Uusi vuosi

Me lennettiin New Yorkiin uudenvuoden aatonaattona, torstaina. Suomeen reissaamisen kahta välilaskua vähän kompensoi se, että tällä kertaa saimme nauttia suorista lennoista, luksus josta on turha haaveilla siinä vaiheessa kun kohteena on Houston. Alun perin maan tiukimmaksi peloteltu maahantulotarkastus oli ihan läpihuutojuttu, Houstonissa on joka kerta tentattu enemmän. Sitä en tosin osaa sanoa kuinka paljon johtui siitä että me päädyttiin lopulta tiskille joka normaalisti käsittelee vaan maan kansalaisia. Ehkä kyseinen virkailija on niin tottunut ”helppoihin” Jenkkipassilaisiin, ettei paljon jaksanut kysellä mitään meiltäkään. Siinä jonottaessa meni kuitenkin oma aikansa ja sen jälkeen jonotettiin vielä lisää, nimittäin noin tunnin verran taksijonossa. Sit ruuhkan takia taksimatka hotellille kesti vielä noin kaksi tuntia, joten eipä sinä päivänä paljon tullut mitään enää tehtyä.
Uudenvuodenaattona meillä olikin sitten aika huikeaa ohjelmaa, nimittäin liput Metropolitan Oopperaan katsomaan La Traviataa. Lincoln Centerissä sijaitseva oopperatalo on jo ulkoakin ihan hurjan hieno, käytiin kurkkaamassa sitä matkalla ravintolaan, johon oltiin fiksusti tehty varaus jo hyvissä ajoin. Syötiin oikein pitkän kaavan mukaan, kolme ruokalajia ja alku- ja jälkiruokadrinkit vielä päälle, oli muuten ihan tosi kiva ravintola ja erinomaisen hyvää ruokaa. Ja kun tarjoilijat kuulivat että ollaan menossa oopperaan, he pitivät tarkoin huolen että pääsimme lähtemään ajoissa.
Mentiin tarkoituksella oopperatalolle jo hyvissä ajoin ennen näytöksen alkua että saatiin katsella ympärillemme silmät suurina. Vaikka meidän oma kotoinen Wortham Centerimme onkin minusta varsin komea paikka, saivat Metin puitteet aika hiljaiseksi. Eikä ihme, mahtuuhan Metiin liki kaksinkertainen määrä katsojiakin mitä meille. Kuuluisa kattokruunujen nostaminen katonrajaan oli muuten hyvin vaikuttava tapa osoittaa katsomolle että esitys on nyt alkamassa.
Itse esitys oli aivan upea, ensi-ilta muuten. La Traviata on minun lempioopperani, mutta en ole ikinä ennen nähnyt sitä lavalla. Tämä uusi produktio oli hyvin kiehtova ja kiinnostava, ja vaikka olisin ihan mieluusti nähnyt ensimmäisen La Traviatani perinteisesti toteutettuna, ei kokemus todellakaan jättänyt kylmäksi. Pääroolissa Violettaa esittänyt Marina Poplavskaya oli mahtava ja Alfredon osan laulanut (sattumoisin elokuvateatterissa katsomassamme Don Pasqualessakin esiintynyt) Matthew Polenzani myös varsin ansiokas.
Lähdettiin oopperatalolta noin kymmenen aikaan ja pohdittiin että mitäs sitä sitten. Times Squarelle oli ihan turha enää suunnata pallon pudotusta katsomaan, paikka kun oli täynnä jo iltapäivällä ja suljettiinkin kokonaan kuuden aikaan. Olimme tietoisia siitä että jossain päin Central Parkia oli jotain meneillään ja ilotulitus puoliltaöin, mutta tarkkaa sijaintia emme tienneet. Kun me sitten laskettiin yhteen reissaamisen jäljiltä vähän väsynyt olo, kahden tunnin odotus h-hetkeen, tietämättömyys siitä mihin päin Central Parkia kannattaisi suunnistaa, puiston loskaiset polut yhdistettynä minun korkkareihin, ja orastava houkutus katsella suoraa tv-lähetystä Times Squarelta lämpimän hotellihuoneen suojista, päädyttiin tallustelemaan hiljalleen majapaikkaa kohti.
Joku varmaan pitää meidän ratkaisua varsin tylsänä ja nyhverönä, mutta meillä oli kyllä oikeasti ihan tosi hauskaa. Ja todettiinpa samalla kun kilistettiin uusi vuosi vastaan, että eipä meistä kumpikaan lopulta olisi Times Squarelle edes halunnut, vaikka kokemus olisikin varmasti ollut ainutlaatuinen. Se ihmismäärä ja tungos kun näytti televisionkin välityksellä jo niin ahdistavalta, niin en usko että olisin siitä kyennyt erityisemmin nauttimaan. Meidän ainutlaatuiseksi uuden vuoden elämykseksi riitti oikein hyvin La Traviata Metropolitan Oopperassa, se ei kyllä ihan heti unohdu.