Loma

Blogi hiljentynee taas hetkeksi, koska me suunnataan ihan justkohta lentokentälle ja kohti puolentoista viikon lomaa Suomessa! Nyt onkin hirmu hyvä aika lähteä pois Houstonista, kun lämpötilat paukkuu yli neljässäkympissä. Toki toivotaan kivoja säitä Suomeenkin, mutta ei kyllä haittaa yhtään jos osuu kohdalle muutama viileämpi sadepäivä. Ja toisaalta, kolmenkympin "helteetkin" tuntuu verrokkiin nähden oikein raikkailta.

Pistäkää viestiä jos olis aikaa nähdä! Sähköpostiin päästään käsiksi varmaan aika rajallisesti, mutta vanhat tutut Suomi-numerot alkaa toimia kännyköissä toivottavasti heti Helsinki-Vantaalla.

Pitkä viikonloppu New Yorkissa

Maaliskuu oli nähtävästi hyvin aktiivinen kuukausi meille, koska kaiken jo mainitun lisäksi se alkoi pitkällä viikonlopulla New Yorkissa. Miniloma oli joululahja Ollilta ja Riitalta (kiitos, oli ihan huippua!), jotka tulivat reissuun mukaan. Valitettavasti matkakumppanit olivat vähän kipeinä, niin ei voitu viettää ihan odotetusti aikaa yhdessä, mutta oli meillä silti kovasti mukavaa.
Matka sattui siinäkin mielessä ihan tosi hyvään saumaan, että meillä oli Villen kanssa passit vanhenemassa ja niiden uusiminen onnistuu täällä ainoastaan Los Angelesin tai New Yorkin konsulaateissa, tai sitten Washingtonin suurlähetystössä, ja paikalle pitää mennä henkilökohtaisesti. Joten mehän varattiin konsulaatista aika heti perjantaiaamuksi, kun oltiin torstai-iltana töiden jälkeen lennetty New Yorkiin.

Aamulla sitten käveltiin porukalla konsulaattiin hoitamaan viralliset asiat pois alta. Konsulaatti sattuu sijaitsemaan ihan YK:n vieressä, ja siitä se ajatus sitten lähti. Aika spontaanisti löysimmekin itsemme pian opastetulta kierrokselta YK:n tiloihin, ja oli kyllä ihan tosi mielenkiintoinen visiitti.

Kierroksen jälkeen jokainen oli ihan valmis pienelle päivälevolle ennen iltakävelyä ja illallista, Olli ja Riitta koska tauti vaivasi, ja me Villen kanssa koska oltiin nukuttu vain joku nelisen tuntia aamuyöllä perille saapuneen lennon ja aikaisen herätyksen välissä. Ja mikäs sitä oli lepäillessä ihan mielettömällä paikalla sijaitsevassa hotellissa. Asuttiin nimittäin ihan Times Squaren kulmalla, ja ikkunasta näkyi sekä se Times Square, että mun lempparirakennus koko Manhattanilla, eli Chrysler Building.

Lauantaina meillä oli sovittu treffit Luonnonhistoriallisessa museossa, mutta sitä ennen me Villen kanssa päätettiin toteuttaa ihan tosi kliseinen ja pöhkö haave, eli heppa-ajelu Central Parkissa. Tyydyttiin sentään vaan puolen tunnin lyhyeen kierrokseen, kun on kyse kuitenkin aika hintavasta huvista, mutta olihan se nyt aika mukavaa istuskella siellä peiton alla lämpimässä ja katsella maisemia.

Sitten suunnaksi American Museum of Natural History, jossa olisin itse jaksanut pyöriä tuntikausia. Tai niin me oikeastaan pyörittiinkin, mutta vielä jäi nurkkia näkemättä, joten kauemminkin olisin viihtynyt. Dinosaurukset oli tietty parhaita, mutta mielenkiintoisuuksia löytyi ihan joka huoneesta ja kerroksesta.

