Legenda mieheksi

Eilisen konsertin jälkeen pohdiskeltiin että mitäs sitä tulevana viikonloppuna tekisi, ja Ville ilmoitti että hän toivoisi ettei perjantaina olisi mitään sen isompaa ohjelmaa. Sopiihan se, tai sopi ainakin siihen asti kunnes minä luin päivän lehteä... Buzz Aldrin on puhumassa meille jo tutussa Museum of Fine Artsissa illalla seitsemältä. Siis se kaveri, joka maailmassa toisena ihmisenä heti Neil Armstrongin jälkeen pääsi tepastelemaan kuun pinnalla! (Paitsi jos kuulut niihin joiden mielestä kyseessä on Yhdysvaltain hallituksen suuri salaliitto, eikä kuussa ole oikeasti koskaan käyty. Siinä tapauksessa Aldrin on luonnollisesti yksi niistä petollisista huijareista. Me ollaan kuitenkin taipuvaisia menemään ton ensimmäisen vaihtoehdon mukaan...)

Varovasti sitten Villeltä kyselin että josko kumminkin voitais ihan pientä ohjelmaa vaan suunnitella tällekin päivälle, ja kiltisti se lupasi, kun kerran oli koko päivä aikaa asennoitua. Ja minä olin aivan innoissani. En pelkästään pääsisi kuulemaan herra Aldrinin juttuja, vaan saisin myös signeerauksen hänen uuteen kirjaansa Magnificent Desolation: The Long Journey Home from the Moon, joita museossa oli myynnissä. Sinne siis, intoa puhkuen!

Muutama muukin ihminen oli kiinnostunut kuulemaan Aldrinia, joten me ei valitettavasti mahduttu enää sisään auditorioon. Mutta ei huolta, tilaisuutta pystyi seuraamaan myös ylemmästä kerroksesta, jossa se webbikameran avulla heijastetaan valkokankaalle. Sielläkin istumapaikat oli tupaten täynnä, joten me päätettiin harvinaista älykkyyttä osoittaen seurata hommaa jo valmiiksi signeerausjonosta. Samahan se missä sitä seisoo. Erinomaisen hyvä päätös, koska äänentoisto osoittautui aivan totaaliseksi epäonnistumiseksi äänen puuroutuessa täysin. Selvää sai ehkä joka viidennestäkymmenennestä (50., mutta se oli noin kirjoitettuna hauskempi) sanasta, ja se ei paljoa ilahduttanut. Ihmiset jotka eivät olleet kirjaa hankkineet lähtivätkin melko vauhdikkaasti pois, mutta me sinniteltiin. Pakko kyllä myöntää että pettymys oli kova, mutta ilman signeerausta en aikonut poistua.

Noin tunnin verran Aldrin sitten jutteli (varmasti täysin mielenkiinnottomia juttuja, yleisö auditoriossa nauroi ihan säälistä vaan...), jonka jälkeen paljastui se pilven hopeareunus. Meillä oli hyvät paikat signeerausjonossa, kun auditoriossa kuunnelleet ihmiset joutuivat piiiitkän jonon hännille. Tästä sitten katkerina ja vahingoniloisina vaihdettiinkin parin muun jonottajan kanssa kommentteja, kuinka tämä on vähintäänkin reilua.

Olisi ollut hurjan kiva päästä kuulemaan mitä tarinoita Aldrin olisi kertonut, mutta lohduttaudun sillä että nyt minulla on miehen itse signeeraama teos. Aika hienoa, kumminkin.
Kamera ei huomannut hypätä kyytiin, joten kännykällä vauhdikkaasti räppästy kuva ei juuri kummoinen ole. Mutta todistanee kumminkin että juttu on tosi!