtään tiedä mistä tällainen perinne on oikein kotoisin. Onko ideoita?

Muistan että pienenä aprillipäivä oli mun mielestä ihan mahtava juttu, kun sai ihan luvan kanssa yrittää jekuttaa kaikkia, ja lehdestä aina yritettiin löytää se pakollinen pila, että mitä sinä vuonna mukamas jaettiin torilla ilmaiseksi. Mutta pakko myöntää että vuosien mittaan viehätys on kadonnut ja nyt mun mielestä kyseinen päivä on lähinnä rasittava. Ehkä se on jonkinlaista huumorintajun puutetta, mutta en vaan jaksa enää oikein lämmetä. Onneksi se ei mun päivässä oikeastaan näkynytkään, mitä nyt pari opiskelijaa otti asian puheeksi töissä.

Miten muilla, menittekö aprillihalpaan?