Työlupaselvitys

Gradun valmistuttua viime keväänä, lähetin työlupahakemuksen USCIS:lle ennen meidän Suomen lomaa. Tutkin tarkkaan sekä Ricen kansainvälisten asioiden toimistosta että USCIS:n nettisivuilta saamani ohjeet ja kasasin kuoreen kaikki dokumentit jotka mainittiin, kuten esimerkiksi sen aiemminkin mainitun kirjeen jossa todistin ja vakuutin etten missään nimessä nyt rahan takia haluaisi töitä tehdä.

Meidän saguaro-viljelmä tänään, se voi oikein mainiosti. Joshua-puista ei vielä vilaustakaan...

Heinäkuun alussa sain lisäselvityspyynnön, jossa kysyttiin vielä kahden muun dokumentin perään. Puolustuksekseni sanottakoon, että kummastakaan ei ollut mitään puhetta sen paremmin OISS:n kuin USCIS:n ohjeissakaan, joten niiden puute ei kyllä ollut minun vika. Lähetettyämme puuttuvat lampaat jäätiin Villen kanssa pohtimaan, että toivottavasti tämä ei nyt aloita alusta kolmen kuukauden käsittelyaikaa...
Ei aloittanut, sain nimittäin eilen kirjeen jossa kerrottiin että työlupahakemukseni on käsitelty ja saanut myöntävän päätöksen. Koska mitään ei kuitenkaan voi hoitaa yksinkertaisesti, oli kyseessä tosiaankin vain ilmoitus siitä että päätös on tehty, ei itse päätös. Se tulee postissa erikseen yhdessä uuden työlupakorttini kanssa. Jos siis työpaikka olisi jo valmiina katsottuna, tällä paperilla en vielä saisi ottaa sitä vastaan, vaikka siinä kuinka kerrotaankin myönteisestä päätöksestä. Mutta samapa tuo, kun kerran sitä paikkaa ei vielä ole, alan katselemaan vaihtoehtoja mitä pikimmin. Toivottakaa onnea metsästykseen.

Salamatkustaja

Koin tänään pienoisen yllätyksen ollessani lähdössä töistä. Olin napannut läppärirepun tuolille ja juuri kun olin sujauttamassa konetta sisään huomasin siellä jotain liikettä. Tarkempi tarkastelu paljasti repusta minipienen liskon! Siinä sitten pällisteltiin toisiamme ja ihmeteltiin mitä pitäis oikein tehdä. Se ainoa oikea toiminta olisi tietysti ollut napata kännykällä kuva somasta otuksesta, mutta eihän sitä koskaan sillä hetkellä tajua. Sen sijaan kuskasin liskon repussa pihalle ja toivotin hyvää matkaa.

Netistä yritin sitten selvittää elikon tarkempaa olemusta, mutta en kyllä löytänyt ihan vastaavaa. Mun näkemä lisko oli pikkurilliä pienempi, väriltään hyvin tumman ruskea sekä pienesti pilkullinen ja häntä oli suht lyhyt. Parhaan veikkauksen mukaan kyseessä oli ilmiselvästi gekko.
Kuvan gekko on täysin viaton, eikä liity tapaukseen millään lailla.

Kuva on lainattu täältä.

Taidetta, kirjoja, taidekirjoja

Kun alkuvuodesta kuulin, että Tampereella avattiin kevääksi H.R. Giger -näyttely, oli lähellä etten ostanut siltä seisomalta lentolippuja kotiin. Miksi just nyt, kun minä olen poissa?!? Katkeruutta ei mitenkään vähentänyt se, että Mama ja Petu pistäytyivät kyseisessä näyttelyssä ja muistivat mainita asiasta kohtuullisen moneen kertaan...
Kun Ville sitten viime viikolla pistäytyi parturin tuolissa, minä viihdytin itseäni sillä aikaa tuttuun tapaan viereisessä kirjakaupassa. Alehyllystä silmiini osui Gigerin taidekustantamo Taschenin 25-vuotisjuhlasarjaan tekemä kirja, jonka päätin välittömästi tulevan mukaan kotiin korvauksena missatusta näyttelystä. Eihän tuo nyt sama oo, mutta aika hitsin hieno ja mielenkiintoinen teos kuitenkin.
Kirjan selailu on toistaiseksi onnistunut lähinnä entisestään kasvattamaan mun Giger-faniutta, joka alkoi aikanaan Alien-leffan ansiosta, kyseinen heppu kun suunnitteli nuo iki-ihanat happoveriset ja kuolausongelmaiset virtaviivaisuuden mallikappaleet, jotka tähdittävät yhtä maailman parhaista scifi-leffasarjoista. Miten sellaisesta miehestä voisi olla pitämättä? Myös pitkäaikainen haaveeni päästä vierailemaan Sveitsissä sijaitsevaan Giger-museoon sai taas vähän uutta intoa, ehkä jonain päivänä...
Kirjan kansilehdeltä osui silmiini myös lista muista Taschenin 25-vuotisjuhlasarjaan kuuluvista teoksista, joista yksi nousi välittömästi hankintalistan kärkisijoille. Olen nimittäin aina pitänyt valtavan paljon M.C. Escherin töistä, mutta en ole saanut hankittua omaksi asti yhtään teosta josta voisin niitä ihailla. Tuossa nyt olisi yksi varsin potentiaalinen vaihtoehto. Escheriin ihastuin jo joskus pienenä, kun lainasin kirjastosta yhden teoksen jossa miehen taidetta esiteltiin. Selailin kirjan läpi moneen kertaan ja lainasin sen uudelleen kerta toisensa jälkeen. Olisipas hienoa olla Escheriä ihan omana, vaikka sitten vaan ihan kansien välissä (seinälle laitettavaan versioon ei taida ihan tuo varallisuus riittää..).

