Vieraskirjailua

Nyt kun meidän viimeisimmät vieraat ovat päässeet turvallisesti kotiin ja toipuneetkin jo lähes täysin reissustaan, oli äitikulta innostunut muistelemaan matkaa valokuvien ja karttojen parissa. Tästä seurauksena syntyi mammuttimaisen pitkä ja tunnelmallinen kirjoitus blogia varten, olkaapa hyvät.


Päätimme sitten kuitenkin lähteä sinne Houstoniin, vaikka vähän mietimme tullako vai ei. Saimme tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä, nimittäin GRAND CANYON ja sen lisäksi maaseutua jota Mauri halusi nähdä.

Lensimme jälleen Lontoon kautta ja saavuimme lämpimään Houstoniin jossa saimme ensimmäiseksi halata meidän rakkaat nuoret Tarjan ja Villen. Tottakai illalla piti kokeilla uima-allas ja sen lämmin vesi. Sunnuntaina me Maurin kanssa saimme Tarjalta kartan jonka mukaan piti suunnistaa heitä vastaan pelin jälkeen kohti ruokapaikkaa. Tosin me salaa harjoittelimme, kun meillä oli halu kävellä. Lähdimme sinnepäin katsomaan mihin pitää sitten suunnistaa, kun Tarja soittaa, että nyt voitte tulla. Kävelimme kanavan vartta siihen suuntaan ja kun näimme jo stadiumin, niin palasimme kanavan toista laitaa takaisin. Matkalla bongasimme Halloween-koristeltuja taloja. Katsoimme pelin tv:stä ja sen jälkeen lähdimme marssimaan kohti sovittua risteystä, ja saavuimmekin ennen nuorisoa. Risteyksessä oli liikenteenohjaaja joka päästi välillä kävelijätkin yli ja hän sitten kyselemään meiltä haluammeko tuonnepäin, kun me jäimme siihen seisoskelemaan. Minä selitin hänelle ettemme tahdo vaan odotamme lapsenlapsiamme ja tyttäriämme jotka tuolla odottavat pääsyä yli ja sitten menemme syömään jonnekin tuohon suuntaan. Anteeksi Ville unohdin mainita sinut, mutta en siinä hässäkässä muistanut miten sen olisin sanonut. Kyllä hän kuitenkin taisi ymmärtää mitä yritin sanoa ja päästi kohta teidätkin tulemaan.

Maanantaina se sitten alkoi se retki, lähdettiin ajamaan kohti Dallasia ja ohi Amarillon. Siellä minulle selvisi mitä tarkoittaa "ääretön" ja miten voi nähdä "silmänkantamattomaan". Maisema oli tasaista avaraa ja ääretöntä. Näimme paljon öljynpumppausta, niitä pumppuja (olivat muuten pienempiä kuin kuvitteli) oli tasaisin väliajoin näkyvissä ja välillä oli myös isoja säiliöitä johon se öljy varmaankin niillä pumpuilla nostettiin. Näimme myös tuulimyllyjä joilla nostettiin vettä laitumella oleviin juoma-altaisiin ja varmaan myös asuntoihinkin, koska osa oli ihan talojen vieressä. Tuulivoimaloita oli myös todella paljon. Ylitimme osavaltion rajan New Mexicon puolelle ja ajoimme yöksi Tucumcari-nimiseen pikkukaupunkiin.

Aamulla lähdimme ja maisema oli yllättäen muuttunut, kun illalla ennen pimeää oli vielä tasaista, niin nyt ympärillä alkoi olla vuoria. Pian olimme korkealla (noin 2 km) vuorten keskellä ja vuoret näyttivät silti valtavilta. Hauskankuuloisessa paikassa Albuquerquessa, ylitimme Rio Grande -joen. Taas kiivettiin vuorille ja niiden keskellä oli valtaisia preerioita, joilla saattoi kuvitella intiaanien ratsastavan ja biisonilaumojen laiduntavan. Junaraiteet kulkivat samansuuntaisesti tien kanssa ja junat olivat "hiukan" pidempiä, laskimme noin 60-118 vaunua, kaksi veturia kiskoi ja pari työnsi takaa. Jos muuten sielläpäin kuljette ja haluatte ajankuluksi laskea autoja värin mukaan niin vinkkinä, valitse valkoiset, voitat varmasti.

