Materialismia, osa 1

Viime kesänä Suomessa meillä oli hyvin kunnianhimoisena projektina käydä läpi kaikki aikanaan Suomeen jäänyt omaisuus ja pohtia että mitä me niille kamoille oikein tehdään. Halusin ehdottomasti ne ulos meidän asunnosta, että voidaan vihdoinkin vuokrata sitä kokonaan, eikä ilman makuuhuonetta yksiönä, kuten oltiin tehty siihen asti makuuhuoneen ollessa meidän omana pikku varastona. Meidän virallinen tavoite oli saada kaikki säästettävä mahtumaan meidän vintti- ja kellarikoppeihin, joskin salaa haaveilin siitä, että vain toinen riittäisi ja saatais toinen annettua tulevan vuokralaisen käyttöön. Pidin kaukaisesti mahdollisena sitä, että kaiken tunkeminen vinttiin saattais jopa onnistua, mutta meidän kellarikoppi on kyllä ihan onnettoman pieni, eli se oli lähinnä yltiöoptimistista harhaa. Mutta olivatpa tavarat päätymässä mihin hyvänsä, tiesin että haluan käydä aivan kaiken läpi, ettei säästetä tilaa viemässä mitään turhaa ja tarpeetonta, mitä ei oikeasti haluta.

Tästä johtuen meidän loma muistutti ajoittain enemmän työleiriä, mutta olin ihan todella iloinen siitä miten kivuttomasti asiat lopulta sujui. Oli yllättävää miten helppoa on luopua jutuista, joista on ollut näin kauan erossa, vaikka olikin alusta asti myös selvää että ihan kaikkea ei anneta pois. Päinvastoin, me oltiin tehty päätös siitä, että maksetaan pienestä kontista ja tuodaan osa tavaroista Houstoniin. Jotkut piti tätä ihan hulluna, mutta me ei välitetty!

Yksi asia mitä me arvottiin ees taas oli meidän sohva. Silläkin uhalla että kaikki pitää meitä tästä lähtien ihan kajahtaneina, me päätettin että me halutaan meidän sohva Houstoniin. Se oli melko uusi kun me aikanaan muutettiin tänne ja me oltiin hankittu se ihan todella pitkän metsästyksen ja harkinnan jälkeen, se oli juuri sellainen kun me haluttiin. Ja meidän sohva Houstonissa alkoi olla entinen, joten tultiin siihen tulokseen että kyllä me voidaan meidän maailman kivoin sohva tuoda tänne. Vaikka tiedettiinkin varsin hyvin, että kuljetuskustannusten hinnalla saatais täältä vaikka kolme sohvaa...

Siitä se sit jotenkin lähti paisumaan, koska kun kerran oltiin jo maksamassa sohvan kuljetuksesta, suunnilleen samalla hinnalla siihen konttiin sit meni muutama muuttolaatikkokin. Mulla etenkin oli mm. muutamia sellaisia kirjoja, joista en missään nimessä ollut valmis luopumaan. Edelleen, olis ne varmaan samalla rahalla saanut ostettua uudelleen, mutta kyllä sille ostamisen vaivannäöllekin voi jotain hintaa laskea, sekä myös tunnearvolle. Ja olisko niitä sit kuitenkaan kaikkia tullut hankittua/löydettyä/jne. Eli mukaan vaan!

Kyllä me muutamaan kertaan mietittiin että onko tässä mitään järkeä, mutta tultiin lopulta siihen tulokseen, että tuodaan nyt kun kerran aloitettiin. Ja lopulta muuttofirman pojat pakkasivat mukaansa meidän sohvan, kolme muuttolaatikkoa, sekä – ehkä tärkeimpänä kaikista – meidän Japanista ostetun katanan. Toimitusajaksi arvioitiin 9 – 12 viikkoa, ja hintaan piti kuulua suunnilleen kaikki mahdolliset maksut, ellei tulli täällä päässä päättäisi lätkäistä jotain lisämaksuja sisällön perusteella.

Tarina uhkaa paisua valtaisan pitkäksi, joten ehkä osa kaksi saa keskittyä varsinaisesti tavaroiden liikkumiseen tälle mantereelle, mutta kerrottakoon vielä tähän loppuun, että loman päätteeksi kaikki meidän jäljelle jäävä omaisuus mahtui kuin mahtuikin meidän pikkuruiseen kellarikoppiin (ja pari arvokkaampaa juttua Villen isän kaappiin)!! Eikä sielläkään hirmu paljoa mitään ole, lähinnä valokuva-albumeita ja minun vinyylilevyt (koska ihan kaikesta ei sentään vaan voi luopua).