Illalla pääsin elämäni ensimmäistä kertaa katsomaan Broadway-esitystä, kun oltiin jo hyvissä ajoin hankittu liput Cat on a Hot Tin Roof -näytelmään. Suurena Tennessee Williams -fanina olin luonnollisesti hyvin innoissani, ja odotus kyllä palkittiin moninkertaisesti. Erityisen kiinnostavaa oli nähdä näytelmän pääroolissa loistanut Scarlett Johansson, mutta illan parhaan roolisuorituksen vei kirkkaasti nimiinsä oma suosikkini jo pitkältä ajalta, Ciarán Hinds. Ihan hauska nähdä noinkin suuria nimiä livenä lavalla, mutta oltiinhan me toisaalta aiemmin päivällä nähty jo Michael Douglas kun lähdettiin pois museolta.

Sunnuntaina käytiin piipahtamassa MoMAssa, eli Museum of Modern Artissa, joka oli vierailun arvoinen kohde, vaikkei tuo nykytaide aina meidän makuhermoihin ihan täysillä osukaan. Mutta muutama ihan erityisen hieno ja kiinnostava osio korvasi mainiosti ne vähän erikoisemmat, joista ei isommin saatu mitään irti.

Koska meidän CNN:n opastettu kierros Atlantassa oli niin kiinnostava, päätettiin nyt vuorostaan New Yorkissa käydä NBC:n studiokierroksella. Taas opittiin paljon uutta ja mielenkiintoista, ja päästiinpä piipahtamaan Saturday Night Liven legendaarisessa studiossakin. Illalla vuorossa oli mulle ehkä reissun kohokohta, nimittäin mun toinen Broadway-esitys, ja eka Broadway-musikaali, Wicked!

Wicked oli täysin ennakkoon suunnittelematon ohjelmanumero, kunhan käytiin ostamassa liput teatterilta edellisenä päivänä, mutta voi hitto miten hyvä se oli! Muistelen esitystä vieläkin suurella riemulla, ja menisin katsomaan sen uudelleen koska tahansa.

Maanantaina lennettiin sitten takaisin Houstoniin ihan tosi kivan pitkän viikonlopun jälkeen. Kiitos vielä mukavasta minilomasta, Olli ja Riitta, meillä oli ihan mahtavaa!

Kaksi elokuvaa

Käytiin kuin käytiinkin eilen drive inissä katsomassa se uusi Superman-leffa. Ja koska se oli tuplanäytöksen jälkimmäisenä osana, päädyttiin katsomaan myös World War Z, joka ennakko-odotuksista poiketen oli illan elokuvista selkeästi parempi. Ei sillä, ei meillä mitään suuria odotuksia Supermanilta ollutkaan, kun ei noi uudet Teräsmies-lämmitykset tunnu oikein toimivan, mutta vielä vähemmän odotettiin World War Z:lta. Se on nimittäin Z niin kuin Zombit, mutta leffahan oli zombi-rymistelyksi aivan erinomaisen nokkela teos. Man of Steel sen sijaan ei tosiaan vakuuttanut, mutta tulipahan nähtyä.

Leffakokemuksesta päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen meidän vieressä ollut seurue. Ymmärrän kyllä, että drive in on varsin perheystävällinen kokemus, ja lapsilla tuntuu olevan kovin hauskaa etenkin elokuvien alkua odotellessa, mutta en mä silti aina ihan ymmärrä että millaisia elokuvia katsomaan ihmiset ottaa lapsensa mukaan. Viereiseen seurueeseen kuului nimittäin ihan pieni vauva, joka nyt ei tokikaan mistään ymmärtänyt, ja tuntuikin nukkuvan ihan tyytyväisenä molempien elokuvien läpi. Mutta sitten heillä oli myös noin neljän ikäinen tyttö, ja mainitsinko jo että se on World War Z niin kuin Zombit?!