Pomo kateissa

Palasin lomilta vajaa kuukausi takaperin ja pienen kesäterän jälkeen työt on alkanut taas edetä. Pomoa en ole kyllä nähnyt vieläkään, se kun on reissannut koko heinäkuun pitkin poikin Eurooppaa. Eikä ole tarkka paluupäivä kaiketi vieläkään tiedossa. Hyvin tuntuu siis viihtyvän.

Tänään oli muuten taas mun ryhmäesityksen vuoro ja olihan mulla jotain tuloksia esittääkin. Hyvä näin. Pomo oli meinaan laittanut välikäden kautta viestiä tutkimusryhmälle, että muistetaan kanssa tehdä töitä, vaikka hän ei olekaan paikalla vahtaamassa. Mistäs arvasikin, että kissoilla on taipumusta hyppiä pöydillä ellei kukaan katso vähän perään;)

P.S. Blogin laskurin mukaan tämä on mun 50. postaus. Hyvä mää!

Odotettua postia

Eilen saapui FedExin toimittamana jotain hartaasti odotettua...
Liput kaikkiin Texansien ensi kauden runkosarjan kahdeksaan kotipeliin, sekä neljästä preseason-pelistä niihin kahteen Houstonissa pelattavaan. Mahdolliset playoff-pelit eivät pakettiin kuulu, mutta jos Texansit ensimmäistä kertaa ikinä niin pitkälle selviävät, on meillä kausikorttilaisilla etuosto-oikeus myös niiden kotipelien lippuihin. Pidetään peukkuja ja toivotaan parasta.
Kuoressa oli mukana myös hauskat Texansien logolla varustetut kotelot joissa lippuja voi säilyttää, sekä sponsoreiden mainoksia ja muutama alennuskuponki pariin ravintolaan. Ehkä tässä on juuri riittävä sysäys saada meidätkin vähän useammin pois kotoa ja ulos syömään.
Pidän muuten hurjasti siitä, että "kausikortti" ei ole mikään varsinainen kortti, vaan saimme sen sijaan yksittäiset liput joka matsiin. Tämä tarkoittaa sitä, että jos jostain syystä emme peliin pääse, on kyseisen ottelun liput helppo myydä eteenpäin. Näillä näkymin tiedossa tulee olemaan ainakin yhden pelin missaaminen, sillä runkosarjan viimeinen ottelu pelataan tammikuun 2. päivä ja oletamme olevamme silloin joko yhä Suomessa joululomalla tai vähintäänkin vasta matkalla takaisinpäin. Mutta jäähän noita pelejä silti se yhdeksän katsottavaksi, puhumattakaan niistä tulevista playoffeista...

Haisuli nimeltä Lois

Pökkövehkoihin kuuluva Amorphophallus titanum on yksi maailman suurimmista kukista, kasvaen parhaimmillaan jopa kolmen metrin korkuiseksi. Kyseinen rehu kukkii äärimmäisen harvoin ja niin tehdessään haisee ihan pirun pahalle, lähinnä mädäntyneelle lihalle (siksi täällä sitä kutsutaankin kansanomaisesti Corpse floweriksi, eli Ruumiskukaksi). Houstonin luonnontieteellisellä museolla on oma A. titanum nimeltä Lois, joka pitkän odotuksen jälkeen suostui tällä viikolla kukkimaan.
Loisin kunniaksi museo pitää tällä hetkellä oviaan auki vuorokauden ympäri, jotta mahdollisimman moni ehtisi ihastelemaan (ja haistelemaan) lyhytkestoista kukintaa. Me kiiruhdimme paikalle eilen Villen työpäivän jälkeen, liput hankittiin jo päivää ennen. Ihmisiä oli valtavat määrät, jonka vuoksi aikataulukin myöhästyi melkoisesti. Lippuja myytiin aikaleimattuina vartin väleille, mutta esimerkiksi meidän puoli kuuden lipuilla pääsi Loisin majapaikan eli perhostalon oville vasta noin 45 minuuttia myöhemmin. Kasvin luokse ehdittiin siitä noin tuntia myöhemmin, kun jono oli ensin pujotellut hitaasti mutkittelevaa reittiä läpi toisten tilojen.
Pitkästä odotuksesta huolimatta olihan tuo nyt melkoinen näky, vaikkei Lois ihan suurimpien lajitovereiden mittoihin yltänytkään. Silti liki kaksimetrinen kukka oli varsin hieno ja se kuuluisa hajukin suhteellisen pistävän epämiellyttävä, joskaan ei lainkaan niin voimakas kuin mitä ilmeisesti joissain kukinnan vaiheissa.
Eilen ei jaksettu enää sen enempää jäädä ihastelemaan niitä perhosia, koska jonottaessa oli mennyt paljon enemmän aikaa kuin oltiin ajateltu. Vaan ihan hyvä että otettiin kuitenkin liput puoli kuudeksi, koska siinä vaiheessa kun me poistuttiin paikalta puoli kahdeksan tienoilla, kiemurteli perhostalolle menevä jono lähestulkoon koko museon suuren ala-aulan läpi aina pääoville asti. Vaan kyllä meidän hieno museo, kuten myös Lois, on huomionsa ansainnutkin.