Taas vaihdettiin osavaltiota ja koska oli Sirpan ajovuoro, hän alkoi panikoida sitä ylitystä, ja pikkusisko vähän kiusasi lisää. Ylitys olisi muuten sujunut huomaamatta. Tultiin Arizonaan, jossa vuoret jos mahdollista vain olivat korkeampia ja preeriat vielä laajempia. Ennen seuraavaa yöpymispaikkakuntaa oli suuri meteoriittikraateri josta Iitu jo kertoikin, mutta se oli vielä suurempi kuin siitä kirjoituksesta voi kuvitella. Eiffeltornista ei pohjalle laitettuna jäisi näkyviin kuin vajaa puolet, Vapaudenpatsaasta ei näkyisi mitään.

Flagstaff oli seuraava paikka jossa yövyimme, söimme illallisen paikallisessa baarissa jossa oli monta isoa tv:tä joista kaikista tuli urheilua ja paikka oli lähes täynnä. Aamiaisen söimme Dinerissa jonka katonrajassa kiersi pikkuinen juna ja seinän vieresssä ajoi toinen. Kun henkilökunta huomasi meidän niitä katselevan he laittoivat ne molemmat käyntiin, ne olivat hauskoja. Sitten lähdettiin kohti varsinaista määränpäätä. Matkalla Tarja pyysi meitä painamaan mieleen miltä näytti Little Colorado -joen Canyon jonka ohi ajoimme.

Sitten GRAND CANYON WAU... MAHTAVAA... USKOMATONTA... UPEAA.... Ei pysty sanoin kuvailemaan.. menkää itse katsomaan.

Voisin vain sanoa, kuin Emppu käärmeen nähtyään, nyt olen onnellinen, tämä oli minun pitkäaikainen haaveeni. Kiersimme autolla näköalapaikalta toiselle ja katsoimme, ihmettelimme ja kuvasimme, välillä syömään ja ostoksille, tietenkin matkamuistoja. Siellä ollessamme tuli ukkoskuuro ja rakeita noin 2 cm, muutamat ihmiset olivat ihan ihmeissään, kun eivät olleet koskaan sellaista nähneet. Meidän piti mennä kävelemään polkua alaspäin kanjonin sisään, tai bussilla kiertämään, mutta rakeet estivät molemmat suunnitelmat. Kengätkin olivat kaikilla kastuneet joten päätimme lähteä Tusayaniin hotelliin kuivattelemaan niitä. Ukkonen kolisteli vielä illallakin, muttei se haitannut.

Aamulla taas Canyonille, siellä oli hauskasti pilviä kanjonin reunojen ja vuorten väleissä, saimme kauniita kuvia. Lähdimme kohti polkua ja sitä alaspäin, ensin oli kuraista, kun muulikaravaani oli sotkenut sitä aiemmin aamulla mennessään ihan pohjalle. Osittain oli vielä niitä rakeitakin joissain paikoin näkyvissä, ei kuitenkaan polulla. Me vanhukset menimme vain osan matkaa ja jäimme odottelemaan, kun nuoremmat jatkoivat vielä jonkin verran alemmas. Otimme heistä kuvia ja läksimme hiljalleen kapuamaan takaisinpäin. Ehdimme juurikin ennen kuin lapset tulivat, olivat jättäneet Sirpan, Tarjan ja Villen jälkeensä ja lähes juosseet loppumatkan. Saimmehan mekin jonkinlaista perspektiiviä Canyonin koosta, mutta sen voi vain hädituskin kuvitella.

Sitten hyppäsimme bussiin ja jatkoimme kiertoa näköalapaikalta toiselle, aina välillä bussia vaihtaen. Koska meillä oli olemassa aikataulu jonka puitteissa meidän oli määrä toimia, niin säähaltija päätti auttaa meitä sen suhteen ettei tulisi mitenkään sellaista oloa, että ei vielä lähdetä. Lähetti taas sateen joten oli hyvä sanoa Canyonille hyvästit ja viimeisen shoppailun ja ruokailun jälkeen pakkautua autoon ja kohti kotimatkaa. Paluumatkalla olimme koko reisun korkeimmalla kohdalla 2,8 km. Taas vuoria ja nyt myös metsää, jossa oli myös trombin jäljiltä useassa kohdin kaatuneita ja katkenneita puita joita, kansallispuistossa kun olimme, ei oltu korjattu pois.

Ajoimme kohti Phoenixiä, Casa Granden kautta yöpymispaikkaan joka oli Tucson. Näimme hotellin isolta valtatieltä, mutta mistäs sinne taas mentiinkään? Etsiessämme sitä löysimme hyvän ruokapaikan ja päätimme ensin syödä. Me muut valitsimme buffetin ja Tarja jonka ei ollut kova nälkä päätti syödä vähemmän ja valitsi kevyesti salaatin. Kyllä meitä hiukan nauratti, kun hän sai eteensä noin pesuvadin kokoisen annoksensa. Hiukan siitä pidettiin lystiä vielä myöhemminkin. Lähtiessä teimme pikku kaupunkikierroksen, huomataksemme, että hotelli oli ruokapaikan ohi noin 100 metriä, mutta näimmepä kaupunkia. Koska ruoka oli ollut hyvää, valitsimme sen myös aamiaispaikaksi, niillä aamiaisilla me aina pärjäsimmekin illalliseen asti. Kahvia vain välillä.

