Meidän viikko

Olo oli eilen jo huomattavasti parempi, toivottavasti tauti on ihan oikeasti hellittämässä otettaan. Olisi nimittäin tosi kivaa olla täydessä terässä, kun tänään saapuu seuraava vieras. Petu viipyy meidän ilona kaksi ja puoli viikkoa ja pahaa pelkään että blogin parissa vietetyt hetket jäävät sinä(kin) aikana suhteellisen vähäisiksi. Yritän kuitenkin parhaani mukaan saada aikaan jotain edes suunnilleen päivittäin, jos ei muuten niin sit silleen twitterhenkisesti. Tiedättehän, noin 140 merkkiä kerrallaan... Sitä ennen kuitenkin aivan megalomaaninen lukupaketti kuluneesta viikosta, kuvituksena räpsyjä Brazos Bendista.
Siirrytään ajassa siis vähän yli viikon verran taaksepäin, eli lauantai-iltaan, jolloin Olli ja Riitta saapuivat Houstoniin. Meillä on ollut pienimuotoisena perinteenä ruokkia vieraita ensimmäisenä iltana pizzalla, mutta tämänkertaisten vieraiden lento ensinnäkin laskeutui vasta iltaseitsemän aikoihin, jonka lisäksi heillä meni liki kaksi tuntia maahantulotarkastuksen jonossa, joten kotiin päästyämme iltapalaksi maistui vähän kevyemmät vaihtoehdot. Tai no, kevyttä ja kevyttä, me iskettiin pöytään viinirypäleitä, keksejä ja juustoja, joiden kaveriksi korkattiin vielä pari viinipulloa. Vaan hyvin maistui kaikille.
Sunnuntaina suunnattiin katsomaan Cirque du Soleil’n OVO-esitystä, jossa uppouduttiin hyönteisten maailmaan. Esitys oli jälleen kerran henkeäsalpaavan uskomaton, ja vahvisti entisestään ainakin omaa Cirque du Soleil -faniuttani. Riitta oli meistä ainoana ihan ensikertalainen, mutta ilmeisesti hänkin piti näkemästään kovasti. Päättelin siitä, että meiltä San Diegoon jatkamassa olleet vieraat varasivat välittömästi kotiin päästyämme liput siellä esitettävään Cirque du Soleil -esitykseen...
Leuat lattiassa ihastellun sirkuksen jälkeen ennätimme sunnuntaina vielä vähän ostoksille. Toivelistalta löytyi uusi käsimatkatavarakokoinen matkalaukku, mutta varsin kunnioitettavan valikoiman edessä silmät karkasivat vilkuilemaan myös ihan kunnollisen kokoisia yksilöitä korvaamaan matkassa olevaa, hieman vaurioitunutta matkalaukkua. Pitkällisen pohdinnan ja vertailun käydessä hankalaksi, lupasimme että vieraat pääsevät samaan liikkeeseen vielä uudemmankin kerran, joten lopullista valintaa jäätiin vielä harkitsemaan. Tästä huolimatta päivän ostossaldo jäi plussan puolelle, sillä matkaan tarttui myös toivelistalta löytynyt uusi matto kylpyhuoneeseen.
Maanantaina lähdettiin seikkailemaan Brazos Bend State Parkiin, jossa elää luonnonvaraisia alligaattoreita ja satoja erilaisia lintulajeja. Menomatkalla uhkailin, että jos en näe yhtäkään matelijaa niin saan kiukkukohtauksen, mutta tätä uhkausta ei todellakaan tarvinnut toteuttaa. Sen lisäksi että näimme kymmeniä alligaattoreita kävellessämme ympäri puistoa, pääsimme vielä silittämään yhtä poikasta piipahtaessamme vierailijakeskuksessa. Huippua!
Olli ja Riitta jo kertoivatkin siitä yhdestä yksilöstä, joka päätti ylittää polun juuri meidän kohdallamme. Siinä me seisoimme, reunassa, Ollin kanssa kuvaamassa vedessä hengailevaa alligaattoria, kun tajusimme että sehän on tulossa rantaan. Taka-askelin vetäydyimme hieman kauemmas ajatellen, että edellisten vastaavien kohtaamisten tapaan tämäkin kaveri jää paikalleen, kun huomaa meidän poistuvan. Vaan mitä vielä, tyyppi lähti könyämään pengertä ylös ja me otimme muutaman taka-askeleen lisää. Siinä vaiheessa arvelutti jo ihan oikeasti, kunnes älysimme että ei se olekaan meistä erityisen kiinnostunut, vaan suuntaa suoraan polun poikki kohti toisella puolella olevaa järveä. Päätin kuitenkin kasvattaa välimatkaa edelleen, toki koko ajan kameraa sarjatulella räpsyttäen. Ollin itsesuojeluvaisto sen sijaan näyttää puuttuvan tyystin, koska mies oli oikeasti ihan todella lähellä alligaattoria. Me muut vain totesimme että jos se nappaa kiinni, niin muista sitten heittää se kamera kuitenkin meille. Voisi saada vuoden luontokuvaajapalkinnon siitä alligaattorin avoin kita -kuvasta.