Nukka

Koska joku ilkeämielinen huuteli sähköpostitse että meidän pieni Saguaro-itu on oikeasti pelkkä nukka vaan (!), päätin esitellä sitten vähän lisää purkkiin eksynyttä nukkaa... ;)
Ensimmäinen itu on kasvanut jo reippaasti isommaksi ja kahta uuttakin puskee esiin. Sitä en kyllä tiedä miksi ne tykkää ihan erityisen paljon noista purkin reunoista.

BBQ

Villen työporukka järjesti tänään grilli-/allasbileet yhden kollegan asuntokompleksin uima-altaalla ja mekin mentiin paikalle hengaamaan. Homma meni nyyttärihengessä, meidän vastuulla oli sipsit ja dipit. Naposteltavien lisäksi myös ihan oikeaa ruokaa oli paljon ja se oli ihan mielettömän hyvää, jonka lisäksi oli kiva nähdä Villen mukavia työkavereita pitkästä aikaa.

Vuoden paras elokuva

Käytiin eilen elokuvissa, kuten meillä on usein sunnuntaisin tapana, katsomassa Christopher Nolanin tuore Inception. Chroniclen arvostelussa puhuttiin vaikeudesta markkinoida hieman haastavamman konseptin elokuvaa ja kehuttiin tätä uutuutta onnistuneesta metodista. Yleinen reaktio esimerkiksi trailerin näkemisen jälkeen kun on kuulemma ollut se, että en tiedä mistä tuossa on kyse, mutta se on pakko nähdä. Allekirjoitan tämän, ja kun siihen vielä liitettiin Nolanin nimi (mies on aikaisemmin ohjannut mm. Mementon, joka on yksi suosikkileffoistani ikinä), niin minä menin elokuvateatterille aika kovien odotusten kera.
Inception vastasi kaikkia näitä odotuksia ja on mielestäni ylivoimaisesti tähän mennessä vuoden paras elokuva. Pitkästä aikaa leffa joka haastaa katsojansa ja pakottaa ajattelemaan ihan itse, sen sijaan että tarjoaisi kaikki vastaukset valmiina sopivan kokoisiksi palasiksi pilkottuna. Pitkästä aikaa leffa jonka haluaa nähdä uudelleen heti lopputekstien jälkeen, koska tietää että seuraavalla kerralla siitä saisi jotain uutta irti. Pitkästä aikaa leffa jossa on samaan aikaan tyylikäs ohjaus, näyttäviä kohtauksia, Hans Zimmerin aivan loistava musiikki ja, mikä tärkeintä, oikeasti fiksu käsikirjoitus. Ja yksi hienoimmista loppuleikkauksista ikinä.
Oman elokuvakokemuksen lisäksi nautin muuten suuresti aivan täyden salin reaktioista siihen ihan tosi hienoon loppuleikkaukseen, se on kevyesti yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat kun olen kokenut vastaavaa. Tämän elokuvan voimin jaksan varmasti katsoa läpi vielä sen seuraavankin keskinkertaisen Batman-leffan, kun tiedän että Christopher Nolanilta on lupa odottaa tulevaisuudessa myös näin hienoja teoksia.
Kuvat lainattu täältä.

Myrskyvaroitus

Me ollaan tänään viihdytetty itseämme kotosalla, hurjan ukkosen riehuessa ympärillä. Myrsky äityi sen verran rajuksi, että täällä annettiin vakavan ukkosen myrskyvaroitus. Vettä tuli aivan kaatamalla, parhaimmillaan salamoi suunnilleen kerran sekunnissa, enkä oikeasti ole varmaan ikinä kuullut niin kovaäänistä jyrinää kun mitä tänään oli. Ja koska minä suorastaan rakastan myrskyjä ja ukkosia, nautin joka hetkestä.

Ja hei! Meidän pikku Saguaro itää!!

Olutta ja auringonpaistetta

Kun kerran tuli tiistaina testattua BRC:n aamiaistarjontaa niin tänään oli sitten luonnollisesti iltapäiväterassin vuoro. Osoittautui, että torstain tarjoiluissa ei olekaan kyse mistään tuote-esittelyistä vaan puhtaasti yhteishengen kohottamisesta rennossa ympäristössä. Työporukka siis kerääntyi kello neljän ja kuuden välillä ulos piknikkiä nauttimaan. Ja kaiken hyvän lisäksi tällä viikolla systeemi oli muuttunut niin, että hampurilaisten hinta oli noussut kun taas juomat oli ilmaisia. Kollegojen kesken arvuuttelimme, että ehkä BRC:llä ei ole alkoholin myyntioikeuksia ja siksi olutta piti jakaa ilmaiseksi. Niin tai näin, mutta kyllä sitä työpäivän voisi useamminkin tällä tavoin päättää:)

