WWE tuli Houstoniin

Tunnustin jo kauan sitten julkisesti olevani vapaapainin ystävä, joten kun WWE tuli Houstoniin, ylipuhuin Villen lähtemään paikalle katsomaan touhua livenä. Kyseinen ylipuhuminen kävi yllättävänkin helposti, koska vaikkei mies ilmiöstä juuri välitäkään, oli sekin sit kuitenkin aika utelias näkemään että millainen kokemus on kyseessä. Asiaa ei vaikeuttanut sekään, että liput oli ihan naurettavan edulliset, alle kolmekymmentä dollaria kappaleelta, ja siihen hintaan irtosi jo tosi hyvät paikat noin puolivälin korkeudelta.
Eilen illalla siis matkasimme Toyota Centeriin uusien kokemusten äärelle. Ilta alkoi WWE:n "pikkusarjan" ECW:n (anteeksi nyt kanssafanit, mutta Raw ja SmackDown on ne mistä minä välitän...) livelähetyksellä, joten saatoimmepa päästä telkkariinkin.

(Christian ja Shelton Benjamin uhoaa tikkailla kumpi voittaa ensi sunnuntaina mestaruuden.)

Toisin kuin maanantaisin tuleva Raw ja tiistai-iltojen ECW, perjantaisin esitettävä SmackDown ei ole livelähetys, vaan se kuvataan ECW:n kanssa samassa paikassa, samana iltana. Tämähän tarkoittaa sitä, että jos ei eilen meitä näkynyt telkkarissa, uusi tilaisuus tarjotaan heti perjantaina. Pitänee ehkä yrittää vähän vilkuilla.

(Big Show on ihan käsittämättömän kokoinen kaappi.)

Kyllähän me etukäteen tiesimme, että laji on täällä aivan käsittämättömän suosittu, eikä tupaten täysi Toyota Center yllättänyt. Se mikä yllätti, oli yleisön aivan uskomaton fanaattisuus. Paikalla oli paljon tenavia, siinä kuudesta kymmeneen ikävuoteen, jotka olivat ylivoimaisesti eniten hommassa mukana, mutta niiden lisäksi osa aikuisistakin tuntui jotenkin raivokkailta. Ymmärrän hyvin että käsikirjoitetuissakin matseissa omalle suosikille hurrataan ja vastustajalle buuataan, niin minäkin tein. Mutta on eri asia olla "leikissä mukana" ja katsoa touhua viihteenä, kuin suhtautua siihen samalla tavalla kuin nyt vaikkapa jalkapallo-otteluun. Enkä ole muuten noin raivokkaaseen katsomoon törmännyt edes Texansien peleissä, niin yli yleisö sen ampui.

(John Morrison on pukeutunut Mel Gibsoniksi Braveheartissa. Älkää kysykö miksi, ette halua tietää kumminkaan...)

Ville on monesti ihmetellyt minun WWE:n sarjoja katsellessani, että nehän puhuu ja uhoaa ihan kauheasti ja matsaa kauhean vähän. Mutta kun totuus on, että suurimman osan aikaa suurin osa matseista on melko tylsää katsottavaa. Tykkään näyttävistä heitoista, korkeista potkuista ja muuten vaikuttavista akrobaattisista tempauksista, mutta se perusmatsaus on, ihan oikeasti, melko älytöntä. Ja absurdia, kun hyvin näkee ettei isku edes ottanut kontaktia ja silti toinen kavereista hoipertelee liki pökertyneenä kehän toiseen reunaan. Ja tosiaan, niin meillekin kävi, että eniten viihdytti oikeastaan kaikki matsien ulkopuolinen toiminta. Ennenkaikkea se yleisö, tunnelma oli kyllä aika huikea.

(WWE Divas. Ville kannusti noita joilla oli vähemmän vaatteita ja oli tosi harmissaan kun ne hävisi.)

Tunnustan, että intouduin minäkin hommaan mukaan illan päämatsin tullessa vuoroon. Rey Mysterio on nimittäin aina ollut minun suosikkeja, juurikin siksi kun sen matseissa on niitä lennokkaita hyppyjä ja muita akrobaattisia temppuja.

(Rey!!!)

(Reyn tunnusmerkkiliike, 619.)

Rey kyllä hävisi, mutta hienoa se oli silti. Ja kun hyviksestä pahikseksi muuttunut Batista (tää on oikeasti ihan mielettömän kiehtovaa miten niitä hahmoja välillä käännetään) oli aikeissa piestä jo lähes tajutonta Reyta lisää ja Undertakerin tunnarina toimivat kellot alkoivat soimaan salin pimetessä täysin, se yleisön mylvintä oli aika ainutlaatuista. Ei se oo telkkarista sama. Ei ees lähellä.

(Undertaker uhoaa, Batista pakeni kehästä.)

Mut jep, meillä oli kyllä ihan kiva ilta, vaikka reilut kolme tuntia vapaapainia alkoi riittään jo mullekin enemmän kuin hyvin. Enkä mä sitä ehkä uudestaan lähtis livenä katsomaan (paitsi jos joku Wrestlemania tulee lähistölle, sit on ehkä pakko tehdä poikkeus..), mutta noin kertaelämyksenä kyllä kannatti. Villekin oli sitä mieltä, sit lopulta.