maanantai 29. kesäkuuta 2009

Hajamielinen tohtori, osa 2

Joinain päivinä Ville ajaa itse itsensä töihin, ja tänään oli sellainen päivä. Siinä varttia yli viisi poika soittaa, ja hetken ajattelen että mahtaako tiedustella tarvitaanko kaupasta kotimatkalla jotain, mutta ei. Minimaalisen ärtyneeseen sävyyn tuo kysyy että enkö ole saanut sen sähköpostia. Enpä ole ollut koneen ääressä hetkeen, niin en ole, mitäs siinä? No sitä siinä, että herran saisi hakea kotiin, vartti sitten jo lähetti viestin. Vähän siinä nieleksin ja pidättelin naurua, kunnes sain kysytyksi että milläs pitäisi tulla hakemaan. Kyllä se sitten itsekin vähän hymähteli kun vihdoin muisti että oli ihan omalla autolla liikkeellä. Kotiin päästyään meidän oma pikku tohelo tunnusti että oli vielä kaiken kukkuraksi hypännyt väärään bussiin, ja melkein päätynyt opiskelija-asuntoloille parkkipaikan sijaan...

7 kommenttia:

rauni kirjoitti...

Kyllä sun varmaankin pitäisi päästää se tohtorisi useammin auton rattiin,niin oppisi varmaan muistamaan oman autonsakin paremmin.
Villehän on aina niin hanakkaasti halunnut itse ajaa, vai miten se nyt olikaan.

Ville kirjoitti...

Mulla on asiat hyvin, kun mulla on oma kuski. Joskus valitettavasti täytyy itsekin tarttua rattiin, mutta ei onneksi kovin usein.

Andy kirjoitti...

rauni: Se on oikeasti tosi hyvä ettei Ville juurikaan välitä ajamisesta, kun sit mä saan yleensä aina ajaa. Ja sit joskus se on hellyttävän tohelo, kun se ei aina muista ihan kaikkea...

Lilli kirjoitti...

Minusta tuo on ihan luonnollista. Minä unohdan aika usein pyöräni jonnekin ja kävelen kotiin.

Andy kirjoitti...

Mut tiiätkö kun sinäkin oot joskus silleen hellyttävän tohelo... ;)

mama kirjoitti...

yks tohelo lisää nostaa tääl kättään: hain tänään(kin) iskän tyksistä, mut unohdin täysin, et vein sen aamul a-sairaalaan, enkä t-sairaalaan. en (sentään) töötänny täysin viattomal tyypil, joka seisoskeli t-sairaalan tuulikaapis ihan meiän isän näkösenä, enkä soittanu ja kysyny, et mikäs herraa viivyttää, vaan koin heureka-ilmiön, pistin vaihteen näpsäkästi silmään ja suhautin oikeeseen paikkaan. ei oo helppoo...

ja joskus, ku on tullu viikol oltuu moneen otteeseen autol liikkeel ja sit pariin päivään ei, ni en aina kotoo ulos tullessani tiä yhtään, et mistä lähtisin autooni hakeen. mä haluun oman parkkipaikan!

villen pelastaa täs tarinas kyl se, et sävy oli vaan minimaalisen ärtyny. muuten ois voinu käydä huonosti. 8-)

Andy kirjoitti...

Toi on ihan paras puoli omassa parkkipaikassa! Tai no, yksi niistä... Mut joo, sävy oli ehkä vielä jopa lähempänä lievää loukkaantuneisuutta, missä oli häivähdys ärtyneisyyttä taustalla.