Huoltopäivä

Huristelin meidän murun kanssa tänään huoltamolle 10 000 mailin määräaikaishuoltoon, kun kyseiset lukemat saatiin täyteen meidän toukokuun road tripin aikana. Homman ilmoitettiin kestävän pari ja puoli tuntia, joten hakeuduin lähistöllä olevaan isoon kirjakauppaan aikaa kuluttamaan. Ensin kiertelin hyllyvälejä tehden päässäni pitkää listaa kirjoista jotka haluaisin ostaa ja sen jälkeen viihdytin itseäni vapaan langattoman verkon avulla. Minä sitten rakastan näitä paikallisia kirjakauppoja, joissa saa ihan vaan oleskella. Sitä varten on jopa nojatuoleja joista kukaan ei hoputa pois, vaikkei firmaan rahaa juuri sillä hetkellä kantaisikaan. Lähes parin tunnin hengailun jälkeen en kuitenkaan kyennyt poistumaan paikalta tyhjin käsin, vaan valikoin mukaani yhden vampyyriteoksen. Kiinnostuksen kyseiseen opukseen herätti se, että toinen kirjoittajista on Guillermo del Toro, joka on ohjannut muutamia aivan loistavia elokuvia. The Devil's Backbone on mm. ihan huikea leffa eikä Pan's Labyrinth jää kovin pahasti jälkeen.
Kirjakauppaseikkailun jälkeen kävin noutamassa murun pois huoltoheppujen hellästä huomasta. Tuttuun tapaan auto oli jälleen pesty ja puleerattu niin ulkoa kuin sisältäkin, eikä koko lystistä tarvinnut maksaa senttiäkään, kun talo tarjoaa määräaikaishuollot aina 100 000 mailiin asti. Ei mikään hassumpi juttu...

Kahvia ja sadevettä

Meitä BRC:n työntekijöitä on alettu tänä kesänä houkutella säännöllisesti ruoan ja juoman voimalla osallistumaan erilaisiin tuote-esittelyihin tms. Tiistaisin alakerrassa tarjoillaan ilmaista aamiaista ja torstai-iltapäivisin ulkoterassilla on tarjolla pientä purtavaa.

Aamiaisen ehdin syödä jo kotosalla, mutta kahvihampaan kolotus sai minut tänään tutkailemaan alakerran tarjontaa. Tämän kertainen "tuote-esittely" oli itse asiassa valistusta ongelmajätteiden oikeaoppisesta hävittämisestä niin töissä kuin kotonakin. Mukaan sai myös sinänsä kätsyn kangaskassin, johon oli sullottu liuta asiaa koskevaa ohjeistusta. Meneillään on ilmeisesti oikein virallinen kampanja, joka tähdentää ettei kaupungin sadevesikaivoja saa käyttää roskiksina, eikä etenkään ongelmajätteitä saa niihin kipata. Mulle ei ole kyllä tullut koskaan edes moinen mieleen, mutta ilmeisesti meitä on joka lähtöön...

Ehkä sitä voisi toisemmankin kerran käydä näissä tilaisuuksissa. Tarjoilu oli hyvää ja paasauksen määrä pysyi aisoissa;)

Viherpeukalot

Tänään saatiin vihdoinkin aikaiseksi ryhtyä viherpeukaloimaan ja istuttaa road tripiltä ostetut matkamuistot. Pikkuiset Saguaro-kaktuksen ja Joshua-puun kasvatuspaketit näyttivät avaamattomina tällaisilta.
Sisällään kumpikin paketti piti pienen ruukun, maa-ainesta, siemeniä sekä toimintaohjeet, jotka olivat varsin yksinkertaiset. Ensin luonnollisesti ruukkuun laitettiin maa-aines. Kuvan suhteista muuten näkee hyvin myös sen, miten pikkuruisesta ruukusta onkaan kyse. Jos noista nyt oikeasti jotain kasvaa, ne pitänee suht pikaisesti siirtää isompaan ruukkuun..
Seuraavaksi siemenet kehiin (kuvassa olevat on Joshua-puun siemeniä, Saguaron siemenet oli sellaisia ihan pieniä vaan) ja ohut kerros maa-ainesta vielä peitoksi.
Lopuksi ruukut piti asettaa astiaan, jonka pohjalle laitetaan vähäsen vettä. Meillä vesiastian virkaa saa toistaiseksi hoitaa epäkäytännöllisen kokonsa vuoksi käyttämättömäksi jäänyt uunivuoka, joka oli aikanaan osa isomman vuokakokoelman pakettia. Hyvä että sillekin löytyi vihdoinkin virka.
Siinä ne nyt sitten nököttää, ikkunalaudalla. Saguaron pitäisi alkaa itämään alle viikossa, Joshuankin noin kahdessa. Toivotaan nyt oikein kovasti että niistä alkais jotain vihreää pilkistämään, se olis ihan mielettömän hauska ja hieno juttu. Vähänkö jännää!