Aamulla suuntasimmekin taas kohti isoja vuoria, joiden välistä pieni tie kiemurteli solasta niiden taakse. Tien varrella oli varoituskylttejä joissa varoitettiin pyöräilijöistä, joita näimmekin useita. Siellä järjestetään vuosittain sellainen vuoristoajokilpailu, kertoi mies joka pysähtyi näköalapaikalle ottamaan valokuvia ja juomaan. Siitä jo näki niitä Saguaro-kaktuksia oikein niin kuin täällä metsässä puita. Varsinaisessa Saguaro-puistossa pääsimme ajamaan ja kävelemään niiden keskelle, siellä Emppukin näki sen käärmeen, liskon ja lintuja. Kalkkarokäärmettä eikä puumaa onneksemme ei näkynyt. Pieni orava juoksi polulla.

Mutta ne kaktukset... Muka miehenmittaisia, mistähän sellaistakin olen päähäni saanut... Ei edes koripalloilija ylettäisi niiden pidempien latvaan vaikka kuinka hyppäisi. Ne olivat noin 3-4 metrisiä ainakin isommat (Haha, nyt on kyllä äitikullan perspektiivi heittänyt, isoimmat saguarot kun kasvavat reilusti yli kymmenen metrin mittaan. -Andy-). Oli siellä muitakin kaktuksia, sellaisiakin joita meillä myydään kukkakaupoissa, pienempinä tosin.

Matka jatkui taas vuorten keskellä kohti New Mexicoa ja Las Cruces -nimistä kaupunkia, jonka jälkeen näimme tien varrella niin suuren määrän karjaa ettei koko Suomen lehmämäärä olisi siinä kuin pisara meressä. Niitä riitti ja riitti ja riitti kilometrikaupalla, ilmastointikin oli pakko pistää pois. Vähän ennen El Pasoa saavuttiin Texasin puolelle ja olimme tyytyväisiä, että Tarja oli kuskina silloin kun tullimiehet pysäytti meidät El Pason jälkeen tarkastupisteellä. Onneksi Tarja on niin verbaalisesti lahjakas, että puhui ne pyörryksiin, eli ei tarvinnut kaivaa passeja esiin.

Eteläinen osa Texasia on kumpuilevaa, ei niin tasaista kuin Dallasin suunnalla. Ovat kuulemma kukkuloita, vaikka minun silmissäni ne näytti vuorilta, mutta se johtui lähinnä siitä, että olimme itse merenpinnan tasolla. Texasissa jatkettiin vielä tovi ja poikettiin syömään ja söimme ensimmäiset hampurilaiset reissulla (Oli muuten toiset, ihan ekana päivänä pysähdyttiin kanssa pikaruokapaikassa. -Andy-). Jaksettiin vielä ajaa Fort Stocktoniin saakka jossa olimme vielä yhden yön ennen Houstonia. Viimeisenä matkapäivänä näimme texasilaisia karjatiloja joissa ei kuitenkaan ollut niin suuria laumoja kuin edellä nähty jättilauma oli, mutta niillä oli hienoja koristeellisia portteja.

Houstonissa oli lämmintä ja eikun altaalle uimaan. Koko seuraavan viikon lämmintä riitti (+25-33 astetta) ja aurinko paistoi. Palovammoilta vältyttiin hyvän aurinkorasvan ansiosta (kerroin 70). Sunnuntaina Galveston, josta Tarja jo kertoikin. Maanantaina yritettiin tyhjentää kauppoja, mutta ei onnistuttu, niitä oli niin paljon. Tiistaina oli pienen pojan onnenpäivä, käytiin Nasassa ja tietenkin myös shoppailtiin siellä. Keskiviikkona jatkettiin kauppojen tyhjentämistä ja tyytyväisenä pakkailtiin saalista.

Tästä kai näkee mikä on ollut minun tärkein matkakohteeni.
KIITOS TARJA JA VILLE, olitte järjestänyt kaiken niin hienosti ja teitä oli ihana nähdä.
Valmiiksi ikävöiden ja joulua odotellen,
Rauni ja Mauri


Kiitos itsellenne, meilläkin oli oikein mukava loma. Ja jatkan kyllä vähitellen niitä omiakin lomaraporttejani, valokuvien kera.