Polkua ylittänyt alligaattori ei kuitenkaan ollut minun ja Villen päivän pelottavin kohtaaminen. Päätimme nimittäin yhden piknik-alueen kohdalla suunnata rannassa olevalle laiturille katsomaan josko sieltä saisi hienoja kuvia. Rannasta suoraan järvelle lähtevän laiturin päässä oli iso levennys penkkeineen ja varoituskyltteineen, jonka tekstistä Ville etenkin oli varsin kiinnostunut. Huomasimme aivan laiturin kupeessa rantavedessä lekottelevan matelijan vasta siinä vaiheessa kun miehen toinen jalka oli jo laiturilla (puiston ohjeissa kehotetaan muuten pitämään noin kymmenen metrin etäisyys alligaattoreihin, voin kertoa että aina se ei ole mahdollista). Tiesittekö te että alligaattori murisee? Ensin se murisi meille vain vähän, mutta kun emme tajunneet perääntyä välittömästi, tuli seuraava murina jo kunnolla keskivartalosta. Tavallisen pelottava ääni muuten, ja tässä vaiheessa koimmekin kerrassaan erinomaiseksi ideaksi peruuttaa paikalta suhteellisen reipasta tahtia.
Ville on muuten pähkähullu, se päätti tuon edellisen kohtaamisen seurauksena testata jotain hemmetin alligaattorikuiskaaja-taitojaan ja murisi itse yhdelle rantavedessä tyytyväisenä makoilevalle yksilölle. Siitä seurauksena tämä kyseinen alligaattori lähti aika välittömästi kiipeämään maihin meitä kohti, eli jälleen pakitettiin karkuun. Ja sovittiin että vastaisuudessa alligaattoreille ei murista, jookoskookos. (Ei tainnut mennä jakeluun, koska tätä oikolukiessaan miehen kommentti oli että musta alligaattoreille on hyvä jutella vähän.)
Kunnon ulkoilupäivän päätteeksi suuntasimme downtowniin tuhlaamaan Villen synttärilahjaksi saama ravintolalahjakortti, joka oli meiltä vielä vallan käyttämättä. Vaan mikäs sen mukavampaa kuin pistää koko summa kerralla sileäksi hyvässä seurassa, nautiskellen mielettömän herkullisesta ateriasta pitkän kaavan mukaan. Rehellisyyden nimissä lienee tunnustettava, että hieman hulppeasta viinivalinnasta ja ruokien valinnassa hinnoista välittämättömästä asenteesta johtuen lahjakortit eivät aivan riittäneet koko laskun kattamiseen, mutta lienemme kaikki yksimielisiä siitä että kokemus oli rahanmenon arvoinen.
Tiistaina Olli ja Riitta halusivat päästä katselemaan miten lähiseudun kauniit omakotitaloalueet olivat ehtineet muuttua sitten edellisen vierailun, joten he päättivät kävellä aamukahville Rice Villageen. Ville kävi heidät sieltä poimimassa ja kuljettamassa matkalaukkuostoksille, kyydittyään minut ensin kampukselle aiemmin sovittuun tapaamiseen kansainvälisten asioiden toimistolle. Ennen kuin kerron tästä lisää, lienee pakko mainita että kun myöhemmin iltapäivällä kohtasimme jälleen Ricen kampuksen kahvilassa, oli auton takaluukkuun ilmestynyt yhteensopivien käsimatkatavaralaukun ja ison matkalaukun lisäksi samasta sarjasta myös näppärän kokoinen kassi, joka soveltuu erinomaisesti sellaisiin yhden yön reissuihin. Niinhän ne sanoo että nälkä kasvaa syödessä, mutta paikallisen hintatason huomioon ottaen olimme kaikki sitä mieltä, että ostokset olivat varsin hyvät ja kannattavat.
Mutta tosiaan, minun tapaamiseni oli kansainvälisten asioiden toimiston henkilöstövastaavan kanssa ja koski sitä, että minä tuuraan yhtä heidän työntekijöistään hänen koko kesälomansa ajan, käytännössä harjoitteluaikoineen siis olen koko kesäkuun töissä. Aivan erinomainen uutinen ja olen ihan mielettömän ylpeä siitä, että juuri minua kysyttiin sijaiseksi. Olen siis ilmeisesti tehnyt ainakin jotakin oikein niinä parina kertana, kun olen siellä ollut. Olen kuulemma hoitanut myös siihen yhteen projektiin liittyviä asioita kerrassaan erinomaisesti, joten nimeni oli heti tullut esiin kun kesälomasijaisuuksia pohdittiin. Arvatkaa vaan tuliko vähän hyvä mieli!