Hiljaiselo päättyy naksutukseen

Muutaman päivän hiljaiselon syynä on vain ja ainoastaan meidän tylsyys: mitään ei ole tapahtunut ja mitään ei olla oikeastaan tehty. Tai ei ainakaan mitään mainitsemisen arvoista, koska epäilen vahvasti että raportti sukkalaatikon siivouksesta kiinnostaisi suht harvaa... Tänään päätettiin kuitenkin ryhdistäytyä ja suunnistaa heti jalkapallon vahtaamisen jälkeen elokuviin. Eilen nimittäin tuli ensi-iltaan meidän molempien (no okei, varsinkin minun..) kovasti jo odottama Predators.
Kyseinen rainahan siis jatkaa aikaisempien Predator-elokuvien (Predator ja Predator 2) sarjaa, sanoutuen tyystin irti tuoreemmasta Alien Vs. Predator -parista (joista ensimmäinen on kyllä meidän mielestä varsin viihdyttävä ja tulee muuten parhaillaan mitä sattuvimmin televisiosta). Puhdasta toimintaräimettähän Predators edusti, mutta eipä tuo juuri muuta esitäkään olevansa. Eikä tarvitsekaan, kun hallitsee toimintaräimeensä näinkin hyvin. Heikommista arvosteluista poiketen me siis pidimme kyllä tästä uusimmasta, kertaakaan ei tullut tylsää eikä missään kohtaa juoni mennyt niin kököksi, että olisi pitänyt erityistä myötähäpeää tuntea.
Erikoispisteet Predators saa kerrassaan mainiosta kuvausjäljestä (paikoittain leffa näytti erittäinkin hyvältä) sekä musiikkiraidasta, jonka säveltäjä John Debney sanoi mallailleensa Alan Silvestrin alkuperäiseen Predator-leffaan säveltämän musiikin mukaan. Krediittejä myönnetään täältä suunnalta myös roolituksesta, etenkin Adrien Brody oli hieman erikoinen ja yllättävä, mutta sitäkin toimivampi valinta pääosaan. Oli myös kiva nähdä pitkästä aikaa Troublemaker Studios -leffa jota ei oltu kohdennettu lapsiyleisölle, odotuslistalla seuraavaksi mm. Robert Rodriguezin oma aikuismättö Machete.
Huomenna (tai oikeastaan myöhemmin tänään kun kello on kirinyt jo yli kahdentoista..) luvassa jalkapallon finaali, muita suunnitelmia ei toistaiseksi ole. Paitsi televisio tarjoais illalla myös Aliens Vs. Predator - Requiemin, sen varsin viihdyttävän AVP:n huomattavan surkean jatko-osan. Pitäis varmaan vilkaista läpi; ollaan nähty se kuitenkin vaan kerran, eikä se nyt kai mitenkään voi olla ihan niin huono kun mitä me muistellaan, eihän? Loppukaneettina vielä kerrottakoon, että minä muuten osaan melko hyvin imitoida Predatorien naksutusääntä (Ville oli sitä mieltä että mun olis pitänyt tänään leffassa sopivassa kohdassa kumartua ihan edessä istuvan taakse ja naksuttaa, mutta mulla ei pokka kestänyt..). Ehkä sen takia kyseiset rumilukset onkin aina ollut mun sydäntä lähellä.

Kuvat lainattu täältä ja täältä.

Uusi työntekijä ilmoittautuu

Pitkän loman jälkeen työt alkoivat taas viime viikolla, tällä kertaa Rice Universityn työntekijänä. Sääntöjen mukaan minun piti rekisteröityä henkilöstöhallinnossa 72 tunnin kuluessa työsuhteen alkamisesta. Niinpä marssinkin heti ekana päivänä toimistolle, ja siinä se päivä sitten hurahtikin. Eteen lyötiin meinaan sentin paksuinen läjä kaavakkeita täytettäväksi. Ensi alkuun pari sivua omia ja lähiomaisten henkilötietoja, rikostaustaselvityksiä jne. Varmuuden välttämiseksi kaikista maahantulodokumenteista sun muista papereista otettiin vielä valokopiot arkistoon. Toisen puolen paperinipusta muodostikin sitten liuta omalla allekirjoituksella hyväksyttyjä ja/tai luetuksi kuitattuja yliopiston virallisia käytäntöjä. Paperisavotta huipentui kun toimistosihteeri lopuksi leimasi jokaisen sivun erikseen vastaanotetuksi. Ei päässyt onneksi käsi väsymään, kun homma hoitui leimasinkoneella;)

Byrokratia ei tietenkään tullut kerralla valmiiksi, vaan tänään oli vuorossa vielä tapaaminen "työterveyshuollon" edustajan kanssa sekä rekisteröityminen palkanlaskentaan. Onneksi Andy komensi aamulla ottamaan kaikki mahdolliset paperit uudelleen mukaan, sillä selvästikään henkilöstöhallinnon ja palkanlaskennan tietojärjestelmät eivät tee yhteistyötä. Taas täytettiin meinaan pari sivua henkilötietoja ja otettiin passista yms. valokopiot. Ne samat tiedot siis, jotka pari päivää aiemmin olin antanut käytävän toisella puolella... Kaavakkeissa oli myös kohta, johon sain itse täyttää vuosipalkkani. Oiskohan ne huomannut, jos olisin tehnyt taktisen pilkkuvirheen?

Täkäläinen "työterveyshuolto" toimii muuten vähän eri tavalla kuin Suomessa. Itse pitää valita minkä tasoisen terveysvakuutuksen haluaa ottaa ja yliopisto sitten subventoi maksuja. Eli mitä kalliimman vakuutuksen otat (vähennetään palkasta) sen suuremman "edun" saat. Ja Kela vielä pyysi minulta todistusta, etten vaan kuulu Yhdysvaltain sosiaaliturvan piiriin..