Elokuvan alkaessa tytölle iskettiin iPad käteen jonkun lastenleffan kanssa, mutta jos muutaman kymmenen metrin päässä on ihan saakutin iso screeni jossa pyörii zombileffa, ja ympärillä kaikuu leffan ääniraita, niin onko joku yllättynyt jos likka kiinnittää asiaan huomiota? Ja aina pelottavien kohtausten kohdalla itkee surkeasti ja huutaa äitiä? Ihan oikeasti ihmiset, mitä hemmettiä?! En ole todellakaan aina samaa mieltä virallisesti määritellyistä ikärajoista, enkä etenkään niiden perusteista, mutta joku raja nyt sentään. Onko tää nyt muidenkin mielestä kohtuullisen häiriintynyttä toimintaa, vai pitääkö mun vaan hyväksyä että olen tullut siihen ikään kun hattuun alkaa väkisinkin ilmestyä niitä kukkasia? En vaan voinut olla miettimättä että näin sitä taataan lapselle elinikäisiä traumoja kun ei osata yhtään ajatella.

Man of Steel -juliste lainattu täältä.
World War Z -juliste lainattu täältä. 

Astronautti ja murtautujat

Juhannuksen kunniaksi kerrottakoon sellainenkin juttu maaliskuulta, että Petu kävi kyläilemässä. Armottoman shoppailun lisäksi ehdimme luonnollisesti vierailla myös NASAssa, jonka lisäksi kävi ihan hirmu hyvä tuuri siinä mielessä, että yksi Ricen Space Frontiers -luennoista pidettiin Petun vierailun aikana. Puhujana oli ihan todella mielenkiintoisen luennon pitänyt Apollo-astronautti Alan Bean. Todisteena hyvin huonolaatuinen puhelinräpsy.

Petun vierailun ehkä ikimuistoisin hetki oli kuitenkin se, kun Ville lukitsi meidät kolme heti ekana iltana meidän parvekkeelle. Ilman puhelimia. Ja ulko-ovi turvalukossa, joten esimerkiksi naapureille huutaminen ei olisi varsinaisesti auttanut, kun ei sisään olisi päässyt edes yleisavaimilla. Siinäpä me sitten lähes tunnin ajan yritettiin murtautua sisään omaan asuntoomme, kunnes oven salpa lopulta antoi periksi. Ei lisättävää.

Muse, osa 2

Blogia laiminlyödessä olen unohtanut kokonaan kertoa vaikkapa sen, että kävimme maaliskuussa katsomassa Musea livenä, jo toistamiseen.

Kyllä pojat edelleen hyvin rokkaa, ja alun perin vähän pettymykseksi osoittautunut uusin levykin toimi livenä odotettua paremmin. Silti, vaikka hauskaa tosiaan olikin, en voinut olla miettimättä miten paljon parempi bändi Muse oli vanhaan hyvään aikaan. Mut kyllä mä silti vastakin suuntaan keikalle tilaisuuden tullen.

Kokemuksia

Meillä on ollut ihan harvinaislaatuisen paljon ohjelmaa viime viikkoina, ihan yllättävää tällaisilta armottomilta kotihiiriltä mitä mekin luonnostaan ollaan molemmat. Meidän paras täkäläinen kaveri täytti nimittäin 30 ja sai päähänsä että haluaa 30-vuotiaana tehdä 30 uutta ja erikoista asiaa. Samainen kaveri muutti tässä alkukuusta New Yorkiin, joten meillä oli varsin kiireistä yrittää saada yhteistuumin asioita ruksittua listalta vielä täällä Houstonissa.

Uusien kokemusten listalta löytyi mm. lehmän lypsäminen. Tätä kokemusta varten ajeltiin vajaan tunnin matkan päästä löytyvälle ranchille, jossa saa tosiaan lypsää sitä lehmää (kiinnostuneille kerrottakoon että lehmän nimi oli Daisy), sekä muutenkin tutustua kaikenlaisiin elukoihin ja muuhun hauskaan.

