Kauhutarina

Aiemmin mainitun postipaketin lisäksi äiti ja Marketta ovat päättäneet yhdistää voimansa myös eräässä toisessa projektissa, anopit nimittäin ilmoittivat hiljattain tulevansa yhteistuumin meille kylään. Kiva juttu, me todettiin, ja toivotettiin vieraat tervetulleiksi jo pian, nimittäin tämän kuun lopussa.

Viime viikonloppuna meidän itävaltalaiset kaverit tuli Austinista taas käymään, ja perjantai-iltana kun oltiin syömässä tuli asiasta juttua. Suunnitelmasta kuultuaan heidän silmänsä levisivät kauhusta ja suusta pääsi ei, virhe, älkää tehkö sitä! Ei huolta, me rauhoiteltiin, me ollaan siinä onnellisessa tilanteessa että meidän vanhemmat ihan oikeasti tulee toimeen ja viettää aikaa yhdessä. Vastaan saimme vienon hymyn ja toteamuksen että niin, niin meidänkin vanhemmat muka tuli ihan hyvin toimeen. Ennen kuin he päättivät matkustaa Houstoniin yhdessä vierailemaan lastensa luona.

Seuraavan noin puolen tunnin ajan saimme kuunnella karmaisevaa kertomusta siitä, miten tiiviin yhdessäolon aikana ne pienet eroavaisuudet alkoivat sittenkin nousta pintaan ja jännite kasvoi päivä päivältä. Vieraiden varalle oli suunniteltu myös kaikenlaista mukavaa ohjelmaa, kuten muutama retki Houstonin ulkopuolelle, mutta tunnelman kiristyessä pitkät automatkat osoittautuivat kohtalokkaiksi. Lopulta homma räjähti käsiin, kun meidän kavereiden äidit päätyivät huutamaan toisilleen täysiä keskellä huoltoasemaa, työntekijöiden kuuluttaessa samalla ulkona oleville ihmisille että tulkaa nyt katsomaan, kun täällä kaksi hullua ulkomaalaista naisihmistä riehuu saksaksi mesoten.

Kauhukertomuksen päätteeksi kaverit totesivat että toivottavasti teillä menee paremmin, meidän vanhemmat kun eivät sittemmin ole edes puhuneet toisilleen. Ja me Villen kanssa vilkuiltiin hermostuneesti toisiamme ja sanottiin että kyllä se varmasti menee ihan hyvin. Niin koittakaa nyt rakkaat äidit ja anopit muistaa sitten käyttäytyä kun tulette. Sovitaanko ettei ainakaan aiheuteta mitään suomalaista spektaakkelia jossain texasilaisella huoltsikalla.