Pitkä kotiviikonloppu

Itsenäisyyspäivän ansiosta Villellä oli myös tämä maanantai vapaana ja meillä ihana nautinnollinen pitkä viikonloppu. Mitään sen ihmeempää ei olla kyllä tehty (eilisen Millerin retken lisäksi), vaan ollaan ihan vaan oltu. Hirmu mukavaa ja rentoa verrattuna siihen, että kesäkuussa tuli juoksenneltua melkoisen paljon paikasta toiseen. Ja vaikka juoksentelu oli varsin kivaa kun sai nähdä perheitä ja ystäviä, on nyt ollut myös varsin kivaa nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta ihan kahdestaan. Me kun kotihiirinä viihdytään aika erinomaisesti myös ihan vaan kotosalla toistemme seurasta nauttien.

Tykkejä ja raketteja

Eilen vietettiin taas paikallista itsenäisyyspäivää ja kaupungista löytyi juhlallisuuksia joka lähtöön. Viime vuonnahan me oltiin Freedom over Texas -tapahtumassa, mutta tänä vuonna päätettiin että vaihtelu virkistää ja suunnistettiin Millerin ulkoilmateatterille vähän illemmalla. Vaikka oltiinkin paikalla hyvissä ajoin, oli teatterin puoleinen rinne jo aivan täynnä, joten jäimme suosiolla toiselle puolelle. Emmekä olleet ainoita, myös "takarinne" täyttyi illan mittaan varsin kiitettävästi.Meidän kanssa itsenäisyyspäivää vietti jonkin aikaa tällainen pieni kaveri. Raasu oli varmasti kovin hämillään ihmisvilinästä ja luulen että se viihtyi meidän lähettyvillä niin pitkään koska siinä sai ainakin olla rauhassa. Jossain vaiheessa kaveri lähti loikkimaan kohti turvallisempaa maastoa. Melkoisen ihmismäärän läpi piti matkaa tehdä, toivottavasti pääsi kunnossa perille.
Ohjelmasta vastasi Houstonin sinfoniaorkesteri, joka esitti yhdessä Texas Tenorsien kanssa musiikkinumeroita laidasta laitaan. Musiikillinen huipentuma oli Tchaikovskyn 1812 Overture, jossa käyttivät ihan oikeita tykkejä. Ne mekin kuultiin (ja varsin hyvin kuultiinkin), vaikka muu ohjelma jäi hyvin vaimeaksi taustahälyksi, kun tosiaan oltiin väärällä puolella rinnettä. Pienesti harmillista, mutta olihan se varsin mukavaa vaan loikolla lämpimässä kesäillassa ja katsella ihmisvilinää.
Ilta huipentui, luonnollisesti, ilotulituksiin. Komean näytöksen olivat saaneet aikaan täälläkin, vaikkei mikään vieläkään ole vetänyt vertoja viime vuotiselle esitykselle. Mutta en mä sitä kyllä odottanutkaan.

50 (+1)

Meinas melkein unohtua kertoa yhdestä hienosta jutusta, joka tapahtui jo toukokuun lopulla kun lomailtiin Washingtonissa. Katsokaas nimittäin tätä:
Meillä oli kovat ennakko-odotukset ainoana puuttuvan West Virginian suhteen kun niille suunnille lähdettiin, mutta parin ensimmäisen päivän tuloksettoman bongailun jälkeen oltiin jo valmiit toteamaan ettei koko osavaltiossa ole oikeasti yhtään autoa. Tai ainakaan ne ei ikinä lähde sieltä mihinkään.

Oletus osoittautui virheelliseksi sinä päivänä, kun meillä oli ne liput kiertoajeluille. Yhtäkkiä silmiini osui ohitettavassa autossa ihan uuden näköinen rekisterikilpi ja West Virginiahan siinä luki. Hihkuin asiasta innoissani Villelle, jonka kanssa jäätiin yhdessä odottamaan josko liikenne olisi suotuisa ja kyseinen auto pääsisi uudestaan kirimään rinnalle. Vähän koomista, kun opas osoittaa innoissaan oikealla puolella olevaa Valkoista Taloa ja kaikista muista poiketen kaksi turistia roikkuvat lähes ikkunasta ulkona vasemmalla puolella. Mutta tiirailu palkittiin ja lista on nyt vihdoinkin täynnä. Mitäs me sit kerättäis?