Kaveri ei ollut myöskään koskaan käynyt drive in -elokuvissa, joten koska ranch oli ihan lähellä sitä drive in -teatteria jossa me ollaan ennenkin käyty, päätettiin päättää ilta elokuvalla ja käytiin katselemassa Epic. Oli muuten aika hyvä, ja visuaalisesti ihan mielettömän upea. Tämä visiitti elvytti meidän drive in -innostuksenkin, ja käytiin ihan kahden kesken hieman myöhemmin vilkaisemassa Fast & Furious 6, koska me (tai siis lähinnä minä...) nyt vaan tykätään joskus katsoa suhteellisen aivottomia elokuvia joista löytyy nopeita autoja.

Drive inista tuli mieleeni, että me ollaan elvytetty vähitellen myös meidän sunnuntaielokuvaperinnettä, ja käyty katsomassa viimeaikoina mm. Iron Man 3, uusi Star Trek, sekä Now You See Me, varsin viihdyttäviä kesäleffakokemuksia kaikki. Seuraavaksi pitäisi varmaan saada aikaan tutustua uuteen Superman-leffaan, ehkä ensi viikonloppuna on sitten sen vuoro.

Yksi kaverin listan isoimpia juttuja oli kirahvin syöttäminen, kyseiset pitkäkaulat kun ovat tyypin ehdottomia suosikkieläimiä. Onneksi homma onnistuu mitä parhaiten Houstonin eläintarhassa, jossa varsin pienellä lisämaksulla saa tarjoilla paikan kirahveille kolmen salaatinlehden välipalan. Ihan parasta!

Kun kerran eläintarhaan mentiin niin pitihän siellä kierrellä vähän muutenkin. Tällä hetkellä sieltä löytyy myös syyskuuhun asti ihan erityisiä elukoita, nimittäin tuhansista legopalikoista rakennettuja versioita. Aivan uskomattomia ilmestyksiä, ja vaikka me ollaan kaikki aikanaan vietetty huomattaviakin aikoja legoilla rakennellen, ei kukaan oikein osannut käsittää mitä noin mielettömän hienojen eläinhahmojen suunnitteleminen ja toteuttaminen oikein vaatisi.

Sellasta kaikkea. Sit me ollaan käyty myös esimerkiksi Brazos Bend State Parkissa katselemassa alligaattoreita ja harhailemassa vahingossa huomattavasti pidemmälle kävelyreitille kuin mitä oli alunperin tarkoitus, sekä syömässä ihan hirmu hyvää ruokaa vaikka missä kaikkialla. Ja vaikka onkin ihan tosi kurjaa kun ihan tosi hyvä kaveri muutti niin kauas (joo joo, tunnistan kyllä lausunnon sisältämän ironian), niin me keskitytään vaan siihen, kuinka tästä eteenpäin meillä on aina majapaikka ja paikalliset oppaat New Yorkin vierailuilla. Sellainen hopeareunus-ajattelu, sitä mä yritän ylläpitää tästä eteenpäin.

Julkaisupäivä

Neil Gaimanin uusi kirja, The Ocean at the End of the Lane, julkaistiin eilen!

Olin tilannut oman, signeeratun kappaleeni jo hyvissä ajoin, ja lähettipalvelun oli tarkoitus toimittaa se kotiovelleni julkaisupäivänä. Jossain vaiheessa aloin jo hieman huolestua kellon ollessa varsin paljon, ja päivitin hermostuneesti vähintään puolen tunnin välein paketin lähetysseurantaa. Onneksi päivitin, sillä yhtäkkiä sivulle ilmestyi tieto että paketti oli toimitettu, jätetty vastaanottajan oven taakse. Ja siellähän se oli! En kyllä vieläkään ymmärrä miksei tyyppi vaivautunut rimpauttamaan ovikelloa, mutta pääasia oli kuitenkin että kirja pääsi perille.

Sitten käperryin tyytyväisenä uuden kirjani kanssa peiton alle ja luin se yhdeltä istumalta. Ja muistin kaikki ne syyt miksi rakastan Neilin kirjoja. Ja toivoin että olisin aikanaan salaa Villeltä pakannut ne kaikki matkalaukkuun Suomeen jättämisen sijaan.