maanantai 22. kesäkuuta 2009

Hajamielinen tohtori

Ville on kyllä joissain asioissa (tai no, ainakin yhdessä tietyssä) aivan toivoton, ja hidas oppimaan. Meidän seurustelun alkuaikoina tuo lähti viikon lomamatkalle etelään, ja lupasi pitää yhteyttä ja lähettää muutaman viestin nyt ainakin. Viikon puolivälin jälkeen lähestyin itse poikaa varovaisella tekstiviestillä kun ei mitään ollut kuulunut, mutta viestiin ei koskaan tullut vastausta. Ehdin muuten jo ajatella että se siitä sitten, ei kaveri ollutkaan kiinnostunut enää. Loman jälkeen kävi kuitenkin ilmi että Ville oli unohtanut puhelimensa keittiön pöydälle. Ja oli se edelleen kiinnostunut.

Meillä on muodostunut täällä sellainen rutiini, että Ville ilmoittaa sähköpostitse kun kaipailee kyytiä töistä kotiin ja minä soittelen sitten kun oon lähdössä liikkeelle. Yleensä käyn nappaamassa postin matkalla, se kun jaetaan niin myöhään iltapäivästä ettei sitä juuri aikaisemmin voisikaan hakea. Tänäänkin sitten tuli sähköposti että herran saisi noutaa kotiin ja minäpä lähdin liikkeelle. Ensimmäisen kerran soitin samalla kun kaivoin postia meidän lokerosta. Toisen kerran kun starttasin autoa. Kolmannenkin kerran ehdin soittaa ennen kuin olin edes poistunut meidän asuntokompleksin pihasta... Yhteensä puheluita kertyi yli kymmenen (ja koko ajan hermostuneempia tekstiviestejäkin kolme), eikä mies vastaa.

Kyllähän sitä ihmisen järki sanoo, että jos toinen on muutama minuutti sitten lähettänyt sähköpostia että kotiin tekisi mieli, ei sille ole voinut ehtiä tapahtua mitään. Mutta toisaalta, viime viikolla kampusalueen portille päättyi takaa-ajokohtaus poliisin kanssa, kun karkuri pamautti päin strategisesti pysäköityä kampuspoliisin autoa. Ja loppuviikosta kerrottiin lehdessä tapauksesta jossa kampusta ympäröivällä kävelytiellä viaton ohikulkija sai luodista, kun poliisi ei osunutkaan pelkästään siihen pahikseen jota yritti pysäyttää. Minä nyt huolestun joskus, eikä tällaisten uutisten ympäröimänä asia ainakaan helpotu.

Luonnollisesti Ville oli ihan kunnossa. Oli vaan unohtanut puhelimen kotiin. Eikä sille tullut mieleenkään missään päivän mittaan vaihdetussa sähköpostiviestissä kertoa asiasta. Voisko joku kertoa miten sen oppimiskäyrää saisi muokattua jyrkemmäksi?

6 kommenttia:

Olli kirjoitti...

Voi Tarja, ei se muutu! Tämä perustuu omaan kokemukseeni Riitan kännyköiden (oma ja työ) äänettömänä pitämisestä. Sitä on jatkunut toistakymmentä vuotta ja jatkuu edelleen. Vaikka sovimme, että soitan takaisin hetken päästä, on vastauksena molemmista puhelimista usein vain "voit jättää viestin äämnimerkin jälkeen...). Arvaa onko aina hymy huulessa, vaikka useimmiten olisikin. Äänettömyys on ihan hyvä kun on kokouksissa jne, mutta kun juuri sovitaan, että minä soitan hälle ;)
Elämässä on onneksi niin paljon muutakin kuin teknisiä vempaimia! Vanhemmillamme ei ollut edes kännyköitä ja silti he kasvattivat meidätkin.
terv, Olli

marketta kirjoitti...

Hmmm. Kysymys kohdistuu selvästi tahoille, joiden voidaan ajatella tietävän jotakin hänen varhaiskehityksestään, tai joiden voitaisiin ajatella kyenneen vaikuttaneen asiaan.Näin meidän kesken - minäkin viittaan kohteliaimmin geneettisiin ominaisuuksiin luonnollisesti omien vaikutusmahdollisuuksieni ulkopuolelle. Muistan eräänkin kerran seisoneeni tunnin ajan yhdessä kadunkulmassa, kun eräs hänen lähisukulaisensa seisoi toisessa. Silloin ei näätsen vielä ollut kännyköitä. Nämä tiedot älkööt missään tapauksessa levitkö internetiä laajemmalle.

Andy kirjoitti...

Olli: En ole vielä valmis luopumaan toivosta. Kai sitä jotenkin voi kouluttaa..?

marketta: Voihan genetiikka sentään, kai se on sitten hyväksyttävä ettei mitään ole tehtävissä...

mama kirjoitti...

sähkösokit. ne auttaa kaikkeen. kuten esmes siihen, et ei oo kauheen järkevää sörkkii toisel kädel antennijohtoo ja nojata toisel metallikuoriseen videonauhuriin. emmäkään toki kerrasta oppinu, mut toisen kerran jälkeen on selkeesti ollu havaittavis semmonen "danger, will robinson" -äänimerkki ennen ku oon ehtiny työntää käteni soppaan. ja täs on siis kysees äärimmäisen pieni sähkövirta, joka vaan pikkasen nipistelee sormis. mitä mä voisinkaan oppii cattle prodin avulla...

tähän ongelmaan cattle prod on tietty vähän turhan järee, mut semmosesta kättelys käytettäväst pilailusummerist vois varmaan askarrella tarpeellisen säkärin. sitä vois käyttää joko aina tarpeen vaaties, tai sit säätää antaan pieni jysäys 2-5 kertaa päiväs, jollon reaktio ois tietty aina "mitäs vaimo sanoo tästä?/tarttisko kertoo vaimol tästä?" ei siitä ainaskaan haittaakaan ois... *eg*

Andy kirjoitti...

Se kyllä lupasi kovasti ettei tämä toistu, niin mä en vielä siirry ihan noin rajuihin koulutusmetodeihin. Mut katotaan jos ei pysy oppi mielessä...

Ville kirjoitti...

Mä mitään sähköshokkeja tarvii. Mieluummin porkkanaa kuin keppiä, kiitos.