World Cup

Tänään pysyi telkkari (ja sähköt) päällä onnistuneesti koko aamuisen futismatsin ajan, eli pääsin vihdoinkin nauttimaan jalkapallosta oikein kunnolla myös täällä puolen merta. Suomen loman aikanahan pelien seuraaminen jäi suureksi harmikseni aika vähiin, onneksi sentään onnistuttiin järjestämään kaverin kanssa parikin kisakatsomoiltaa, että edes muutaman ottelun näin. Jalkapallo kuuluu niihin lajeihin joihin uppoudun varsin antaumuksella kerran neljässä vuodessa World Cupin aikaan (tai no, katson mä kyllä EM-kisojakin suht hyvin), mutta yhtäkään kansallista sarjaa en seuraa tippaakaan. En ole tainnut ikinä edes nähdä yhtään liigapeliä kokonaisuudessaan.
Ekat kisat joita muistan tapittaneeni aktiivisesti olivat vuoden 1994 Yhdysvalloissa pelatut kisat, joiden aikana valikoitui myös suosikkijoukkueeni, eli vaatimattomasti Italia ja Brasilia (tämä siis jo ennen sitä finaalia). Brasiliassa minut valloitti huikea yksilötaituruus ja vauhdikas jalkapallo, kun taas Italia nyt vaan pelaa juuri sellaista jalkapalloa, mikä minua katsojana viihdyttää eniten. Eikä italialaisissa jalkapalloilijoissakaan ole juurikaan moitittavaa, Paolo Maldini ja Roberto Baggio olivat teiniminän suurimpia sankareita sinä kesänä. Finaalin koittaessa olin ihan täpinöissä, kun suosikkini kohtasivat. Riemuitsin jo etukäteen kuinka tämä ei voi päättyä kuin hyvin; kävi miten kävi, minun kannattamani joukkue voittaisi kisat. Jotenkin pääsi siinä riemuitessa unohtumaan, että kävi myös miten kävi, minun kannattamani joukkue ottaisi pataan...
Brasiliahan sen sitten lopulta vei, äärimmäisen jännittävän rankkarikisan jälkeen. Minä istuin huoneeni lattialla ja revin hermostuneisuutta hillitäkseni vanhoja kuluneita pelikortteja silpuksi, kun en muuten saanut oltua hiljaa (vanhemmat nukkui, eikä niitä sopinut herättää keskellä yötä jonkun jalkapallo-ottelun takia..). Vielä 16 vuotta myöhemminkin muistan miten oudolta tuntui, kun samalla iloitsi Brasilian mukana ja musertui surussaan italialaisten pelaajien puolesta. Ei ollut silloin helppoa nuoren jalkapallokannattajan elämä.
Vuonna 1998 löysin suosikkieni rinnalle ehdottoman inhokkijoukkueeni, Ranskan, Zinedine Zidanen ja Fabien Barthezin kasvattaessa ärsytystä erityisen paljon. Lienee siis tarpeetonta sanoa, että Ranskan voitto Brasiliasta kyseisenä vuonna oli kerrassaan sietämätöntä katsottavaa. Tai että toisin kuin suurimman osan, minun mielestäni Zidanen ura sai juurikin arvoisensa lopun neljän vuoden takaisessa finaalissa. Ranskan menestyksen puute tämän vuoden kisoissa ei siis todellakaan saanut minulta myötätuntoa, vaan lähinnä iloiset heilutukset kotiinlähtijöiden perään.
Kahdet viimeiset kisat sujuivatkin sitten minun osaltani suhteellisen mukavasti, mutta toisin kävi tänä vuonna. Hallitseva maailmanmestari Italia jäi jo alkusarjaan nolosti lohkonsa viimeisenä, eikä Brasilia onnistunut eilen voittamaan Hollantia (maalit ehdin nähdä, mutta pelin lopunhan missasin sähköjen puuttuessa, Ville kertoi suru-uutisen tekstiviestitse). Parhaiden suosikkien puuttuessa olen siirtynyt Hollannin taakse, koska joukkue sai vuoden '98 kisojen aikaan huomioni ja sympatiani puolelleen. Myös Saksa, joka on perinteisesti pelannut maailman tylsintä jalkapalloa, todisti tänään että ehkäpä huhut pelityylin muutoksesta parempaan pitävät sittenkin paikkansa. 4-0 Argentiinaa vastaan neljännesfinaalivaiheessa on myös hatunnoston arvoinen lopputulos. Ennen kaikkea toivon kuitenkin hyviä pelejä kisojen loppuun asti.

Kuvat lainattu täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

Huono päivä

Tää päivä meni aika pitkälti ketuilleen. Alku oli ihan hyvä, kun asetuin sohvalle aamukahvini kanssa katsomaan päivän ensimmäistä jalkapallo-ottelua, aikomuksenani naputella pelin päätteeksi aiheesta vähän blogiinkin. Mutta siinä kymmenen jäljestä kuului ulkoa kova pamaus ja meiltä meni sähköt. Siinä sitten odottelin niitä takaisin jotta voisin katsoa pelin lopunkin, mutta hukkaan meni odotus ja kuulin lopputuloksen Villeltä tekstiviestitse. (Kuulin myös myöhemmin että kun proffakin on poissa, olivat työkaverit tehneet konferenssihuoneesta kisakatsomon virittämällä netin kautta lähetyksen isoon telkkariin. Sinnehän mun olis tietenkin kannattanut siirtyä mitä pikimmin matsia seuraamaan..)

Hiljalleen ajan kuluessa aloin havahtumaan siihen tosiasiaan, että pelin lopun (ja vielä toisen pelin kokonaisuudessaan) missaaminen oli ehkä harmistuksen aiheista sittenkin se vähäisin. Sähköt nimittäin pysyivät sinnikkäästi poissa, vaikka jossain vaiheessa korjausautokin pyöri meidän ikkunan alla, ja tekemisen määrä oli suhteellisen rajattu. Ulkona kun satoi vettä enemmän tai vähemmän kaatamalla koko päivän, niin ei ikkunoistakaan paljoa valoa tullut, jonka lisäksi nilkkoihin asti yltävä vesi ei ainakaan helpottanut sähkövian korjaamista. Postin hakiessani käväisin samalla toimistolla kysäisemässä että kuinka laajasta ongelmasta on kyse ja kuulin, että noin puolet koko kompleksista on pimeänä. Huippu homma hei!

