Addikti

Meillä on molemmilla Starbucksin kanta-asiakaskortit, on ollut jo monen vuoden ajan. Minulla on jo pitemmän aikaa ollut myös puhelimeen ladattu Starbucks-sovellus, jonka ansiosta en edes välttämättä tarvitse sitä korttia, sen kun näytän puhelinta vaan. Ja kuten tavallisellakin kortilla, myös puhelimen elektronisella versiolla kortista voi maksaa, kunhan sinne on vaan ladattu tarpeeksi rahaa. Ja korttia näyttämällä kertyy tähtiä, joilla aina tiettyyn määrään päästessään tienaa ilmaisen juoman.

Tämän Starbucksin puhelinsovelluksen kautta saa säännöllisesti myös muita pieniä lahjuksia, kuten koodeja ilmaiseen musiikkiin tai muihin sovelluksiin. Sitä kautta mulle on päätynyt esimerkiksi lähes kaikki mun puhelimesta löytyvät pelit. Ja kiva niin, koska on ihan mukavaa kun tylsiä hetkiä varten on jotain viihdykettä, mutta en minä nyt mitään pelejä jaksaisi muuten selailla hyvien löytöjen toivossa.

Aika usein käy niin, että uuden pelikoodin saatuani jaksan pelata sitä peliä vain hetken, ja palaan sen pariin korkeintaan kun odotan yksikseni jossain jotain. Jotkut pelit ovat jaksaneet viihdyttää pitempään, mutta mitään ihan superhittejä ei ole tielle osunut. Ennen kuin nyt. Olen aivan koukussa.

Menin lataamaan ilmaiskoodilla puhelimeeni pelin nimeltä Give it up! Luin latausta ennen arvosteluja, joissa toinen toisensa jälkeen ihmiset kertoivat kuinka kyseessä on ärsyttävyyteen asti addiktoiva peli, joka on ihan mahdottoman vaikea, ja näin aiheuttaa raivoa ja halua heittää puhelimen seinään, mutta jonka pelaamista ei voi lopettaa. Olisi muuten kannattanut uskoa.

Give it up! -pelissä pieni musta pallura pomppii eteenpäin aika nopeasti ärsyttäväksi muuttuvan piipittävän musiikin tahdissa, ja aina esteen kohdalla se pitää laittaa hyppäämään esteestä yli. Pettävän yksinkertainen konsepti, mutta ai hitto miten hankalaa. Ja niin kovin, kovin koukuttavaa. Jos hyppy ajoittuu väärin, pamahtaa pallura estettä päin säälittävän läts-äänen saattelemana, ja peli kuittailee surkeasta suorituksesta. Mitä enemmän tyrii, sitä enemmän alkaa raivostuttaa ettei muka osaa, ja kentän läpipääsystä tulee lähes pakkomielle. Kunnes se kirottu pallura lätsähtää seuraavaa estettä päin. Eikä sitä voi olla yrittämättä uudelleen!

Ville-parka on ihan kypsä siihen, että olen nyt pari päivää käyttänyt kaiken liikenevän ajan tähän typerään peliin, ja meillä kaikuu ihan koko ajan rasittava piipitysmusiikki. Epäilen, että kohta se takavarikoi mun puhelimen. Mutta jos mä sitä ennen vielä pari kertaa yritän seuraavaa tasoa...

Kuvat lainattu täältä.