Tapaamiseni jälkeen hoitelin vähän niitä nimenomaisia projektiasioita eteenpäin, odotellessani shoppailuhirmuja takaisin kampukselle. Matka jatkui ensin Ricen taidegalleriaan katsomaan todella kaunista ja mielenkiintoista installaatiota valoista ja varjoista, ja sen jälkeen suuntasimme tekemään tupatarkastuksen Villen työtiloihin. Loppuillan suunnitelmat rauhallisesta koti-illasta pakkauksen parissa kaatuivat siihen, että koko meidän asuinkompleksista oli vedet poikki jonkun kaupungin korjausoperaation vuoksi. Kokkaaminen ilman vettä on varsin hankalaa, joten veimme vieraat nautiskelemaan meksikolaisesta ateriasta ja hälvensimme pakkausstressiä muutamalla margaritalla. Ei huono vaihtoehto sekään.
Keskiviikkona olikin jo aika hyvästellä vieraat ja toivottaa hyvää loman loppuosaa San Diegossa. Oli ihan hurjan kivaa, harmi että visiitti oli vähän lyhyenpuoleinen. Lentokentältä suuntasimme sitten molemmat kampukselle, Ville meni töihin ja minä notkuin kirjastossa evakossa, koska olimme tilanneet aamupäiväksi kokolattiamatoillemme pesupalvelun. Mukavasti se aika meni sielläkin, puuhailin työprojektin parissa ja surffailin netissä. Enpä minä sen kummempia olisi kotonakaan varmaan tehnyt... Keskiviikkona myös minun kirottu flunssani alkoi oikein kunnolla painamaan päälle, joten ilta meni varsin rauhallisissa merkeissä, kotosalla ihan kahdestaan.
Torstaina lepäilin kipeänä kotona, keräten mahdollisimman paljon voimia seuraavaa päivää varten. Olin nimittäin luvannut mennä koko päiväksi kansainvälisten asioiden toimistolle tuuraamaan, eli lähinnä taas vastailemaan puhelimeen, kun kampuksella oli iso tapahtuma johon kaikkien toimiston ihmisten piti osallistua. Ajatus yksinolosta hieman jännitti, mutta onneksi kävi ilmi, että yksi toimistolla usein auttava opiskelija oli suurimman osan ajasta minun seuranani. Ja siitä ihan ypöyksin viettämästäni ajastakin selvisin ihan kunnialla. Tylsääkään ei ehtinyt tulla vaikka olikin aika hiljainen päivä, koska viimeistelin projektiin liittyviä asioita (vielä ihan pientä viilausta jää ensi viikolle, mutta muuten se on valmis nyt!). Kaiken kaikkiaan varsin kiva päivä.
Lauantai ei ollut ihan niin kiva, kun innolla odottamani suunnitelmat menivät ihan mönkään sen vuoksi, kun olin kipeänä. Yliopistokoripallon valtaisa finaalitapahtuma Final Four pelataan nimittäin tänä vuonna Houstonissa ja kaupunki on ihan sekaisin (juuri kun pääsimme rodeoruuhkista...). Joka puolella on tapahtumaa vaikka muille jakaa, kuten nyt vaikkapa downtownin Discovery Green -puistossa, jossa järjestettiin viikonloppuna ilmaiskonsertteja ennen jättiscreeneiltä näytettäviä pelejä. Meidän piti mennä kaverien kanssa paikalle lauantaina, jolloin esiintymisvuorossa olivat Panic! At the Disco ja Kings of Leon, mutta valitettavasti olo oli sen verran kurja, että jouduin perumaan jutun. Supermälsää.
Konserttien lisäksi missasin myös Villen pomon järjestämät illalliset, koska olo oli aika vetämätön, enkä todellakaan olisi muutenkaan halunnut mennä tartuttamaan ihmisiä. Ville meni siis yksin nauttimaan herkullisista kreikkalaisista tarjoiluista joita siellä aina on, minun tuijottaessani kotisohvalla katastrofielokuvamaratonia (teemana meteoriitit ja asteroidit, jotka leffasta riippuen olivat joko matkalla kohti Maata, tai osuivat kuuhun..). Suurta lohtua tarjosi se, kun Ville kotiin palattuaan ojensi minulle lähetetyn herkullisen jälkiruokaleivonnaisen. Eivät kuulemma olleet päästäneet miestä poistumaan ilman sellaista. Aika reilua, etenkin kun ne nimenomaiset herkut on ihan älyttömän hyviä.
Sunnuntaikin meni varsin rauhallisissa merkeissä, tulevaa vierasta jo vähän odotellessa. Saatiin me sentään täytettyä veroilmoitukset, ettei ihan hyödyttömäksi mennyt. Olokin oli tosiaan jo merkittävästi parempi, pidetään peukkuja ettei tule nyt mitään taantumaa taudin osalta. Sitten ollaankin jo tässä päivässä, kun pidän lähinnä silmällä lentoseurantaa ja suunnittelen lentokentälle lähtöä. Että sellaista kaikkea jännittävää (ja vähemmän jännittävää) on mahtunut meidän viikkoon, mitäs teille kuuluu?