Noudettuani Villen töistä alettiin pohtia, että mitä ihmettä me oikein tehdään kun ei sähköjä vieläkään kuulu takaisin. Lopulta päätettiin lähteä ulos syömään, kun nälkäkin jo oli, eikä kokkaus ole erityisen helppoa ilman sähköjä, kun ei viitsi nuotiotakaan viritellä keskelle keittiön lattiaa.. Ratkaisu oli varsin onnistunut, ruoka hyvää ja mieliala selkeästi piristynyt kun palattiin takaisin kotiin, hämärän keskelle. Illan mittaan saatiin sit lopulta sähkötkin takaisin (ulkoa kuului samalla hetkellä riemukas wuhuu! huikkaus, johon oli varsin helppo samastua), onneksi. Ei ole kyllä minusta luopumaan nykyaikaisista mukavuuksista.

Paluu kotoa kotiin

Täällä sitä ollaan taas, Houstonissa. Kotimatka sujui suhteellisen kivasti, vaikkei tuo lentäminen vieläkään kovin mukavaa ole. Etenkään siinä vaiheessa, kun jo valmiiksi kohtuuttomalta tuntunut yhdentoista tunnin lento Frankfurtista venyi vielä ylimääräisellä tunnilla huonon sään väistelyn vuoksi. Lentokentällä vielä meni yli tunnin verran maahantulotarkastusjonossa, mutta kyllä sen kesti kun tiesi olevansa kotiin pääsemässä. Maahantulotarkastuksen virkailijakin oli taas alkuun kovin vakava ja melko yrmeä, mutta heti kun se hokasi että me ollaan tulossa takaisin, asenne muuttui ihan täysin, kaverin hymyillessä ja jopa vitsaillessa meidän kanssa. Mikäköhän siinä on, ettei uusille tulijoille voi olla yhtä mukava?
Kotona oli kaikki suunnilleen paikallaan, mitä nyt ikävänä yllätyksenä jääkaappi oli hajonnut. Onneksi oltiin tyhjennetty se varsin tehokkaasti, niin pois heitettävää ei ollut kovin paljoa. Oltiin kuitenkin perillä niin myöhään ettei voitu tehdä asialle välittömästi mitään. Väsymyskin oli sen verran suuri, että melko piakkoin kotiutumisen jälkeen painuttiinkin nukkumaan. En saanut edes matkalaukkuja kokonaan puretuksi, mikä vähän harmitti. Mä en ole ikinä oikein ymmärtänyt niitä ihmisiä, joiden matkatavarat lojuu reissun jälkeen purkamattomina pitkään. Ei se purkaminen nyt niin kamalaa ole, etenkin kun suhteuttaa siihen miten mukavaa on saada tavarat nopeasti omille paikoilleen ja järjestykseen. Oikeastaan matkalaukkujen purkaminen on siis melko kivaa, paitsi väsyneenä. Siksi se jäikin seuraavaan päivään.
Eilen siis purettiin loputkin tavarat ja vähän siivoiltiin kämppää. Saatiin myös yli kuukauden postit ja huoltomies kävi korjaamassa jääkaapin. Juuri mitään muuta produktiivista päivään ei sitten mahtunutkaan... Iltasella käytiin vielä asuntokompleksin toimistolla, jossa oli tarjolla pizzaa ja salaattia. Tapahtuman pääpointti oli arvonnassa johon on voinut koko kevään ansaita arvontalippuja erilaisten juttujen avulla, ja jonka päävoitto oli puolen vuoden ilmaiset vuokrat. Kaksi kappaletta päävoittoja arvottiin, mutta valitettavasti kumpikaan ei osunut meidän kohdalle. Pitänee siis vastaisuudessakin maksaa vuokrat ihan itse. Hauskaa oli kuitenkin.
Aikaeroväsymyksestä ei ole tälläkään kertaa juuri tarvinnut kärsiä, mitä nyt iltaisin uni valtaa hieman normaalia aikaisemmin. Kyllä siis ainakin meille Villen kanssa Suomeen lentäminen on paljon vaikeampaa, kun sisäinen kello on huomattavasti enemmän sekaisin huomattavasti pitempään (tosin nyt kesällä oli paljon helpompaa kuin joulun alla). Täällä lähinnä varhaisempi iltasimahtaminen johtaa vastaavasti varhaisempaan aamuheräämiseen, mutta se ei kai liene niin vaarallista.. Ainakin Ville selvisi tänään suhteellisen helposti ensimmäiseen työpäiväänsä, joka piti sisällään lähinnä virallisten palkkausasioiden hoitamista. Projekti jatkuu ilmeisesti tiistaina, niin ehkä tuo vois sen jälkeen vähän selvitellä kuviota täällä blogissakin.
Huomenna ohjelmassa luvassa Villen osalta töitä, mun osalta futista! Ei haittaa yhtään että on luvattu sadetta, parempi vaan niin ei tunnu pahalta kököttää sisällä telkkarin edessä... Samalla vois yrittää vähän järjestellä loppuja lomakuvia, joista muutama otos tässä kuvituksena.